SKAS 3/2015

Suomen keskiajan arkeologian seuran julkaisun alussa oli keskustelua arkeologisten kaivausten kilpailuttamisesta sekä oppialan itsetutkiskelua, skippaan ne tässä. Varsinaisissa artikeleissa käsiteltiin Mankbyn kuninkaankartanon riihtä 1500-luvulta sekä Raaseporin linnan luona tehtyjä kaivauksia. Kummastakaan en hirveästi saanut irti, mutta joka itse haluaa asiaan tutustua niin Mankbyn kaivausrapotit löytyvät täältä, minkä lisäksi Mankbystä ilmestyi vastikään julkaisu. Raaseporissa kaivetaan tänäkin kesänä, seurata sitä voi täällä.

Kiintoisin oli Georg Haggrenin katsaus Ruotsin kaupunkiarkeologisiin pelastuskaivaushankkeisiin 2000-luvulla, sillä se käsitteli aihetta laajemminkin. Yorkin ja Museum of Londonin roolin tunsinkin, ja molemmissa on tullut käytyäkin. Sen sijaan en tiennyt miten käänteentekevä rooli pohjoismaissa oli Norjan Bergenin vuoden 1955 tulipalolla. Tuhoutuneen puukaupungin alta paljastuneen alueen pelastuskaivaukset kestivät muutaman kuukauden sijasta 12 vuotta! Valtavasta materiaalista julkaistaan tutkimuksia edelleen.

Ruotsissa koettiin kaupunkiarkeologian kultakausi 1960-80-luvuilla. 1990-luvulla tuli lama, mutta myös rakennuttajien idea rakenta paalujen varaan ja laattojen päälle, jolloin kulttuurikerrostumat olisivat, niin luultiin, turvassa. Näin ei ollutkaan, ja vuodesta 2010 on taas suoritettu pelastuskaivauksia, joskin selkeillä kysymyksenasetteluilla. Metodit ja teknologia ovat vuosikymmenien aikana kehittyneet.

Castella Maris Baltici XIII -konferenssin yhetydessä julkaistu Castles at War sai kehuja. Linnatutkimus vaikuttaa palanneen korostamaan linnojen roolia sodankäynnissä, sosiaalisten, hallinnollisten, taloudellisten ja symbolisten ulottuvuuksien ohella. Kirjassa mm. todetaan elokuvien rakastaman tavan kaataa kuumaa tervaa muureilta hyökkääjien päälle olleen enemmän legendaa kuin faktaa. Itse olen aina ajatellut että kiehuva vesi olisi ajanut saman asian, jos sen kyörääminen riittävän suurissa määrissä ylös muureille olisi mahdollista ollut.