KGB:n tyrmät Tallinnassa

Paluumatkalla Riiasta lounastettiin tuttuun tapaan Pärnussa, mutta myrskyisä sade vei halut kävellä siellä enempää. Tallinnaan saavuttuamme keli oli parempi, ja laivaa odotellessa ehti piipahtamaan vanhaankaupunkiin. Pikk- ja Pagarikatujen kulmassa sijaitsee tämä 1912 valmistunut jugendtalo.

Talolla on kuitenkin synkkä historia, josta kerrotaan sen kellarikerrokseen sijoitetussa näyttelyssä.

Pagarina tunnettu KGB:n tutkintovankila oli todistusten mukaan Patareitakin pahempi paikka, jossa kuulustelijat hakkasivat pidätetyistä "tunnustuksia" tuomion langettamiseksi. Kovin iso museoksi palautettu osa alakertaa ei ole. Käytävällä on aikajana.

Tuomittujen kuvia.

Kuulusteluhuone.

Samizdat-kirjallisuus neuvoi miten käyttäytyä kuulusteluissa.

Runoilijan todistus.

Perussellejä mukavuuksin.

Sellien ovia, videonäytöin rikastettuna. Vastaavanlaisia oli Viron miehitysmuseossa (jonka filiaali tämä tyrmämuseo on).

Kidutusmuotona komero, johon ei mahtunut seisomaan, ei istumaan, ei makaamaan.

Täälläkin oli taidetta, Pagarissa aikoinaan istuneiden tekemää.

Mikä vapaus on sinulle tärkein?

Matka jatkui yli myrskyävän Suomenlahden takaisin Suomeen. Sen aikana oli enemmän kuin paikallaan uppoutua Baltian maiden myrskyisään historiaan.

.

Likteņdārzs, Lielvārde ja Riika

Likteņdārzs ("Kohtalon puutarha") on Vainäjoen saareen Koknesessa rakennettu maa- ja vesitaideteos 100-vuotiaalle Latvialle ja sen puolesta kärsineille ja kuolleille.

Koknesen linna on joskus sijainnut korkealla jokitörmällä, nyt se on tekoaltaan vesirajassa.

Matka jatkui Lielvārdeen, jossa on Latvian kansalliseepokselle ja sen kirjoittajalle omistettu museo.

Museossa esiteltiin pitkää punavalkoista vyötä, jota tämän seudun naiset ovat kantaneet, naimattomilla solmu sivulla, naiduilla keskellä vyötäröä.

Venäjän armeijassa upseerina palvellut Andrejs Pumpurs julkaisi kansantarinoihin pohjaavan eepoksensa Lāčplēsis eli Karhunkaataja vuonna 1888. Opastus museossa tulikin käsittämään karhunkaatajan tarinan esittämisen matkalaisten joukosta haalituin esiintyjin. Armeliaasti en nyt julkaise näytelmästä kuvia, mutta hauskaa oli.

Ulkona pihalla olivat Karhunkaatajan tyyyny ja peitto.

Riikaan saavuttiin auringon jo laskiessa, ja majoituttiin vanhasta kaupungista katosen joen takana olevaan Radisson Blu Daugavaan. Laskujeni mukaan yövyin hotellissa jo kolmatta kertaa, ja Riiassa ylipäätään viidennettä. Huoneesta oli suorastaan maalaukselliset näkymät keskustaan.

Sillan yli ehdittiin viimeisten auringonsäteitten valossa.

Ja niin, se Lāčplēsis olikin tuttu jos ei kansalliseepoksena niin olutmerkkinä.

 .

Britit Itämerellä (2)

Brittien upotettua sukellusveneensä Harmajan luokse huhtikuussa 1918, Royal Navy saapui Itämerelle seuraavan kerran vasta vuoden lopussa, ensimmäisen maailmansodan aselevon jälkeen. Tästä merisodan vaiheesta kertova Geoffrey Bennettin Freeing the Baltic ilmestyi alunperin 1964 nimellä Cowan's War.  Uuden painoksen esipuheessa kirjoittajan poika perustelee nimenvaihtoa sillä että tuskin kukaan muistaa enää amiraali Cowania, mutta Baltian maiden jälleen itsenäistyttyä kirjan kertomus niiden vapautumisesta on olennaisempi teema.

Aivan ensinnä Suomenlahdelle ehti Edwyn Alexander-Sinclairin osasto jo 12. joulukuuta. Se valtasi virolaisten haltuun kaksi punalaivaston hävittäjää (uudelleen nimettyinä Vambola ja Lennuk), ja tuki näiden sotatoimia pommittamalla puna-armeijan asemia mereltä. Brittilaivaston kaksi risteilijää myös kuljettivat vuodenvaihteessa joukon suomalaisia vapaaehtoisia Viroon (tätä episodia kirja ei mainitse).

Sinclairin osaston vetäydyttyä sen korvasi Walter Cowanin laivue. Kirja kertoo melko pitkälti tämän Royal Navyn sankarin vaiheista ennen ja jälkeen (hän osallistui vielä eläkeikäisenä toiseen maailmansotaan Pohjois-Afrikassa) Itämeren komennuksen. Pelkästään purjehtiminen miinojen täyttämällä Itämerellä ja Suomenlahdella oli omat haasteensa, eikä briteillä ollut missään vaiheessa mitään risteilijää raskaampaa, ja punalaivastolla sentään taistelulaivojakin. Toki vallankumous oli jo romahduttanut päällystön ja miehistön tason ja polttoaineestakin oli pulaa.

Tärkeän tehtävän Viron (ja Suomenkin) suojaamisessa Royal Navy purjehduskaudella 1919 kuitenkin täytti pitämällä punalaivaston Kronstadtissa. Brittien meri- ja ilmavoimat toimivat myös Suomesta, Koivistolta, käsin, mistä kertoo myös Mikko Ylikankaan kirja Mainio pikku sota. Kronstadtiin tehtyä torpedoveneiskua taas käsitteli Harry Ferguson kirjassaan Operaatio Kronstadt.

Maailmansodan aselepoehtoihin oli kuulunut että Saksan armeija pitää hallussaan miehittämänsä Baltian maat kunnes niiden hallinto ehtii vakiintua. Armeija oli kuitenkin jo vallankumouksen kourissa jo sekin ja halusi vain kotiin. Näin Virossa, mutta Latviassa kuvio oli mutkikkaampi. Sen länsiosiin muodostui Suomessakin vaikuttaneen Rüdiger von der Goltzin johdolla todellinen saksalaisten vapaajoukkojen (Freikorps) Eldorado, jonne saapui sodasta kyllikseen saamattomia nationalistitaistelijoita eri puolilta Saksaa.

Latvian vapaussodan moniin käänteisiin menemättä on todettava että Cowanille ja hänen laivastolleen se merkitsi melkoista tasapainottelua eri osapuolten välillä. Suojatakseen Riikaa brittialusten piti lopulta avata tuli Pavel Bermondt-Avalovin Länsi-Venäjän vapaaehtoista armeijaa kohti. Tuo armeija koostui suurelta osin saksalaisista vapaajoukoista ja Saksassa olleista venäläisistä sotavangeista värvätyistä osastoista. Sen ajaminen pois Baltiasta vuoden 1919 lopussa päätti maiden vapaussodat,ja ne solmivat rauhan neuvostohallituksen kanssa seuraavan vuoden kuluessa, kuten Suomikin.

Uuden painoksen esipuhe mainitsee Tallinnan kaupunginmuuriin kuuluvan Paksun Margareetan tornin seinään kiinnitetyn muistolaatan brittilaivastolle. Tämä merimuseolle kuuluva rakennus oli remontissa, mutta onnistuin viime Baltian matkalta palatessa laatan kuitenkin kuvaamaan.

.