Ronald Smelserin ja Edward J Davies II:n kirja The Myth of the Eastern Front: The Nazi-Soviet War in American Popular Culture on kertomus siitä, miten Natsi-Saksan tuhoamissota Neuvostoliittoa ja sen juutalais- ja slaavilaisväestöä kohtaan kääntyi amerikkalaisessa (populaarissa) historiakäsityksessä täysin päinvastaiseksi: sankareita olivatkin lopulta hyökkääjät itse.Syynä oli tietysti kylmä sota, joka käänsi liittolaisuus- ja vihollissuhteet päälaelleen. Smelser ja Davies jäljittävät prosessin alun esikuntapäällikkö Frans Halderin johtamaan saksalaisupseerien "historiatoimikuntaan", joka laati selonteon Neuvostoliittoa vastaan käydyn sodan opetuksista amerikkalaisten tarpeisiin - ja samalla "palautti armeijan kunnian" eli pesi Saksan asevoimat syyttömäksi tuhoamissodan uhrien kohtaloon.
Samalla linjalla jatkoivat saksalaiskenraalien muistelmat, joissa sysättiin vastuu rikoksista (ja sodan häviämisestä) yksinomaan Hitlerille ja natsipuolueelle: epäpoliittiset ammattiupseerit olivat taistelleet puhtain asein. Todellisuus oli aivan muuta, mutta kolmannen maailmansodan uhatessa oli toisen maailmansodan osalta parempi unohtaa menneet, ainakin jos ne olivat tapahtuneet itärintamalla.
Tarve varautua Länsi-Saksassa käytäviin torjuntataisteluihin katosi neuvostoimperiumin myötä, mutta sen tarpeisiin luotu historiakuva jatkoi ja jatkaa elämäänsä täysin palkein. Itse asiassa internetin myötä Kolmannen valtakunnan ja toisen maailmansodan harrastaminen on kasvanut ennennäkemättömiin mittoihin. Jokainen militariasta kiinnostunut voi löytää loputtomasti Saksan armeijaa koskevaa nippelitietoa - mutta loputtomalta vaikuttaa sen kysyntäkin.
Smelser ja Davies jäljittävät tämän innostuksen syntyä 1960-luvulla alkaneeseen strategiapeliharrastukseen (war games) ja 1970-luvulla alkaneeseen toinen maailmansota -aiheiseen historianelävöittämiseen (re-enactment). Tätä innostusta, kuten koko itärintamasta luotua konseptia, tekijät muuten vertaavat siihen hartauteen, jolla amerikkalaiset harrastavat sisällissotaansa ja erityisesti sen hävinnyttä osapuolta, Konfederaatiota. Kumpaakin yhdistää käsite lost cause - ajatus jalon, mutta häviöön tuomitun asian puolustamisesta viimeiseen asti. Romantikoille (romancers) tuo asia ei tietenkään ollut orjuus tai holokausti, vaan "etelän elämäntapa" tai "eurooppalainen kulttuuri".
Tekijöillä on esittää koko joukko esimerkkejä strategiapelien saksalaismielisyydestä. Totta, melkeinpä aina kannessa poseeraa saksalaissotilas, jonka Signalkin olisi kelpuuttanut kanteensa. Saksalaisjoukot ovat aina (peliominaisuuksiltaan) laadullisesti parempia ja counterit visuaalisesti hienompia, neukut aina tuhruisen ruskeita.
Tässä vaiheessa on sanottava, että strategiapelien harrastajien leimaaminen lähestulkoon uusnatseiksi sai allekirjoittaneen älähtämään. Sotapelejä on tehty lukuisista konflikteista, ei vain toisen maailmansodan itärintamasta, ja itse asiassa luulen USA:ssakin kaikkein suosituimpia olevan viime kädessä pelit, joissa on amerikkalaisia joukkoja. Tunnustan tässä, että ensimmäinen pelini muuten oli Avalon Hillin Russian Front, joka täyttänee kaikki Smelserin ja Daviesin tunnusmerkit tuosta "romantisoinnista". Mikään saksalaisihailu ei sitä kuitenkaan saanut ostamaan, vaan se, että siinä oli - suomalaisia joukkoja ja kartalla Turku!
Sotapelien, kuten muidenkin lautapelien, pelaaminen on aina sosiaalinen tapahtuma, joka voi saada mitä moninaisimpia muotoja. Ja sanokoot kirjan tekijät mitä vain, yhtä hyvin pelin roolieläytymisellä voi myös tehdä pilkkaa totalitarismista ja militarismista. Mutta miksi valveutuneinkin vasemmistoliberaali sitten aina haluaa pelata Kolmatta valtakuntaa tai Konfederaatiota? Vaikkapa laiskuuttaan: burden of attack on sodan lopussa aina Unionilla tai liittoutuneilla ja voittoon riittää usein, niin, pelkkä selviäminen. Eikä Götterdämmerung-skenaarioihin eläytymiseeen vaikkapa Perikato-elokuvan pohjalta tarvita mitään arjalaissotureiden heroisointia.
1 kommentti:
Merkillepantavaa on mielestäni yhdysvaltalaisten suhtautuminen toisaalta saksalaisiin toisaalta japanilaisiin. Epäilemättä tätä ”epädemonisoimisprosessia”. helpotti yhdysvaltalaisten loppujen lopuksi siedettävät tappiot saksalaisia vastaan eikä sota Länsi-Euroopassa saanut sellaista raakaa tuhoamissodan luonnetta kuin Neuvostoliitossa.
Toisin kävi Tyynellämerellä. Japanin vastainen propaganda oli alusta alkaen selkeän rasistista, ja se vain paheni tappioiden myötä. Sota Tyynenmeren saarilla oli myös käsittämättömän raakaa: taistelu jostain muutaman neliökilometrin saaresta saattoi kestää viikko-, kuukausitolkulla ja maksaa tuhansia ihmishenkiä. Esim. taistelu Peleliun saaresta (kuuluu nykyisin Palaun valtioon) kesti kaksi kuukautta ja maksoi n. 1800 yhdysvaltalaisen ja 10 700 japanilaisen hengen (ynnä 8000 haavoittunutta yhdysvaltalaista). Kuitenkin saari on kooltaan vain 13 km² eli matka linnasta Yliopistonmäelle kanttiinsa. Tätä matkaa teki n. 28 000 Yhdysvaltain maajoukkojen sotilasta siis kaksi kuukautta.
Tällaista vastustajaa ei mielestäni voinut epädemonisoida samalla tavoin kuin saksalaisia, joten Japanista ei tehty samalla tavalla liittolaista kylmän sodan aikana. Japanin maaperää kyllä käytettiin mm. Korean ja Vietnamin sotien selusta-alueena, mutta japanilaisia joukkoja ei otettu mukaan. Japanin itsepuolustusjoukot eivät olisi olleet kylmän sodan eivätkä vielä nykyäänkään ole kykeneviä puolustamaan kotimaan samalla tavoin kuin saksalaiset omaansa.
Lähetä kommentti