British Museum: Assyria

Kun British Museum ensimmäisellä käynnilläni jäi yhden postauksen varaan, niin nyt saatte sitä koko viikon. Aloitetaan Kaksoisvirtainmaasta, jossa ISIS:n terroristien suorittamat muisnaismuistojen hävitykset ovat viime päivinä olleet surullisen uutisoinnin kohteina. British Museumissa on pitkät käytävät täynnä Assyrian kaupunkien rauniokummuista esiin kaivettuja reliefejä.

Kuva-aiheina tuntuvat usein olevat voittoisat kuninkaat ja heitä peesaavat jumalat, partaisina. Metsästämässä käydään vaunuista käsin.

Kuninkaiden sopii metsästää eläinkunnan kuninkaita. Nuolten lävistämiä leijonia, varsinkin jälkimmäinen on taidehistoriassa usein kuvattu.

Siivekäs suojelusjumaluus kädessään jotain, mikä minulle tuo aina mieleen käsilaukun tai pienen marjaämpärin. Päälle on nakuteltu teksti nuolenpääkirjoituksella, jota kaikki Mesopotamian korkeakulttuurit vuorollaan käyttivät.

Ei ole kunnia ikuista. Assyrian kukistumisen jälkeen on voittoisan armeijan sotilas hakannut kuninkaan kasvot nuuskaksi. Vihollisen kasvojen symbolista turmelua on tehty maailman sivu.

Tämä stela esittää Assyrian kuningas Shamshi-Adad V:ttä.

Mutta ne parrat! Ei ole nykypäivän hipstereillä yhtä hienoja. :-)

Tämä monumentaalitaide on museon länsisiivessä. Toisalla on pienempää esineistö, joista kuuluisin lienee ns. Urin standaari.

The National Gallery

Britannian kansallisgalleria sijaitsee Trafalgarin aukion laidalla. Se perustettiin 1824 parlamentin päätöksellä osin vastineeksi Pariisin Louvrelle ja Madridin Pradolle, mutta myös vaikuttamaan raitistavasti alempiin kansanluokkiin (siksi ilmainen sisäänpääsy) - paljon uskottiin siis taiteen jalostavaan vaikutukseen.

Emme aloittaneet kuitenkaan pääsisäänkäynnin kautta, vaan siitä vasemmalla olevan 1980-luvulla valmistuneen laajennusosan, ns. Sainsburyn siiven, kautta, jossa ovat kokoelman vanhimmat teokset, alkaen 1200-luvulta. Nykyarkkitehtuuria usein komentoinut prinssi Charles haukkui aikoinaan uudisrakennuksen "paiseeksi rakkaan ystävän kasvoilla". Alkää kiinnittäkö huomiota kerjäävään Yodaan, niitä leijaili museon edustalla vaikka miten monta.

Uudissiiven portaikon seinälle on ikuistettu vanhojen mestareiden nimiä. Kaikkien teoksia on täällä esillä.

Turnauskestävyys ei riittänyt aivan uusimmille vuosisadoille, sen verran valtava kokonaisuus tämäkin on, mutta muutama highlight vanhemmilta ajoilta tähän. Ensinnäkin oli tietysti Arnolfinin kihlaus (tai häät tai mikä sen nimeksi milloinkin ilmoitetaan), 1400-luvun flaamilaistaiteen klassikko, josta löytyy milloin mitäkin tulkittavaa keskiajan historian kirjoihin.

Paolo Uccellon San Romanon taistelusta on kaikkiaan kolmen versiota, muut kaksi Louressa ja Uffizissa.

Rogier van der Weyden maalasi useammankin huntupäisen naisen, joista tässä yksi.

Weydeniä oli myös tämä Lukeva mies (ehkä Pyhä Ivo)

Tämän maalauksen roolia TV-sarjojen kuvituksena käsiteltiin taannoin.

Holbeinin Lähettiläiden symboliikkaa on pähkäilty useiden kirjojen verran. Itsellänikin on yksi, mutta sen tulkinnat menivät niin syvällisiksi etten tainnut koskaan jaksaa sitä loppuun.

Miten tunnistaa Venetsian doget taiteessa? No hassusta hatusta!

Tätä maalausta käytetään usein kuvituksena, koska se dokumentoi jo kadonneen St Denisin kirkon alttarin.

Oliko nainen vain ruma vai kärsikö hän luita runtelevasta sairaudesta? Ikimuistoinen renessanssimuotokuva joka tapauksessa.

Vanitas - vai antiikkikauppiaan myyntitiski? :-)

Ilman Vermeeriä ei voi olla maailmankuulu taidemuseo. Täällä niitä on kaksi, tässä toinen, Nainen virginaalin ääressä.

Kuten jo todettu, uudemmat vuosisadat jäivät vähemmälle, mutta museon sivuilla voi nähdä koko kokoelman, vaikka huone kerrallaan, monia zoomata ihan lähellekin, ja osasta museota on myös virtuaaliversio jossa pyöriä. Miksi mennä sitten National Galleryyn enää ollenkaan? Kävijämääristä päätellen näin ei alkuunkaan ole. Onko taiteesta haltioituminen mahdollista muualla kuin itse teoksen äärellä, ja kuinka moni muka on sairastunut Stendhalin syndromaan netin kautta?

Museokauppojen souvenir guidet ovat yleensä nimensä mukaisesti lähinnä matkamuistoja, mutta täältä mukaan tarttui hintaan £7,50 The National Gallery Visitor's Guide, joka oli todella erinomainen pieni taidehistorian "oppikirja", sisältäen kaikenlaista hauskaa faktaa.

Sananvapautta Lontoossa

Mutta sitä ennen arkkitehtuuria. Marble Archin esikuvina olivat Konstantinuksen kaari Roomassa ja Riemukaari Pariisissa. Se pystytettiin alunperin (1833) sisäänkäynniksi Buckinghamin palatsin pihalle, mutta siirrettiin myöhemmin nykyiselle paikalleen. Hieman orvoltahan se siinä, eräänlaisessa liikenneympyrässä Oxford Streetin varrella, vaikuttaa.

"Marmorikaaren" takana (tai edessä, miten vain) on aukio, jolla siellä käydessämme oli käynnissä Bahrainin saudimiehityksen vastainen mielenosoitus.

Muistaako lie kukaan, mutta arabikevät ulottui 2011 myös tuohon Persianlahden pieneen saarivaltioon. Kansannoususta ja sen jälkeisistä tapahtumista on Wikipediassa pitkä artikkeli. Ja missäpä muualla kuin Lontoossa olisi oppositiolla (kuten aina historiassa) mahdollisuus osoittaa mieltään.

Aivan vieressä on yksi brittiläisen sananvapauden symboli, Hyde Parkin "puhujainkulma" eli Speakers' Corner. Olin kuullut siellä olevan puhujia olevan varsinkin sunnuntaisin, ja näin olikin. Sanomaa julistettiin niin kristitystä...

...kuin islamilaisesta vinkkelistä. En tiedä olisko uskonnollisuus vain poikkeus vai eivätkö poliittisemmat teemat enää innosta. Ehkä tämä jotakin ajastamme kertoo vaikka pieni otos olikin.

Toisaalla reittimme vei tämän veistoksen ohi. Se oli suosittua "kaksi henkilöä joiden väliin pääsee poseeraamaan" -mallia, tässä tapauksessa penkillä olivat toisen maailmansodan aikaiset vapaan maailman johtajat Roosevelt ja Churchill.

Vapaan maailman rintamalinja kulki silloin Englannin kanaalissa, ja sen ylitti joukkoineen tämä mies, Yhdysvaltain lähetystön edessä seisova liittoutuneiden ylipäällikkö Dwight D. Eisenhower.

Suuri maihinnousu ja sitä seurannut Luoteis-Euroopan sotaretki 1944-45 pelasti läntisen Euroopan, mutta jätti itäisen puoliskon neuvostohegemonian alle. Siellä, ja osin meilläkin, sananvapautta saatiin odottaa vielä puolen vuosisadan verran.