torstai 29. elokuuta 2013

Metsäveljien talo

Heinäkuisen Viron-matkan viimeisiä kohteita oli lähellä Latvian rajaa sijaitseva Metsäveljien talo, jossa saimme hyvin ohjelmallisen opastuksen ja päälle aterian.


Paikkaa isännöivä Meelis Möttus oli perustanut paikan isänsä muistoksi, joka oli, monen virolaisen tavoin, piileskellyt neuvostomiehittäjiltä metsissä, ja tullut pois vasta Stalinin kuoltua.


Paljastamatta liikaa spoilereita ohjelmasta kerron vain, että se vei vanhan maalaistalon pihapiiriin...


tapaamaan vanhaa sukulaisnaista, itse vainon ajat kokenutta. Hänen kertomuksensa liikutti niitäkin, joille Viron neuvostomiehityksen alku ja metsäveljien vaiheet olivat ennestään tuttuja.


Sitten kiivettiin ylös rinnettä metsään. Tasaisen lattanaan Pohjois-Viroon verrattuna Etelä-Viro on jo suoranaista vuoristoa.


Metsään oli ennallistettu korsu, jollainen alkuaikoina saattoi majoittaa 10-12 miestä. Myöhemmin, ilmiantojen luomassa epäilyn ilmapiirissä piileskeltiin yksinään.



Ja tietysti juotiin taas pontikkaa! Eipä ilman sitä olisi metsässä selvinnytkään, vakuutti Meelis.


Alas oli laskeuduttu rappusia, mutta ulos tultiin helpompaa kautta.


Vierailu päätettiin ateriaan, jossa pääosassa oli setumaan tapaan herkullinen puuropöperö lisukkeineen. Myyntikiellossa olevaa pontikkaa tarjoiltiin reippaasti, mikä siivitti laulamaan Meelisin kitaralla säestämiä metsäveljien lauluja.


Ja olihan siinä tien varressa vielä matkamuistokauppakin, eli näin oli tuotteistettu mutta samalla myös elävöitetty ja muistettu yhtä Viron historian vaihetta.


Yksi matkan parhaita kokemuksia kyllä.

4 kommenttia:

hietzu kirjoitti...

Ensimmäisen kuvan harmaansininen mökki näyttää sellaiselta jossa voisin itsekin viihtyä. Mahtavaa että pääsitte kuulemaan asioita henkilöltä jolla on itse niistä kokemusta, silloin ne jutut ovat vaikuttavimpia. Vihaksi laittoi kuitenkin taas historian meininki kun luin taustatietoa noista metsäveljistä, että joutuivat piiloutumaan. Sen vuoksi hyvä että tämä paikka näyttää elinvoimaiselta ja hyvin toimivalta.

Kari Hintsala kirjoitti...

Aika rankkaahan se oli vanhalta naiselta kuulla miten hän nuorena tyttönä oli joutunut hakemaan kotiin kyläneuvostossa hakatun äitinsä, ja ymmärtää (vaikkei sitä sanottu) etteivät sitä täällä syvällä maaseudulla venäläiset tehneet, vaan toiset virolaiset.

Virossa metsäveljet lähinnä piileskelivät, etelämpänä Liettuassa (kuten Vilnan kansanmurhan uhrien museossa kävi ilmi) käytiin suoranaista sotaa neuvostomiehitystä vastaan ja siinä kuoli tuhansittain ihmisiä.

Meelisin tarinan voi lukea paikan nettisivuilta, mutta lyhyesti kerrottuna hänen Australiaan paennut setänsä (Viron armeijan upseerina kohtalona olisi voinut olla kuula takaraivoon) ennen kuolemaansa palasi itsenäiseen Viroon ja jätti veljenpojalleen perinnön, jolla tämä osti konkurssikypsän kolhoosin ja teki siitä kukoistavan maatalousyrityksen. Sen turvin Meelis on pitänyt yllä metsäveljien muistoa.

hietzu kirjoitti...

Onni onnettomuudessa siis että tämä paikka on perustettu. Näin ne kipeät muistot eivät katoa (niin kuin ei pitäisikään) ja muistuttaa samalla että samanlaista aikaa ei toivottavasti enää tule.

Kari Hintsala kirjoitti...

Tuosta tuli mieleeni oppaammme tarina: nuorille virolaisille oli kerrottu 1940-luvun kyydityksistä ja miten ihmisiä oli tultu vangitsemaan kotoaan. Nuoret olivat ihmetelleet "miksi ette soittaneet poliisille". Kerro siinä sitten, että "poliisit" ihmisiä juuri vangitsemassa olivatkin.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...