Jos pitäisi suositella yksien kansien väliin mahdutettua ensimmäisen maailmansodan historiaa, sellainen olisi vuosikymmen sitten (2013) ilmestynyt Peter Hartin The Great War: 1914-1918. Näkökulma on, totta kai, brittiläinen, mutta sodan kulku kuvataan varsin kattavasti vaihdellen länsi- ja itärintaman välillä. Kokonaan pois on jätetty Kaukasuksen rintama ja Afrikan tapahtumat, ja esim. Italian, Makedonian, Siinain-Palestiinan ja Mesopotamian rintamat ovat saaneet vain yhden luvun kukin.
Brittien strategiaa hallitsi sodan aikana ns. westernereiden ja easternereiden väittely siitä, ratkeaisiko sota länsirintamalla vai itäisillä sotanäyttämöillä. Hart on kiistatta edellisten puolella: kun Suezin kanava ja Persian öljylähteet oli varmistettu, sotatoimien jatkaminen Turkkia vastaan oli silkkaa resurssien haaskausta. En tiedä, liittyykö Kaukasuksen rintaman "unohtaminen" tähän väitteeseen. Voisi olettaa venäläisten myös Lähi-idässä odottaneen liittolaistensa kantavan osansa taistelujen taakasta.
Kirjassa on käytetty lähdeviittauksia vain suorien lainausten osalta. Nämä ovat joissain tapauksissa kenraaleiden ja amiraalien kommentteja, mutta valtaosin rintamamiesten kirjeitä ja muistelmia, sitä mudan, irtojäsenten ja suolenpätkien todellisuutta, josta sota parhaiten muistetaan. Hart kiistää kuitenkin sen, että brittiarmeija olisi ollut "aasien johtamia leijonia", kuten kuuluisa tokaisu sen ilmaisi. Tämä käsitys syntyi Hartin mukaan sodan jälkeen poliitikkojen (jotka sodan olivat kuitenkin aloittaneet) sysätessä syyn katastrofista sotilaille.
Vuosina 1915-1917 hyökkääjinä länsirintamalla olivat useimmiten Ranska ja Britannia, ja jokainen hyökkäys opetti hyökkääjiä, mutta niin se opetti myös saksalaisia puolustautumaan, ja tämä taktiikan kilpajuoksu jatkui vuoden 1918 jälkipuoliskolle, jolloin ententen hyökkäys työnsi saksalaiset pois valtaamiltaan alueilta vastustamattomalla voimalla. Brittien ylipäällikkö Douglas Haig saa luonnollisesti synninpäästön Hartilta, ja muutenkin tämä näyttää saaneen revanssin Blackadder Goes Forthin vitsailusta.
Eikä ensimmäisen maailmansodan aatto ollut todellakaan sellainen olkihattujen ja päivänvarjojen idylli kuin miltä se sodan jälkeen alkoi näyttää:
It was in truth a violent world - the prevalence of a rapacious colonialism, the brutal repsession of minorities, the placid acceptance of inequalities and the overall belief that might was right - all these global traits tended towards the continued acceptance of war as a legitimate means of pursuing policy.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti