Viipurin hopeat

Suomen kaupunkien hopeaseppien tuotannosta on tähän mennessä ilmestynyt julkaisut ainakin Jyväskylän (1990), Oulun (1996) ja tietysti Turun (2005) osalta, joista viimeksi mainittuun liittynyttä näyttelyä Hohda hopea olin itsekin tekemässä.

Nyt oli sarja täydentynyt, kun museon käsikirjaston uutuushyllyyn oli viime viikolla ilmestynyt Marketta Tammisen Viipurin hopeat - hopeasepäntyötä ja kulttuurihistoriaa (SKS 2017). Viipurin vaiheet poikkeavat muista maintuista kaupungeista, joutuihan se eroon muusta Suomesta vuosiksi 1710-1812 ja taas vuodesta 1940 eteenpäin, mutta monella tapaa tuttuja esinemuotojahan tässä taas käydään läpi.

Komeiden esinekuvien kera käydään läpi viipurilaismestareiden tuotantoa halki vuosisatojen, joista 1600-luku ilmeisesti oli se loistokkain: suurvaltakaudella itäraja oli turvallisen kaukana ja varakasta ostajakuntaa riitti. Varsinaisesti ainoa uusi tutkimustulos lienee se, että aiemmin Johan Grummelierin nimiin pannut esineet ovat itse asiassa Sven Fabritiuksen valmistamia - virhe juontaa jo Thyra Borgin hopeatutkimukseen 1930-luvulla.

Alaotsikon viittaus kulttuurihistoriaan viittaa esinemuotojen kehittymiseen eri käyttötarkoituksiin, ja onkin tämänkaltaisessa julkaisussa välttämätöntä. Museoammattilaiselle aiheessa ei paljon uutta ole, tosin ensimmäisen kerran luin pilkkumin (ruots. spilkum, saks. Spülkum) tarkoittavan nimenomaan teekuppien huuhtaisuun tarkoitettua vesiastiaa. Joskus olisi ollut tarpeen selittää enemmänkin: mikä on esim. s. 33 esiintyvä ripityslipas?

Lopussa on tavanomaisten leimakuvien lisäksi viipurilaiskultaseppien luettelo, joka monien tekijöiden osalta laajenee mielenkiintoisiksi pienoiselämäkerroiksi.