Koska aikakautta ei kirjassa paljon taustoiteta, niin kerrotaan tässä että matka sijoittui suurten eurooppalaisten sotien lyhyeen suvantokauteen, jolloin aseet koko maanosassa olivat vaienneet keväällä 1802 solmitun Amiensin rauhan jälkeen. Sodat jatkuivat jo seuraavana vuonna, Suomen sota oli enää muutaman vuoden päässä, eikä jälkiviisas lukija pääse tunteesta että tässä eletään "ruotsalaisen Suomen" viimeisiä vuosia.
Kirjassa mennään siis suoraan asiaan, ja asiassa myös pysytään. Kuninkaallisen seurueen vaunut kolistelevat Suomen teitä Turusta Hämeenlinnaan, Helsinkiin, Porvooseen, Loviisaan, Mikkeliin, Kuopioon, Iisalmeen ja aina Ouluun saakka, josta reitti kääntyy takaisin etelään Pohjanlahden rannikkoa (Kokkola, Vaasa, Kristiinankaupunki) myöten. Satakunnan kautta Turkuun palattua käydään vielä kerran Helsingissä (ja Viaporissa), mistä kuningatar tekee retken itärajalle tapaamaan sisariaan Venäjän keisarinnaa ja Badenin prinsessaa.
Hamina, Lappeenranta ja Savonlinna, Viipurista ja Sortavalasta puhumattakaan, olivat tuolloin itärajan takana. Kuningaspari kiertää lähes kaikki rajan länsipuolella olevat kaupungit, kuvauksista päätellen lähes katkemattomassa juhlahumussa. Väkijoukot hurraavat, herrat pokkuroivat ja 128 kunnialaukauksen sarjoja ammutaan niin tiuhaan että lukija alkaa huolestua armeijan ruutivarastojen ehtymisestä.
Kaisan tuntien uskon hänen käyneen läpi kaikki löydettävissä olleet kuvaukset matkan tapahtumissa, silti hänenkin on ajoittain tyydyttävä olettamuksiin vierailujen kulusta, ja jopa käytetystä reitistä. Vaikuttavaa on, miten keskellä pimeintä Savoa, Kuopiossa, maaherran rouva on rakennuttanut uusklassismin hengessä kahdeksan "alttaria" toivolle, rauhalle, oikeudelle jne, jokaisella alttarilla malja jossa erivärinen tuli (mitenhän se toteutettiin?), ja kustakin alttarista ilmestyy paikallinen lapsi ojentamaan kuningasparille kirsikkapuun oksan ym. Eloisimmat kuvaukset ovat luettavissa Oulusta, jossa käytettävissä ovat olleet kuuluisan Sara Wacklinin (tosin vasta paljon myöhemmin kirjoittamat) sarkastiset muistelmat kuninkaallisten kaupungissa herättämästä innostuksesta.
Jälkiviisauden nostalgia tuli jo mainittua, ja eritoten se nousee esiin kuninkaan kierrellessä isänsä vuosina 1788-90 käymän sodan taistelukenttiä Savossa, tai matkatessa Pohjanmaalla, jossa vain muutaman vuoden kuluessa käytäisiin Suomen sodan ratkaisevat taistelut.
Vaikka kirjassa ei painovirheitä ihan vilisemällä olekaan, olisi muutama oikolukukerta niin tekstin kuin lähdeluettelonkin osalta ollut vielä paikallaan. Ihmettelen mihin sisennyksinä lisätyt "Samaan aikaan toisaalla" -laajennukset katoavat pian alun jälkeen. Taitto (tekstin keskitys vasemmalle) ja kuvituksen mustavalkoisuus lienee omakustanteille ominaista. Kiitoksen arvoista on se, että joka luvussa on ote aikalaiskartasta kertomassa missä päin maata milloinkin mennään, se auttaa huomattavasti tarinan seuraamisessa.
Kirjan suurin anti on epäilemättä paikallishistoriallisissa kuvauksissa. Itseäni kiinnosti erityisesti kuvaus Turun Akatemiatalon vihkiäisistä. Rakennuksellahan on tunnetusti "kuninkaallinen lattia ja keisarillinen katto", ja kokonaan se valmistui 1817, mistä tänä vuonna siis tulee 200 vuotta asianmukaisine juhlanäyttelyineen.
Muistaakseni Kaisa jossain yhteydessä huomautti siitä ettei näitä Kustaa IV:n Suomen matkoja (tämähän ei ollut ainoa) juuri ole noteerattu, Ahvenkosken sillan maalausjupakkaa lukuun ottamatta. Liekö sitten sitä historian tuomiota? Kustaa IV oli kuitenkin se kuningas joka "menetti Suomen". Mukavampi on ollut muistella Adolf Fredrikiä Pehr Kalmin tuohikanootissa, tai Kustaa III:lle Turussa 1775 järjestettyä juhlavalaistusta, jota on pidetty koko vuosisadan valoisimpana iltana Turussa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti