Jälkeenpäin nähtynä tapahtumien kulku kuulostaa uskomattomalta. Kevättalvella 1918, kesken sisällissodan, valkoinen Suomi suunnitteli hyökkäystä Venäjälle koko itärajansa pituudelta. Pohjoisessa eteni
retkikunta Petsamoon. Sallasta ja Kuusamosta etenivät
K.M. Walleniuksen joukot kohti Kantalahtea, Kuhmosta ja Suomussalmen suunnasta lähti
C.V. Malmin osasto kohti Vienan Kemiä. Myös Sortavalasta kaavailtiin hyökkäystä Aunuksen läpi kohti Petroskoita, mutta siihen varatut joukot jouduttiin kääntämään Etelä-Karjalan rintamalle suomalaisia punaisia vastaan.
Niinpä vuoden 1918 sotatoimet jäivät historiaan pelkästään
Vienan retkinä, ja ensimmäisen kriittisen historiallisen tutkimuksen niistä kirjoitti Jouko Vahtola vuonna 1988 nimellä
"Suomi suureksi - Viena vapaaksi": Valkoisen Suomen pyrkimykset Itä-Karjalan valtaamiseksi 1918. Välittömänä lähtokohtana oli Mannerheimin Antrean asemalla 23.2. antama
Miekkavala, mutta taustalla oli luonnollisesti jo vuosikymmeniä jatkunut kulttuuripiirien
karelianismi, sekä ajankohtaisemmin metsäteollisuuden havittelemat metsäresurssit.
Walleniuksen retkikunta kohtasi pian rajan ylitettyään vähintään yhtä uskaliaan offensiivin, punaisten suomalaisten yrityksen hyökätä Suomeen ja vyöryttää valkoinen Suomi pohjoisesta käsin. Täällä käytiin kirjaimellisesti veljessotaa, sillä punaisia johtaneen
Iivo Ahavan isä ja veli
Paavo Ahava vanhempi ja nuorempi olivat kiihkeitä heimoaatteen miehiä. Sitä oli Iivokin, mutta siinä missä isä ja veli ajoivat Itä-Karjalan liittämistä Suomeen, kannatti hän Karjalan itsenäisyyttä, mikä ei noina levottomina aikoina ollut sen mahdottomampi skenario kuin Suur-Suomi-haaveetkaan. Valkoisten hyökkäyksen Ahava joka tapauksessa pysäytti alkuunsa.
Malmin osasto pääsi aina Muurmannin radalle saakka, mutta joutui Vienan Kemin porteilla väijytykseen ja heitetyksi takaisin. Rintama jähmettyi täälläkin asemasodaksi, Uhtuan jäädessä heimosotureiden haltuun. Itse asiassa retkikunnat jäivät oman onnensa nojaan tilanteen nopeasti muututtua. Brittien interventiojoukot etenivät Kemiin ja Sorokkaan saakka suojelemaan Muurmannin rataa, eikä Suomella ollut halua joutua sotaan imperiumin kanssa. Mannerheimin ero toukokuun lopussa vei hankkeen korkeimman tukijan, eikä armeijan ylijohto hänen jälkeensä ollut halukas ryhtymään yritykseen, jonka menestymisedellytyksiin se suhtautui kriittisen realistisesti. Suomen tekemisiä vuoden 1918 jälkipuolella hyvin pitkälti kontrolloineet saksalaiset eivät myöskään halunneet horjuttaa bolsevikkien kanssa tehtyä rauhaa Suur-Suomi-hankkeilla. Kun myöhemmin syksyllä mieli muuttui ja alettiin suunnitella Pietarin valtausta ja taistelua brittejä vastaan pohjoisessa (
Unternehmen Schlußstein), vei Saksan romahdus pian pohjan hankkeelta.
Mukana Vienassa oli myös kaksi tunnettua kulttuuripersoonaa,
Samuli Paulaharju ja
Ilmari Kianto, vanhoja karelianisteja molemmat. Ainakin jälkimmäinen tuntuu suorastaan nauttineen sotaseikkailustaan, ja itse asiassa Kianto tuo mieleen toisen saman ajan sotaisan runoilijan ja
irredenta-aktivistin,
Gabriele D’Annunzion (Vahtolan kirjan nimen alkuosa on Kiannon runosta). Kiannon kirjoituksista paistaa ärtymys siihen miksei sotaretki onnistunut: itäkarjalaiset eivät ensinkään lämmenneet suomalaisten interventiolle. Heidän suosiostaan kilpailivat suomalaisten lisäksi myös britit ja bolsevikit. Briteillä oli toimittaa ruokaa ja resursseja, kahdella muulla osapuolella ei, ja leivästä Karjalassa oli kyse. Karjalaiset myös karsastivat valkoista Suomea tukenutta Saksaa, jota vastaan olivat sotineet vuosia.
Brittiarmeija perusti, koulutti ja varusti kesän aikana käyttöönsä punaisista suomalaisista ns.
Muurmannin legioonan, ja karjalaisista
Karjalan rykmentin (otrjadin). Jälkimmäinen ajoi myöhäissyksyllä Malmin jälkeen jääkärikapteeni
Toivo Kuisman johtamaksi tulleet valkoiset Suomen rajan taakse. Heimosoturit olivat marssineet rajan yli käsivarsissaan nauhat joissa luki
Karjalan puolesta. Heidät karkottaneen joukko-osaston tunnus puolestaan oli
Karjalan vapauden puolesta.
Vuoden päättyessä valkoisen Suomen hallussa oli enää Repolan pitäjä, joka kansalaiskokouksessa elokuussa oli päättänyt liittyä Suomeen, ja jonka suomalaisjoukot pian miehittivät ja jossa alkoi toimia myös suomalainen siviilihallinto. Uusi kierros heimosodissa oli odottamassa heti vuodenvaihteen jälkeen, tällä kertaa Suomenlahden eteläpuolella.
