Muinaistutkija 1/2016

Suomen arkeologiseen seuraan en sentään kuulu, jäsenyysehdothan ovat aika tiukat, mutta seuran lehti Muinaistutkija tuli tilattua. (Lehden vuotta vanhemmat numerot voi lukea netistä.) Toimituskunnassa aina vastaavaa toimittaja myöten näkyi olevan fb-tuttuja, arkeologien nuorta polvea (omista lyhyiksi jääneistä arkeologian opinnoistani täällä).

Mutta asiaan. Juha Ruohonen oli käynyt venäläiskollegan kanssa Karjalan kannaksella, Raudun Vehmaisten Linnamäellä, johon kansantarinat liittävät erilaisia linnatarinoita. Mitään jälkiä ei linnoitteista ole, ja tarinat lienevätkin syntyneet kallion vaikuttavuuden innoittamina. Hieman erikoisesti 1800-luvun informanttia kutsutaan kansankerääjäksi ja kansanihmiseksi, vaikka tämä sentään oli kansakoulunopettaja, kunnan kirjastonhoitaja ja kunnankokousten puheenjohtaja. Ei siis ns. herrasväkeä kuitenkaan?

Korkeiden maastokohtien kansanperinteen jäljillä on myös Timo Muhonen artikkelissaan Kalajoelta ja Lapualta, joissa jälkimmäisessä kohoaa huimaan 132 metrin korkeuteen merenpinnasta Simpsiö, jota Pohjanmaan lakeuksilla kunnioitetaan kerrassaan vuorena. Noinkin prominentti nyppylä on ymmärrettävästi kerännyt ympärilleen paljon kansantaruja, semminkin peikoista joiden lepyttämiseksi matkamiehet toivat kiven tai kolikon. Lisää synkkyyttä mäelle toi sen toimiminen mestauspaikkana.

Tuuli Koposen artikkeli Kuusamon siitepölyanalyyseistä ja Krista Vajannon kirjoitus rautakauden lopun värjäysmenetelmistä menivät itselleni liian luonnontieteellisiksi. Sen sijaan Jussi Moision kirjoitus Sauvon Möyrymäen gladiuslöydöstä sai täpinöihin. Möyrymäen löytöä edeltävät kolme roomalaista gladiusta (miekkaa) ja yksi pugio (tikari) ovat nimittäin kaikki löytyneet nykyisen Turun alueelta. Legioonalaisten aseet ja varusteet ovat toki kauan olleet tutkimuksen kohde, ja Christian Milks on 2007 julkaissut massiivisen 2-osaisen tutkimuksen  Studien zur römischen Schwertbewaffnung in der Kaiserzeit, jossa on käsitelty kuta kuinkin kaikki Euroopan ja lähialueiden gladiukset. Suomen miekat on teoksessa sijoitettu päätyyppiin Mainz ja alatyyppiin Haltern-Camulodunum (ja kyllä, alatyypin nimen jälkiosa on tuttu Asterix Britanniassa -albumin jalkapallojoukkueesta).

Artikkelissa on kartta Haltern-Camulodunum-gladiusten levinnästä, niitä tunnetaan kaikkiaan 43 kpl. Keskittymä on Reinin molemmin puolin, mutta niitä on löydetty, paitsi siis Suomesta, myös Skotlannista ja Egyptistä saakka, jälkimmäiset toki paikkoja, joissa legioonat majailivat tai taistelivat. Miten niitä on päätynyt Suomeen, jäänee ikuiseksi arvoitukseksi.