Keltainen pikku läpyskä antaa päällisin puolin kauhistuttavan tylsän vaikutelman: viiteen lukuun jakautunutta tekstiä elävöittävät (väliotsikoiden lisäksi) vain ingressimäiset sitaatit samalla aukeamalla olevasta tekstistä, siis samaan tapaan kuin sanoma- ja aikakauslehdissä on tapana. Teosta läpilukevalle ne ovat tarpeettomia, mutta ehkä ne on ajateltu keskeisiksi pointeiksi joita kirjaseen palava voi kerrata.
Mutta eipä anneta ensivaikutelman pettää, sillä kirja oli kyllä mielenkiintoinen lukea. Sieppasin sen perjantaiaamuna matkalukemiseksi työmatkalle Tampereelle, ja niin se vain piti kotiin palattua lukea loppuun. Kirjoittajat ovat keskittyneet enemmänkin menneisyyden ihmisten maailmankuvaan (tai siis tietysti siihen mitä enää voimme siitä päätellä), eikä niinkään esihistorian periodeihin tai löytöpaikkoihin, löydöistä puhumattakaan. Seuraavassa mieleen jäänyttä.
Triboluminesenssi: kahta kvartsinkappaletta yhteen iskettäessä kiven sisällä (?) näkyy salamankaltaisia valonvälähdyksiä kun kiteen kemialliset sidokset hajoavat. Selittää osaltaan kvartsin merkitystä raaka-aineena? (Piikiven puutteen lisäksi.)
Michel Pastoureaun ajatus mustasta, valkoisesta ja punaisesta muinaisajan pääväreinä sai vahvistusta kansanrunoudesta: "Eräässä myytissä rauta syntyy kolmen neidon ("luonnottaren") rinnoissa, joista yksi lypsi mustan maidon, toinen valkean, kolmas punaisen; näistä syntyivät erityyppiset raudat."
Kaikilla esihistorian pääkausilla oli oma arvomateriaalinsa: kivikaudella meripihka, pronssikaudella pronssi ja rautakaudella hopea.
Kuvattiinko kalliomaalauksissa tosiaan ryhmäseksiä ja eläimiin sekaantumista?! Tämä on mennyt minulta ihan ohi.
Kaiken kaikkiaan mielenkiintoisia näkökulmia siihen miten esihistorian maailmansa mahdollisesti näkivät ja kokivat. Tosin sen ettei silloin vielä ollut "suomalaisuutta" olisi voinut mainita vain kerran, jatkuvasti toistelematta.
Ja kas, lopussa on kuin onkin kuvaliite: 33 värikuvaa esihistoriallisista esineistä ja rakennelmista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti