Napoleon - jälleen kerran

Osprey on ottanut tavakseen aloittaa uuden julkaisusarjan vuodessa, kaksi parhaassa. Ensimmäinen tänä vuonna aloittavista on Command, sarja sotilasjohtajista, ja numero ykkösenä on saanut luvan esiintyä Napoleon Bonaparte. Gregory Fremont-Barnesin elämäkerta Napoleonista sotilaana juoksee vähäiset 64 sivuaan perinteisiä uriaan, kolme taistelua (Austerlitz 1805, Borodino 1812 ja Waterloo 1815) käydään läpi hieman tarkemmin ja karttojen avulla.

Color pleittien määrä on Ospreyn julkaisuissa jo pitempään ollut laskussa ja niitä on Commandeissa näemmä enää kolme. Ennalta arvattavasti kaikissa Nappe sihtailee sitä tai tätä taistelukenttää ratsailta esikuntansa ympäröimänä.

Itse asiassa koko läpyskän ainoa (minulle) mielenkiintoinen luku oli viimeinen, "A Life in Words", jossa Fremont-Barnes käsittelee päähenkilöään koskevan historiografian kehitystä viime parinsadan vuoden ajalta. Tyrmistyttävin tieto tulee tässä: Napoleoniin tavalla tai toisella liittyviä kirjoja on julkaistu jo yli 100000 erilaista!

Miksi siis julkaista tämä sadastuhannesensimmäinen? Kuulemma asia vain on niin että nämä uudet sarjat pitää lanseerata jollain kaikkien tuntemilla aiheilla, ennen kuin mitään mielenkiintoisempaa voi julkaista. Niinpä ensimmäiseen puoleentusinaan tulevat kuulumaan mm. Rommel ja Patton.

Itse asiassa en ymmärrä miksi koko sarja on edes aloitettu. 64-sivuisena nämä olisi voinut yhtä hyvin julkaista Elite-sarjassa, jossa eri armeijoiden päällystöä jo onkin esitelty. Mutta siinä tapauksessa olisi kai pitänyt piirtää vielä toiset kolme kuvaa Napesta tiirailemassa vihollisiaan. Ospreyhän on toistuvasti ilmoittanut että väripiirroskuvat muodostavat puolet julkaisukustannuksista.

Paavi, pankkiiri, Venetsia - ja aluna

Venetsia oli myöhäiskeskiajalla Välimeren alueen suurvalta. Italian sotien (1494-1559) mutkikkaissa käänteissä se kuitenkin joutui Cambrain liiton sodassa taistelemaan mahtavaa liittokuntaa vastaan ja sen koko olemassaolo näytti joutuvan vaaraan Agnadellon taistelun (1509) jälkeen. Paavi Julius II tuli kuitenkin toisiin aatoksiin liittolaisensa Ranskan menestyksen johdosta ja La Serenissimalle avautui tie pois eristyksestä johon se oli joutunut.

Tätä diplomatian käännettä kuvaa Felix Gilbertin case study The Pope, His Banker, and Venice. Pankkiiri oli rikas ja vaikutusvaltainen Agostino Chigi, jonka Julius II lähetti Venetsiaan tekemään tarjousta josta nämä eivät voineet kieltäytyä: selvää rahaa sitä vastaan että Venetsia jatkoi taistelua ranskalaisia vastaan, nyt paavin armeijan rinnalla.

Raha oli kuitenkin vain lainaa, vieläpä varsin mutkikkain järjestelyin ja liittyen aineeseen, joka harvinaisuutensa vuoksi oli tuolloin suorastaan strateginen materiaali. Sitä tarvittiin tekstiili- ja lasiteollisuudessa ja sen nimi oli aluna. Alunaa oli saatu Vähästä-Aasiasta, mutta sen tuotantoalue oli tuolloin joutunut turkkilaisten haltuun. Vuonna 1461 sitä kuitenkiin löydettiin Kirkkovaltion alueelta Tolfasta. Paaville löytö oli suoranainen taivaanlahja: aluna julistettiin paavin monopoliksi, jolla oli tarkoitus rahoittaa vastaiset ristiretket turkkilaisia vastaan.

Chigi oli saanut Tolfan kaivosten tuotannon hoitaakseen joten ehdotus Venetsialle oli seuraava: luopua Vähän-Aasian alunan laivauksesta ja tyytyä Tolfan alunaan, jota tuli ostaa tiettyyn hintaan ja myydä  hankintahintaa halvemmallaa Chigin bulvaanille, tällä vältettiin katolisen kirkon koronkiskontakielto. Pantiksi Chigi sai San Marcon ja Venetsian aateliston jalokiviä.

Agostinho Chigi hankki Rooman Trasteveresta palatsin, jonka sisustuksesta vastasivat renessanssin johtavat taiteilijat. Rakennus oli Villa Suburbina, tänään se tunnetaan nimeltä Villa Farnesina. Palatsin rakennuttaja on haudattu Santa Maria del Popolon kirkkoon.

Hyviä ja pahoja raitoja

Ranskalaisen Michel Pastoureaun kirjanen The Devil's Cloth: A History of Stripes on raitojen ja varsinkin raidallisten vaatteiden historia keskiajalta nykypäiviin. Keskiajan ihmiselle raidat, varsinkin vaakaraidat olivat kauhistus, väittää Pastoureau. Syitä voi hakea raamatusta, jonka kielto sekoittaa vaatteissa eläin- ja kasvikuituja esitettiin eräissä kohdin niin epäselvästi että sen saattoi tulkita kieltävän kaksiväriset vaatteet. Toisaalta keskiajan ihminen "näki" kuvalliset esitykset ikäänkuin kerroksina ja luki ne pohjalta ylöspäin: ensin tausta, sitten sen päällä olevat hahmot jne. Raidallinen kuvio uhmasi tätä logiikkaa: kumpi raita oli taustaa ja kumpi sen päällä olevaa kuviota?

Olipa näistä perusteluista mitä mieltä hyvänsä, (vaaka)raidallinen vaatetus liitettiin joka tapauksessa epäilyttäviin hahmoihin, ritaritarinoiden pettureihin ja muihin konniin; narreihin, hulluihin, pyöveleihin, yleensäkin kaikkiin yhteisön hyljeksittyihin. Jos Hollywood ottaisi tästä opiksiin, se pukisi keskiaikaleffojensa pahikset iänikuisen mustan sijasta raitoihin!

Sen että raitoja todella vieroksuttiin, todistaa karmeliittamunkkien tapaus 1200-luvun puolivälistä. He saapuivat Ranskaan Palestiinasta raidallisissa kaavuissaan, ja sellainen skandaali asiasta syntyi että heidän oli niistä lopulta luovuttava.

Vaakaraitojen huono maine palasi 1800-luvun vanginpuvuissa, jotka elävät edelleen popolaarikulttuurissa, varmaankin tunnetuimpina kantajinaan Daltonin veljekset. Mitään jatkumoa ei kirjoittaja tälle voi todistaa ja mieleen tulee eikö raidoissa ollut kyse vain niiden näkyvyydestä ja karkaamisen vaikeuttamisesta? Vaakaraitoja oli myös merimiespaidoissa, mutta oliko niissäkään kyse alistetusta asemasta (verrattuna päällystöön) vai työturvallisuuteen liittyvästä näkyvyydestä? 1800-luvun jälkipuolela ne kuitenkin siirtyivät rannalle uimapukuihin: valkoiset kokouimapuvut kun olisivat kastuessaan olleet liian paljastavia.

Pystyraitojen maine on sen sijaan ollut aina parempi ja niiden ensimmäinen huippukausi nähtiin renessanssipuvuissa. Uusi tuleminen koitti 1700-luvulla Amerikan ja Ranskan vallankumouksen myötä, Ranskassa raidat olivat vallankumoukselliselle de rigueur, ja Yhdysvalloissa raidat komistivat uuden valtion lippua (stars and stripes!).

Raidat ovat sen koommin löytäneet tiensä monenlaiseen käyttöön ja niiden kirjaamisessa nykyaikana Pastoureaulta tuntuu ajoittain karkaavan mopo käsistä. Vaikea on usein tietää missä faktat loppuvat ja missä kaunokirjallinen filosofointi alkaa, ilmiö joka on tuttu muustakin lukemastani ranskalaisesta historiakirjallisuudesta.