Casa Haartman

Erik Bryggman piirsi taiteilija Axel Haartmanille ja tämän puolisolle Hedvigille kodin, joka valmistui Naantaliin Luostarinkadulle 1926. Pariskunnan kuoleman jälkeen talo on toiminut kotimuseona, ensin Hedvigs Minne -säätiön, sittemmin Åbo Akademin säätiön ylläpitämänä. Sen pelkistetty julkisivu...

ei tee oikeutta sisältä löytyvälle kauneudelle. Alakerta on julkinen, vieraille varattu osa taloa. Jo eteisen katto on koristeltu isännän omin kattomaalauksin.

Eteisen vasemmalla puolen on vierashuone, jota taiteilijan eno kutsui "munkin kamariksi". Toki Naantalin luostari-imagoon sopivasti, ja teema näkyi myös Haartmanin maalaamassa koristelussa joka puolella taloa.

Alakerran muut huoneet ovat sali...

ja ruokasali, josta johtaa myös ovi ulos terassin kautta puutarhaan.

Yläkerran kirjasto on oma lempipaikkani. Siis miten mahtavaa olisi poltella piippua (jos siis tupakoisin), selata taidekirjoja ja keskustella taiteesta noissa laiskanlinnoissa...

kattomaalauksia ihaillen. Rönn Udd oli perheen kesähuvila...

ja Pariisissahan kuului jokaisen taiteilijan käydä, muutamankin kerran.

Kirjaston vieressä oli Axelin ateljee, asianmukaisin pääkalloin pöydällä ja luutuin sohvalla. Talo toimi tutkijaresidenssinä 1990-luvulle saakka, joten huoneen takaosassa oli keittokomero ja kylpyhuone.

Takaisin kirjastoon, ja kirjahyllyjen reunustamaan käytävään...

ja edelleen pariskunnan makuuhuoneeseen...

jossa sijaitsi myös Hedvigin työpöytä.

Kannattaa kiertää myös puutarha. Tässä näkymä päätyyn, jossa edellä mainittu makuuhuone ja ovi parvekkeelle.

Pihanpuoleinen terassi on jo aika luonnontilainen ja kaipaisi kunnostusta.

Hauskasti myös aitaan rajautuvat katokset pylväineen ovat kuin suoraan antiikista, elihän Bryggman tuolloin siirtymävaihetta klassismista funktionalismiin, kuten taidehistoria tietää kertoa.

Puutarhavaja oli taloa pari vuotta myöhäisempi, vuodelta 1928.

Sisään pääsee museokortilla, ja mukaan saa pienen, mutta erittäin antoisan vihkosen, jonka voi myös lunastaa 3 €:lla. Paljon nippelitietoa sisustuksesta, ja Haartmanin sukutaustasta, joka johti Suomen johtaviin aatelissukuihin Armfeltia myöten. Erityisesti plussaa huoneisiin sijoitetuista mustista muovituoleista, joihin kävijä voi istahtaa meditoimaan taiteilijaelämää sellaisena kuin se parhaimmillaan 1900-luvulla molemmin puolin toista maailmansotaa oli.

Casa Haartmanin kotisivut. 

Ristiretkiä Liettuaan

Nyky-Venäjän tuntijana tunnettu Mark Galeotti on kirjoittanut kirjoja myös Itä-Euroopan vanhemmasta historiasta. Sellainen on tänä vuonna Ospreyn Combat -sarjassa ilmestynyt Teutonic Knight vs Lithuanian Warrior: The Lithuanian Crusade 1283–1435.

Kukistettuaan Preussin baltialaisen alkuperäisväestön 1200-luvulla, saksalainen ritarikunta taisteli seuraavan vuosisadan naapurinaan idässä olevaa Liettuan pakanallista suuriruhtinaskuntaa vastaan. Tämän lähinnä ryöstöretkistä muodostuneen ristiretken erikoispiirre olivat vierastaistelijat, kerrassaan vierasritarit, kuten Galeottin termin guest knights voisi suomentaa. 

Pyhän maan menetyksen jälkeen ristiretkilupauksensa saattoi helpommin lunastaa Itä-Euroopassa, ja kaikkine asiaankuuluvine pitoineen ritarikunnan linnoissa kyseessä oli eräänlainen sotaturismi. Mukana oli Länsi-Euroopan ylintä aristokratiaa kuninkaallisia myöten. Englannin tuleva kuningas Henrik IV osallistui 1300-luvun lopussa pappa betalar -periaatteella, retki maksoi hänen isälleen Juhana Gauntille yli 4000 £. Vierastaistelijat, vieläpä maksavat sellaiset, olivat tervetullut lisä riveihin, joskin henkilökohtaista kunniaa janoavina myös kurittomia johdettavia.

Sarjan formaatin mukaan kirja käsittelee kolmea yhteenottoa. Kaksi niistä, Voplaukisin taistelu 1311 ja Kaunasin piiritys 1362, päättyvät ritarikunnan voittoon, kolmas eli Grunwaldin taistelu 1410 taas sen rökäletappioon. Viimeksi mainittu tunnettiin myös nimellä Tannenberg, ja se resonoi vuosisatoja eteenpäin, aina niin paljon että saksalaiset nimeisivät Itä-Preussissa venäläisistä saamansa voiton Tannenbergin mukaan. (Ospreyn Campaign-sarjassa on opus ko. taistelusta, vaikka I ms. itärintama ei siinä juuri olekaan edustettuna, poikkeuksena yksi Combat-sarjan kirjanen.)

Taistelukuvausten lisäksi kirjassa tarkastellaan osapuolten johtoa, muodostumista ja koulutusta, huoltoa sekä aseita ja varusteita (jonkinlaisena korvikkeena lopetetulle mutta mielestäni paremmalle Warrior-sarjalle). Liettualaisten aseistus ja haarniskat lähenivät ajan mittaan ritarikunnan eurooppalaisia vermeitä, ehkä suurimpana erona tuo kannen kuvassakin näkyvä kartiomainen itäinen kypärä. Liettualaisilla oli myös oma salkoasetyyppinsä, sudlice.

Ehkäpä on syytä muistuttaa, että samaan aikaan kun Liettua taisteli ritarikuntaa vastaan, se myös laajeni itään ja etelään, käsittäen suuren osan nykyistä Valko-Venäjää ja Ukrainaa, mukaan lukien Minskin ja Kiovan. Unioni Puolan kanssa teki näistä maista Itä-Euroopan mahtavimman valtion, aina Ruotsin ja Venäjän nousuun saakka.

Kaahailua kolmella mantereella

 Sisältää spoilereita!

Viidennen ja kaiketi viimeisen Kadonneen aarteen metsästäjät -leffan nimi, Indiana Jones and the Dial of Destiny, oli kuulemma mahdoton suomentaa. "Kohtalon kiekkona" toimii tässä Antikytheran kone, jonka kahden puoliskon etsinnässä kaahataan paikasta ja aikakaudesta toiseen, kaahataan junalla toisen maailmansodan lopussa, kaahataan kuulentäjien tervetuloparaatissa New Yorkissa 1969, ja kaahataan edelleen Marokossa Tangierin kaduilla. Viimeksi mainittu jatkui niin pitkään että vaivuin jo melkein ikäni edellyttämiin iltapäivänokosiin.

Hämmentävintä oli, että vuoden 1945 junakohtaukseen oli saksittu digitaalisesti osia Harrison Fordin kasvoista elokuvasarjan ensimmäisistä osista ja luotu pätkä 1980-luvun Indiana Jones -leffaa. Onhan tämä nykypäivää, mutta jotenkin elokuvista alkaa mennä maku kun kirjaimellisesti kaikki on mahdollista, asia joka vain vahvistui Mission Impossiblen ties-kuinka-monennen-osan traileria esityksen alussa katsoessa.

Lopun elokuvaa 80-vuotias Ford näyttelee nykyisillä kasvoillaan. On vuosi 1969, ja mieltä painavat Vietnamin sodassa taistelleen pojan kuolema, avioero ja eläköityminen yliopistoarkeologin virasta. Jäähyväisluennolle ilmaantuu kummitytär, ja seikkailu alkaa. Ainekset ovat samat kuin alunperinkin: natseja, takaa-ajoa, ötököitä kuhiseva luola ja heppoisia viittauksia muinaiskulttuurien "mysteereihin". Tällä kertaa matkustetaan myös ajassa, keskelle Syrakusan valloitusta toisessa puunilaissodassa, näyttävä taistelukohtaus sekin.

Itselle jäi vain aika väsähtänyt olo, kaikesta vauhdista huolimatta. Sykähdyttävintä oli elokuvan loppu, jossa arkeologi-emeritus Jones palaa eronsa jälkeen yhteen vaimonsa kanssa: kaksi haurasta vanhusta edessään viimeiset vuotensa. Koskettaa se jo tämänikäistä ihmistä.