Ridley Scottin ohjaama Napoleon (2023) kuvaa kuuluisan päähenkilönsä uraa tämän avioliiton kautta. Tavatessaan kenraali Bonaparten Joséphine de Beauharnais (1763-1814) oli päänsä giljotiinissa menettäneen kenraalin leski ja kahden lapsen äiti. Pari avioitui vuoden 1796 alussa, vähän ennen Napoleonin lähtöä johtamaan Ranskan joukkoja Italian rintamalla. Rakkautta ja riitoja riitti, kunnes kävi todistetuksi ettei Joséphine voinut saada kaivattua kruununperillistä ja ero oli edessä, ystävyyden jatkuessa vielä senkin jälkeen.
Historian suurmiehiä voi kuvata monestakin kulmasta, mutta tämä mustasukkaisen aviomiehen kipuilu on tuottanut melko erikoisen lopputuloksen, paikoin kuin karikatyyrin suoraan brittiläisen propagandan tuonaikaisista tuotoksista. Ja tietysti historian tapahtumat tässäkin ovat sotia ja diplomatiaa, eivät sanallakaan sitä hallinnon ja lainsäädännön uudistustyötä, jota konsulikaudella tehtiin. Syrjään jää myös rivisotilaiden kokemus, näiden osana on vain marssia silpoutumaan tykkitulessa kerta toisensa jälkeen.
Jos pääsee yli Joséphinen emo girl lookista ensi tapaamisella, niin puvustus ja lavastus on loisteliasta, ja mikä ettei, onhan herran puvut saatu suoraan häntä kuvaavista maalauksista, ja kruunajaiset (1804) on alleviivatusti ennallistettu Jacques-Louis Davidin tapahtumaa esittävästä maalauksesta. Koko leffa kävisi taidehistorian kertauskurssista, tentissä pisteen saisi jokaisesta bongatusta teoksesta. Itse jäin kaipaamaan vain jo mainitun maalarin esitystä N:sta jakamassa kotkatunnuksia rykmenteilleen.
Kaikkien Ranskan vallankumoussotien ja niitä seuranneiden keisarikunnan sotien taisteluita olisi mahdotonta saada yhteen elokuvaan, joten Scott tarjoilee meille Toulonin vapauttamisen englantilaisilta (1793), Vendémiaire-kansannousun kukistamisen (1795), Pyramidien taistelun (1798), Austerlitzin (1805), Borodinon (1812) ja tietysti Waterloon (1815). Perusteellisemman kuvauksen ovat saaneet 1., 4. ja 6., muut on kuitattu kursorisemmin, mutta ehkäpä lisää nähdään tulevassa 4-tuntisessa ohjaajan versiossa?
Mitä sitten on jätetty pois? Egyptissä tokaistaan "Italian antautuneen taistelutta", vaikka sotaretki Pohjois-Italiassa Itävaltaa vastaan suorastaan loi N:n maineen ja legendan. Pois on jäänyt myös konsulikauden voitto Italian Marengossa 1800. Austerlitzin ja Borodinon välissä voitettiin Preussi ja Venäjä vuosina 1806-07 (elokuvan katsojalle jää arvoitukseksi miksi Tilsitissä kilistellään laseja keisari Aleksanterin kanssa), juututtiin pitkälliseen sissisotaan Pyreneiden niemimaalla, ja 1809 lyötiin taas kerran Itävalta. Viimeksi mainitusta Habsburgien monarkia nöyrtyi vihdoin niin, että luovutti arkkiherttuatar Marie Louisen N:n uudeksi vaimoksi - kruununperijän nuori nainen pyöräyttikin saman tien. Myös keisarikauden lopussa oiotaan mutkat suoriksi, Venäjän retkeltä palattua allekirjoitellaankin jo kruunustaluopumista 1814, vaikka sitä ennen ehdittiin 1813 käydä aikakauden suurin taistelu Leipzigissa. Myös viimeisiä taisteluja Ranskan maaperällä pidetään Napoleonin sotapäällikön taidon viimeisenä kukoistuksena.
Mutta palataan elokuvan taisteluihin. Maallikoille ne ovat olleet näyttäviä spektaakkeleita, sotahistoriapuristeilla ne ovat saaneet veren vuotamaan nenästä ja korvista. Ja olisihan niistä kaikenlaista sanottavaa, itsellä N:n osallistuminen ratsuväkensä rynnäkköön Waterloossa sapelia heilutellen sai viimeistään silmäkulman nykimään. Historiallista fiktiotahan tämä kuitenkin on, ja (toisin kuin hieman itsekin odotin) taistelut vain Napoleonin ja Joséphinen myrskyisän liiton kuvitusta.
Loppujen lopuksi elokuvan suurin ongelma on, etteivät päähenkilöt vain herätä katsojassa minkäänlaista myötäelämistä tai liikutusta, ja suurimmaksi ansioksi jäävät loisteliaat kulissit.
P.S. Oikeastaan olisin halunnut nähdä Wellingtonina Stephen Fryn, joka veti roolin Mustan Kyyn kolmannella kaudella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti