Peitsi tanassa

Ratsuväen keihäs eli peitsi oli ollut feodaalisen ritariratsuväen pääase aina keskiajan lopulle, kunnes asetekniikan ja taktiikan kehitys poisti sen käytöstä Länsi-Euroopan taistelukentillä. Napoleonin sodissa peitsi koki uuden tulemisensa, ja hämmästyttävää kyllä säilytti asemansa vuosisadan siitä eteenpäin, aina vain teollisemmaksi muuttuvassa sodankäynnissä, jopa niin, että viimeiset, kokometalliset mallit Euroopan eri armeijoissa tulivat käyttöön aivan ensimmäisen maailmansodan alla.

Alan Larsenin ja Henry Yallopin kirjoittamassa Opsreyn Weapon-sarjan julkaisussa The Cavalry Lance esitellään auttavasti eurooppalaisten suurvaltojen peitsimallit, parhaiten toki brittien omat, ja myös taistelukuvauksissa pääpaino on brittiarmeijan yhteenotoissa Intian ja Afrikan siirtomaasodissa. Muut esimerkit ovat Saksan ja Italian yhdistymissodista.

Kirjassa käsitellään myös peitsen hyödyllisyydestä 1800-luvulla käytyä keskustelua. Totta kyllä, peitsellä ulottui kauemmas kuin sapelilla, ja rynnäköidessä tästä oli huomattavaa etua. Rynnäkön pysähdyttyä ja muututtua lähitaisteluksi oli pitkä keihäs kuitenkin kömpelö ase sapelia vastaan. Toisaalta peitsi antoi mahdollisuuden satulasta käsin seivästää hengiltä maahan heittäytynyttä vihollisen jalkaväkeä tai tykkiensä alle piiloutuneita tykkimiehiä.

Joka tapauksessa peistä arvostettiin niin että se tuli 1900-luvun alussa tuli esim. kaikkien ratsuväkisotilaiden aseeksi Saksassa. Venäjän ratsuväen M1910 peistä löytyy meidänkin museomme kokoelmista muutama kappale. Se tuli käyttöön joukoille vasta 1913 tietämissä, vähän ennen maailmansotaa. Koko sodankin ajan ratsuväki retuutti peitsiään, joten aivan kokonaan usko niiden käyttöön ei vielä mennyt. Kokonaan se poistui armeijoista vasta mekanisaation myötä kun ratsuväksi joutui luopumaan hevosistaan.