tiistai 30. elokuuta 2011

IWM - aavikkosodan vehkeitä

Pohjois-Afrikassa taisteltiin vuosina 1940-43, vastakkain olivat toisella puolen Italian ja Saksan, toisella Brittiläisen kansainyhteisön ja myöhemmin Yhdysvaltain joukot. Maasto oli suurimmalta osin eri tyyppistä aavikkoa, joten kalusto oli maalattava siihen sulautuvaksi. Tässä Imperial War Museumin aavikkokamoon maalattua kalustoa.


Matilda II oli käytössä taistelujen alusta saakka. Jos vaaleansinertävä sävy ihmetyttää, niin kannattaa muistaa, että naamiomaalauksen tehtävä on ensisijaisesti häivyttää ajoneuvon muoto kaukaa katsottuna "rikkomalla" se. Valko-puna-valko-raidoitus oli brittitankkien kansallisuustunnus. Matilda oli paksun panssarointinsa ansiosta kova vastus akselivaltojen sotilaille sotaretken alussa. Hitaus ja 2-naulaisen tykin tehottomuus söivät kuitenkin kenttäkelpoisuutta ja valmistus päättyi 1943 tehokkaampien mallien tultua tuotantoon.


Daimler Mark I -panssariauto tuli käyttöön 1941 ja palveli tiedustelujoukkojen ajopelinä.


Amerikkalainen keskiraskas M3 Grant/Lee -panssarivaunu ehti mukaan Gazalan taisteluihin kesällä 1942. Tämä yksilö toimi kenraali Montgomeryn komentovaununa Alameinin taistelussa. Kuva Montysta vaunussaan on yksi sodan tunnetuimmista. Sivukonsolin 75 mm kanuuna oli tosin järeä ase, mutta hankalasti käytettävissä jos vihollinen ilmestyi jostain muualta kuin etuoikealta. Jo Alameinin aikana mallia alettiin korvata M4 Shermanilla. Vaunun hämäryyden helpottamiseksi oli yleinen käytäntö maalata sisätilat valkoisiksi:


Eikä unohdeta tykistöäkään...


25-naulaisessa "pikatykissä"  yhdistyivät kanuunan ja haupitsin ominaisuudet ja se palveli brittiarmeijaa vielä pitkään sodan jälkeenkin.


P.S.

Desert Steeliä pelanneet muistavat vielä vuosienkin jälkeen, millaisen tulimyrskyn nuo 25-naulaiset saivat aikaan tässä taktisen tason aavikkosotapelissä. Ja tietysti Aavikon Korkeajännityksen parissa varttuneelle näissä oli ihan oma nostalgiansa.

2 kommenttia:

metsis kirjoitti...

Toden totta Desert Steelissä eli tuttavammisellin Aavikkoteräksessä brittien 25-naulaiset ovat loistavia aseita tai hitonmoinen riesa riippuen katsoiko piippua pitkin vai sitä kohti.

Vaikka IDF:n eli Idefixin nappulat edustavat jalkaväkiryhmiä ja yksittäisiä ajoneuvoja ja Aavikkoteräksen joukkueita, pelejä voi hyvin verrata keskenään. Kumpikin mallintaa panssarisotaa aavikolla varsin samanlaisilla säännöillä, joihin kuuluvat oleellisena osana mm. "naamoilu" (eng. facing) eli mihin suuntaan joukko-osasto tähystää, liikkeen ja ammunnan yhdistäminen sekä laatuerot – kummassakin laatuluokitus on kolmiportainen.

Vaikka toisen maailmansodan aikaan panssarivaunut kehittyivät suuresti, eivät sen sodan vaunut vedä vertoja Kuuden päivän sodan tai Jom Kippurin sodan ajan vaunuille. Tämä näkyy verratessa pelien panssarivaunujen kykyä osua liikkeessä ja/tai kaukaa: Aavikkoteräksessä vain kaikkein parhaimmilla yksiköillä on jonkinlainen mahdollisuus osua, Idefixissä huonommatkin voivat jo osua. Tähän tietysti ovat vaikuttaneet vaunujen tykkien vakainten, tähtäinlaitteiden ja erilaisten ammustyyppien kehitys.

metsis kirjoitti...

Toinen huomion arvoinen ero on jalkaväen kyky torjua panssarivaunuja. Aavikkoteräksessä on vielä jäljellä "höökivaunujkauhua", mutta Idefixissä heikoimminkin koulutetulla jalkaväellä on jonkinlainen sinko (esim. RPG-7), jolla vaunun voi pysäyttää.

Tuohon 25-naulaiseen vielä palatakseni, tämä loistava tykki sovitettiin sittemmin kanadalaiseen Ram-panssarivaunun runkoon, jolloin saatiin erittäin käyttökelpoinen telatykki Sexton. Juuri parantuneen tykistön tarkkuuden vuoksi, jalkaväen suojaksi täytyi kehittää panssaroituja miehistönkuljetusvaunuja, joista ensimmäisiin lukeutuu samaisesta Ram-vaunusta tehty Kenguru-miehistönkuljetusvaunu.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...