Ensimmäisen maailmansodan komentajia

Ensimmäisen maailmansodan 110-vuotissykli alkaa pyöriä ensi kesänä. 100-vuotismuisteluiden määrään julkaisuissa tuskin päästään, mutta ajattelin muistuttaa, että 1960-luvulla, kun sodasta tuli kuluneeksi 50 vuotta, julkaistiin monia sotaa käsitteleviä klassikoita, yhtenä niistä brittiläisen Correlli Barnettin The Swordbearers: Supreme Command in the First World War (1963). 

Kuten arvata saattaa, pääpaino on taas kerran länsirintamalla, tai sen jatkeena Pohjanmerellä. Saksalaisista mukana ovat Helmuth von Moltke nuorempi, jonka epäkiitollinen tehtävä oli toteuttaa 1914 Ranskan tuhoksi laadittu Schlieffen-suunnitelma, sekä Erich Ludendorff, jonka yhtä epäkiitollisena tehtävänä oli yrittää vielä kerran saavuttaa Saksalle voitto vuoden 1918 keväthyökkäyksessä. Ententen puolelta mukana ovat John Jellicoe, joka johti brittilaivastoa sodan tärkeimmässä, ja ratkaisemattomaksi jääneessä, taistelussa Pohjanmerellä, sekä Ranskan armeijan johtoon 1917 noussut Philippe Pétain.

Kirjan suurin anti on komentajien taustoituksessa, joka avaa ikkunan heidän komentamiensa armeijoiden, ja niiden tukena olleiden kansakuntien yhteiskuntaan ja kulttuuriin. Mitä itse komentajiin tulee, Barnettin tuomio on, että molemmat saksalaiset kenraalit menettivät hermonsa taistelun ratkaisevimmmalla hetkellä. Avoimeksi jää, olisivatko saksalaiset voineet voittaa Marnen taistelun 1914, ja joka tapauksessa Saksan sortuminen keväthyökkäyksen 1918 epäonnistuttua oli vain ajan kysymys.

Aika ankara on Barnettin arvio myös Jellicoesta, ja koko brittilaivastosta vuonna 1916. Vanhoillinen ja kaavoihinsa kangistunut Royal Navy selvisi tasapeliin lähinnä tuurilla, kun saksalaiset päättivät perääntyä. Parhaimman arvosanan saa sittemmin toisessa maailmansodassa kunniansa menettänyt Pétain, joka kevään 1917 katastrofaalisen Nivelle-offensiivin jälkeen taltutti Ranskan armeijassa syttyneet kapinat, ja sai sen reivattua kuntoon, jossa kestää saksalaisten seuraavan vuoden offensiivi, ja saada se saattamaan sota voitokkaaseen loppuun saman vuoden syksyllä.

Barnett eli aina vuoteen 2022, ja ehti kirjoittaa myös toisen maailmansodan kenraaleista, ja kommentoimaan brittiläisen imperiumin kukistumista yms., näemmä aina Irakin sotaa myöten. Mitä itse kirjaan tulee, olisin lukenut ennemmin lukenut Moltken ja Ludendorffin välissä sotaa johtaneesta Erich von Falkenhaynista, joka Venäjällä ja Balkanilla 1915 erinomaisesti onnistuneiden sotaretkien jälkeen lähetti Saksan joukot tuhoisaan Verdunin taisteluun 1916.

Suursodan (the Great War, Weltkrieg) kiinnostava piirrehän on se, että keskusvalloilla, jo sijainniltaankin (kuten nimestä käy ilmi) oli aloite periaatteessa hallussaan, ja sotaa esittävissä strategiapeleissä on tämä sama tilanne, mihin suunnata resurssit?