Vuoden 2001 terrori-iskujen jälkeen syntyi samanlainen tilanne, kun Yhdysvallat lähetti erikoisjoukkonsa Afganistanin talibanhallintoa vastustaneen pohjoisen liiton sotapäälliköiden tueksi. Talibanvalta kukistuikin nopeasti vihreiden barettien toimiessa USA:n ilmavoimien tulenjohtajina, kirjaimellisesti räjäyttäen vastustajat pohjoisen liiton joukkojen tieltä. Kirja kuvaa siis vuosien 2001-2002 "hyviä alkuaikoja", ei enää quagmirea johon tilanne Afganistanissa ajautui ja edelleen jatkuu.
Tunnustan etteivät nämä uusimmat sodat kauheasti kiinnosta, ja niistä kertovat ospreyt tulee selattua enemmänkin kursorisesti läpi, mutta tämä oli hyvin ja mielenkiintoisesti kirjoitettu ja tuli tavallista tarkemmin luettua. En ollut tiennytkään että erikoisjoukkojen sotilaat kantoivat sotilaspuvuissaan New Yorkin palolaitoksen merkkiä muistona iskuissa surmansa saaneista palomiehistä, tai että kaksoistornien raunioiden metallikappaleita tuotiin mukana haudattaviksi Afganistanin maaperään symboliksi suoritetusta kostosta.
Erikoisjoukoille sallitaan enemmän kuin rivimosureille, ja yksi myönnytys näkyy kannen kuvassa: Afganistanissa parta on miehen merkki, ja niinpä vihreät baretitkin kasvattivat parran katu- tai paremminkin vuoristouskottavuutensa parantamiseksi. Myös pukeutuminen, baseball-lippiksiä myöten, oli epäsotilaallisempaa, mutta tekninen varustelu huipputasoa. Sotilasarvoltaan kapteeni esiteltiin afgaaneille everstinä, sillä tittelit olivat arvossaan, olivathan sotapäällikötkin kaikki "kenraaleja".
Afganistanilainen sodankäynti oli omintakeista. Taisteluissa ammuttiin sarjatulella päin vihollista suoraan soittoa niin kauan kuin ammuksia riitti, sen jälkeen soiteltiin radiopuhelimella vastapuolelle ja neuvoteltiin. Varsin usein amerikkalaiset huomasivat talibanitaistelijoiden loikanneen "liittolaisikseen" terrorismin vastaisessa taistelussa. Uusien "ystävien" lisäksi oli työ ja tuska estää entisiä tappamasta toisiaan, olivathan pohjoisen liiton sotapäälliköt usein toistensa perivihollisia.
Kirja on amerikkalaisen sotilaskoulutuksen ja tulivoiman kehumista, mutta mielenkiintoista kyllä kaikkeen koulutettuja eliittisotilaita ei kuitenkaan ollut opetettu ratsastamaan, vaan afgaaniponien selkään jouduttiin kylmiltään, kovissa puusatuloissa, joiden jalustimetkin olivat liian suuria amerikkalaissaappaille. Pian saatiin autotkin alle, mutta taisteluun hevosella karauttavasta erikoisjoukkojen sotilaasta tuli mediassa niin ikoninen hahmo että se on valettu pronssiin muistomerkiksi New Yorkiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti