Luin Alexander Watsonin kirjan Saksan ja Itävalta-Unkarin kohtaloista ensimmäisessä maailmansodassa kohta neljä vuotta sitten. Viime vuonna kirjoittajalta ilmestyi Przemyślin piirityksestä kertova The Fortress: The Great Siege of Przemysl.
Itävalta-Unkarille kuuluneen Przemyślin piiritys käsitti oikeastaan kaksi jaksoa, joista ensimmäisessä, lyhyemmässä, venäläiset yrittivät vallata linnoituksen rynnäköllä, jonka lähitaistelut muistuttivat myöhempiä Verdunin taisteluita, jo siksi että linnoitusten mallikin oli melko samanlainen. Rynnäköinti lokakuussa 1914 päättyi tappioon, ja linnoitus sai hetkeksi yhteyden pääarmeijaan, ennen kuin joutui marraskuussa taas saarroksiin.
Tällä kertaa piiritys jatkui yli talven, aina maaliskuuhun asti, jolloin Itävallan raskaita tappioita vaatineista vapautushyökkäyksistä huolimatta linnoituksen oli muonavarastojen loputtua pakko antautua, yhden epätoivoisen läpimurtoyrityksen jälkeen. Kuten Watson huomauttaa, vaikka ensimmäinen maailmansota kuvataan usein nuorten miesten tragediana, niin täällä juoksuhaudoissa viruivat vanhimmat ikäluokat, nostoväki eli Landsturm, 37-42-vuotiaat reserviläiset.
Watsonin kirja ei jää juoksuhautoihin, tai edes piiritettyyn linnoitukseen (jonka asukkaiden ja varuskunnan kärsimystä se toki kuvaa), vaan koko maakuntaan, jota linnoituksen oli tarkoitus suojella, maailmansotien myllerryksissä kadonneeseen Galitsiaan, joka 1914 muodosti sen siivun, jonka Itävalta oli saanut toissavuosisataisissa Puolan jaoissa. Przemyślin, kuten koko Galitsian väestö muodostui puolalaisista, juutalaisista ja ukrainalaisista, joista viimeksi mainittuja tosin tuolloin kutsuttiin ruteeneiksi.
Yhteiselo ei 1900-luvun alussa ollut kitkatonta, mutta silti lähes idyllistä verrattuna siihen mitä vuosisata myöhemmin toi tullessaan. Puolalainen nationalismi oli nousussa, se olikin ylipääätään mahdollista vain Itävallan liberaalimmissa oloissa. Juutalaisyhteisössä maallistunut siionismi haastoi vanhoillisen ortodoksijuutalaisuuden. Myös ukrainalainen nationalismi oli herännyt kaupungeissa, siinä missä maaseudun väki identifioitui enemmän uniaattikirkon jäseninä.
Itävallan aloittama maailmansota kääntyi lähes samantien katastrofaaliseksi sille itselleen, kun Venäjän armeija vyöryi yli Galitsian tasangon aina Karpaateille asti. Galitsian ukrainalaiset alueet julistettiin kuuluvaksi "venäläiseen maahan" (assosiaatio Putinin "venäläiseen maailmaan" tulee hakemattakin), ja saman tien alettiinkin vainota niin uniaattikikirkkoa kuin nationalistivaikuttajiakin. Kohtalon ironiaa, sillä jo Itävallan armeija ehti vakoilijapelossaan vainota ruteeneja. Vielä kovemmille joutui juutalaisväestä, jota alettiin karkottaa kotiseudultaan suoranaisen etnisen puhdistuksen merkeissä.
Przemyśl siis antautui lopulta, ja sen varuskunta joutui Venäjän sotavankeuteen, joka oli sotaa käyvistä suurvalloista kuolleisuudeltaan ankarinta. Joillekin tsekeille luvassa oli suorastaan maailmanympärimatka, retki tsekkilegioonan riveissä läpi Venäjän sisällissodan ja Siperian radan aina Amerikkaan ja Eurooppaan vasta vuonna 1920. Joillekin saksankielisille vankeus tiesi pakkotyötä Muurmannin radalla, ja kenties pakoa Suomen kautta takaisin kotimaahan, ja ehkä joku päätyi takaisin myös Turun kautta Brest-Litovskin rauhan jälkeen?
Mitkä sitten yksilöiden kohtalot olivatkaan, Galitsian monietniselle yhteisölle sota tiesi lopun alkua. Miten alueen juutalaisväestölle seuraavassa sodassa kävi, ei tarvinne kerrata. Toisen maailmansodan päätyttyä Itä-Galitsia liitettiin Neuvosto-Ukrainaan, ja Przemyśl jäi Puolan puoleiseksi rajakaupungiksi, josta kommunistihallinto karkotti ukrainalaiset rajan taakse. Watson viittaa kirjassaan Timothy Sniderin kirjoissaan luomaan käsitteeseen bloodlands, Hitlerin ja Stalinin terrorin armoille jääneeseen Keski- ja Itä-Euroopaan, ja toteaa ensimmäisen maailmansodan (jälkipeleineen) olleen monin tavoin sen esinäytös. Kirjan lukeneena on vaikea olla eri mieltä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti