perjantai 30. joulukuuta 2016

Vallasta syösty eläinten kuningas

Ranskalainen Michel Pastoureau aloittaa kirjansa The Bear: History of a Fallen King (2007) kaukaa, kysymyksellä siitä, palvottiinko karhua jumalana paleoliittisen ajan Euroopassa? Tekijä on itse asiasta vakuuttunut, mutta myöntää sen olevan kiihkeän kiistelyn kohde tiedeyhteisössä. Suurempi kysymys on se, voidaanko osoittaa jatkumo kivikauden luolataiteesta varhaiskeskiajan Eurooppaan, jossa karhua kunnioitettiin kaikkialla kelttien, germaanien, slaavien ja tietysti suomalais-ugrilaisten - joista Pastoureau mainitsee vain saamelaiset (the Lapps) - parissa.

Euroopan pakanakansojen parissa karhu oli kiistaton eläinten kuningas: äärimmäisen vahva, rohkea, voittamaton. Karhun surmaaminen kaksintaistelussa oli germaanisoturin miehuuskoe. Uroskarhun ajateltiin tuntevan (ei vailla vastakaikua ollutta) himoa ihmisnaaraisiin, ja saavan näiden kanssa jälkeläisiä, joista polveutui jopa kuningassukuja. Kristillistymistä edeltäneen ajan kulttuurissa karhulla oli kunnioitettu asema, ja se oli keskeinen hahmo monissa riehakkaissa vuotuisjuhlissa.

Pakanuutta vastaan käyneelle kirkolle karhu oli monin tavoin päävihollinen. Suosionsa lisäksi se myös muistutti ihmistä mikä sinänsä oli paha, ja vieläpä sen turkkikin oli väärän värinen, sillä ruskean ajateltiin olevan mustan eli kuoleman ja punaisen eli helvetin värien sekoitus. Varsinaisen sodan karhua vastaan Pastoureau katsoo alkaneen Kaarle Suuren ajasta, jolloin pakanallisia saksilaisia vastaan tehdyn sotaretken aikana niitä surmattiin suurin määrin.

Karhu katosikin Euroopan alankoalueilta vuoristojen eläimeksi, mutta vainoaminen jatkui  vuosisatoja kestäneenä hyökkäyksenä sen symbolista asemaa vastaan. Lukuisissa pyhimystarinoissa kuvattiin miten hengenmies alisti karhun palvelukseensa, ja karhulle omistetut kansanomaiset juhlapäivät kristillistettiin. Kansanuskon mukaan karhu meni talviunille (läntisessä Keski-Euroopassa) marraskuun 11. päivänä, sitä alettiin nyt juhlia Pyhän Martin päivänä. Helmikuun 2. taas oli päivä jolloin karhu heräsi talviuniltaan, siihen sijoitettiin kerrassaan kolme kristillistä pyhää, niistä viimeisenä kynttilänpäivä.

1100-luvulla karhun mahti oli viimein kukistettu, ja viimeisen naulan arkkuun naulasi Ketturomaani (Roman de Renart), joka vakiinnutti kuvan karhusta hunajaan menevänä, yksinkertaisena ja pelkurimaisena otuksena - Veli Nalle, Nalle Puh tai Karhuherra Paddington tuskin teillekään tuovat mieleen eläinten kuningasta? Lopullisena nöyryytyksenä tuli myöhäiskeskiajalta lähtien langennut osa ketjuun ja kuonokoppaan kahlittuna markkinoiden sirkuskarhuna.

Eläinkunnalle tarvittiin uusi kuningas, ja sellaiseksi kruunattiin kristillisemmäksi koettu leijona. Petoeläin leijonakin toki oli, omine synkkine historioineen Raamatun teksteissä, mutta asia ratkaistiin tuomalla näyttämölle leopardi, joka sai luvan omia leijonan huonot puolet ja jättää kuninkaalle hallitsijalle sopivat ominaisuudet. Leopardi käsitettiin leijonan (leo) ja mustan pantterin (pardus) risteymäksi, kuten sen nimikin kertoi.

Olen itsekin tullut esitelmissä kertoneeksi miten eksoottisia sekä leijona että yksisarvinen olivat, mutta Pastoureaun mielestä sydän- ja myöhäiskeskiajalla leijonan kuvallisia esityksiä oli ihmisten nähtävissä niin suuret määrät, ettei eläintä voinut pitää enää eksoottisena, vaikka elävänä sitä Euroopassa näkivät vain harvat ruhtinaiden eläintarhoissa vierailemaan päässeet.

Pastoureaun kirja rönsyilee ajatuksia herättävän rikkaana moneen suuntaan, keskittyen pääasiassa keskiajan kulttuurihistoriaan. Karhu menetti valtaistuimensa samoihin aikoihin 1100-luvulla kun heraldiikka alkoi kehittyä, joten leijona, kotkan ohella, jäi heraldiikan hallitsevaksi eläinhahmoksi. Sellaisena se on tullut Suomenkin vaakunaeläimeksi, eikä karhusta ole ollut sen haastajaksi, vaikka asiaa koskeva keskustelu mediassa aina välillä käydäänkin uudelleen. Bernin (kuva kannessa), Berliinin ja Madridin kaupunkien vaakunoihin karhu sentään on päässyt.

Kirjan loppukaneettina on "karhun kosto", tunnettu tarina teddykarhujen synnystä ja nousemisesta lasten suosikkileluiksi.

Huomasin omistavani erään toisenkin saman tekijän kirjan, raitojen historiasta kertovan, joskin tämä karhun historia oli huomattavasti parempi. Muut Pastoureaun englanniksi käännetyt kirjat käsittelevät mm. heraldiikkaa sekä eri värien (musta, vihreä, sininen) kulttuurihistoriaa.

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Kari hyvä, kerrot tekstissäsi leijonasta, joka meillä on usein saanut nimekseen jalopeura. Kun keväällä vierailit Hattulan vanhassa kirkossa, niin tulitko huomanneeksi siellä oikealla seinällä olevaa kuvaa, jossa on suomalainen näkemys jalopeurasta? Se on vai eräänlainen outo möykky, josta oikeastaan ei voi tunnistaa mitä se esittää. Varmasti tavallisellla kirkkomaalarilla ei ollut etelän eläimistä tai hedelmistä kovinkaan selkeää käsitystä, mutta silti hän sellaisia maalasi, kun pyydetty oli.

Oscari

Kari Hintsala kirjoitti...

Pastoureau huomauttaa läntisen/keskisen Euroopan keskiaikaisista leijonankuvista, että eipä nekään aina kauhean näköisiä ole. :-)

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...