Perusteluna on oopiumin käyttö itselääkintään kansan keskuudessa: se lievitti kipuja, turrutti näläntunteen, ja ummetusta aiheuttavana jopa eräällä tavoin auttoi punataudin aikaansaamaan ripuliin. Myös malariaan Dikötter et al vakuuttavat sen auttaneen. Kuvaukset oopiumiaddiktien kurjasta kunnosta olisivat siis johtuneet heidän kärsimistään sairauksista ja aliravitsemuksesta. Kirjan väite on ettei oopiumi kohtuullisesti käytettynä mitenkään lyhentänyt käyttäjänsä elinikää.
Oopiuminpoltto oli myös sosiaalinen tapahtuma, jonka käyttö sai ylemmissä yhteiskuntaluokissa (jo aiemmin esiteltyjä, kts. alla) rituaalinomaisia piirteitä. Kaiken kaikkiaan se oli 1800-luvun Kiinan male sociabilityn keskeinen osa. Vuosisadan jälkipuoliskolla kristittyjen lähetyssaarnaajien ja kiinalaisten nationalistien intressit yhtyivät oopiumin syyllistämisessä. Edellisille se oli este Kiinan kristillistymiselle, jälkimmäisille länsimaisen imperialismin aiheuttamaa rappiota.
Dikötter et al kuvaavat miten oopiuminpolton kitkeminen sai aikaan entistä pahemman huumeongelman kun kiinalaiset siirtyivät suonensisäisten opiaattien (morfiini, heroiini) ja synteettisten huumeitten käyttöön. Suuri joukko oopiuminkäyttäjiä kuoli tauteihin täyteenahdetuissa vankiloissa tai suorastaan teloitettuina "paheensa" vuoksi. Injektioruiskua ei mielenkiintoista kyllä pidetty Kiinassa niin vastenmielisenä laitteena kuin lännessä, syyksi kirja arvelee perinteistä luottamusta akupunktioneulohin. Toisaalta kannabis ei hallusinogeenisten ominaisuuksiensa vuoksi saavuttanut maassa juuri minkäänlaista suosiota.
Siinä missä Euroopassa alkoholi nousi uuden ajan alusta lähtien tärkeimmäksi päihteeksi, Kiinassa sen aseman otti savu. Ensin piipputupakan, sitten tupakan ja oopiumin sekoituksen (madak) ja lopulta puhtaan oopiumin muodossa. Kierros täyttyi 1900-luvulla, jolloin tupakka savukkeiden muodossa lopulta korvasi oopiuminpolton kulttuurin (ja penisillliini ja aspiriini lääkekäytön) ja palasi sosiaalisen kanssakäymisen keskiöön. Kansantasavallassa neuvostojen ja puolue-elinten kokoukset käytiin savupilven keskellä ja 1950-luvun elokuvissa kommunistiurhot paiskoivat tupakantumppeja maahan määrätietoisuutensa symbolina. Oopiuminpoltto oli 1900-luvun alussa kieltolaeista huolimatta siis jo muutenkin katoamassa vanhanaikaisena ja kiireiseen kaupunkikulttuuriin soveltumattona.
Oopiumitrilogiani näyttää venähtäneen vuoden mittaiseksi, aiemmat osat julkaistiin jo vime vuoden syyskuussa:
Oopiumiantiikkia
Itämainen pahe länsimaisin silmin
Ja miksi tämä teema, käy ilmi huomisesta postauksesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti