Senusit taistelivat alueelle tunkeutuneita ranskalaisia ja italialaisia vastaan, mutta suhteet britteihin pysyivät hyvinä aina ensimmäiseen maailmansotaan asti. Sodan sytyttyä aluella alkoi rampata turkkilaisia ja saksalaisia agentteja keisarillisen jihadin hengessä, ja vuoden 1915 lopulla toteutuikin brittiarmeijan painajainen kahden rintaman sodasta Egyptissä (toinen rintama oli turkkilaisia vastaan Siinailla).
Paniikki oli kuitenkin ennenaikaista. Britit vetäytyivät kahdesta läntisimmästä tukikohdastaan Sollumista ja Sidi Baranista, ja asettuivat puolustukseen Mersa Matruhiin. Talven aikana saatiin myös lisää joukkoja Gallipolista vetäytymisen jälkeen, ja senusit lyötiin kevääseen 1916 mennessä. Egyptin länsiosien keitaita he pitivät hallussaan vuoden 1917 alkupuolelle, jolloin heidät ajettiin pois sieltäkin - aselepo solmittiin vielä samana vuonna.
Sinänsä kiintoisa aihe, mutta kirja itse ei ollut kauhean kiinnostavaa luettavaa. Teksti sisältää pitkiä suoria lainauksia aikalaislähteistä, ja suorastaan kiusallisella tavalla "Arabian Lawrence" on ympätty mukaan aina kun mahdollista, olihan hän tuohon aikaan - ennen arabikapinan alkua - Egyptissä.
Huomattava sivujuonne on HMS Taran miehistön vaiheet. saksalainen sukellusvene U-35 upotti aluksen Egyptin rannikolla marraskuussa 1915, ja vangiksi otettu miehistö marssitettiin Libyan aavikolle paikkaan, jonka nimi tuli kuuluisaksi vasta seuraavassa maailmansodassa: Bir Hakeim. Brittiarmeijan pelastuspartio karautti paikalle seuraavan vuoden maaliskuussa, ja nähdessään nälkiintyneet vangit, surmasi vartijat perheineen, ennen kuin vangit ehtivät kertoa että heitä oli kohdeltu varsin hyvin, maassa vain oli ruoasta pulaa kaikilla. Sitäkin surullisempi tapaus, koska molemmat osapuolet muutoin enimmäkseen kunnioittivat sodan sääntöjä.
Kuten tavallista, lähteenä ovat olleet lähinnä brittien arkistot, poikkeuksena kuitenkin Jaafar Al-Askarin muistelmat. Tämä senusien komentaja joutui brittien vangiksi, ja vaihtoi myöhemmin puolta osallistuen arabikapinaan, ja toimien sodan jälkeen Irakin puolustusministerinäkin.
Kirjan kuvaliitteet kertovat että Hugo Pratt olisi voinut sijoittaa maltalaisen merimiehensä tännekin: fetsejä, burnuuseja, hohtavan valkoisia aavikkolinnakkeita ja Rolls-Royce-panssariautoja vesijäähdytteisine konekivääreineen riittää. Viimeksi mainitut huristivat samoissa maisemissa vielä seuraavankin sodan alussa, ennen kuin huomattavasti suuremmat ja järeämmin aseistetut armeijat ottivat yhteen näillä samoilla aavikoilla huomattavasti kuuluisammiksi tulevissa taisteluissa.
Ja tietysti suomalaislukijalle tulee vihollisrannikolle aseita ja asiamiehiä kuljettavasta saksalaissukellusveneestä mieleen oma historiamme, ja UC-57:n matka Loviisan edustalle marraskuussa 1917.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti