Matruusit kapinoivat

Norman E. Saulin Sailors in Revolt - The Russian Baltic Fleet in 1917 ilmestyi jo 1978 ja kertoo Venäjän laivastosta vallankumousvuonna 1917. Keskisiltä osiltaan kertomus sijoittuu Suomeen. Laivaston tukikohdat sijaitsivat Kronstadtissa, Tallinnassa, Helsingissä ja pienemmältä osin myös Turussa. Laivaston pääosa raskaimpia taistelulaivoja myöten vietti talvet Kruunuvuorenselällä, ja sieltä kapina sen tavoitti maaliskuussa 1917.

Dramaattisten upseerimurhien jälkeen tilanne rauhoittui, ja kurinpidosta vapautuneiden matruusien aika tuntuu kuluneen loputtomassa politikoinnissa erilaisissa neuvostoissa ja komiteoissa, konferensseissa ja kongresseissa. Melkeinpä voi nähdä ja kuulla nuo kaikki mahorkansavun sumentamat huoneet, joissa Venäjän tulevaisuudesta valettiin kannuja.

Kaupunkilais- ja työläistaustaisina seilorit olivat jo lähtökohtaisesti alttiita "sosialistiselle kiihotukselle", ja vuoden mittaan, vapaina kurista ja sotatoimista (ainoa ajanjakson meritaistelu käytiin Muhunsalmessa) yhteisö radikalisoitui aina vain enemmän. Kaupunkilaisina merimiehet eivät myöskään karanneet palveluksesta aateliston maita jakamaan maa-armeijan talonpoikien tavoin. Niinpä bolsevikeillä oli marraskuulle tullessa käytössään uskolliset matruusit nyrkkinä jolla kaapata valta ja pitää se ensimmäisten kriittisten viikkojen ja kuukausien ajan, ennen puna-armeijan luomista.

Helsinki näytteli tässä kehityksessä huomattavaa roolia kuten jo todettiin. Huomattavat bolsevikkijohtajat ramppasivat agitoimassa ja lehtiä painettiin, usein suomalaisten sosialidemokraattisten aateveljien avulla ja tuella. Muutoin niukassa kuvituksessakin on pari valokuvaa, joissa kumoukselliset matruusit marssivat ohi Helsingin yliopiston kirjaston (huhtikuu 1917) ja tungeksivat Rautatientorilla (heinäkuu 1917).

Itse asiassa tulin ajatelleeksi, miten Katajanokan länsipään uusien jugendtalojen yläkerrasta saattoi tuolloin  seurata Venäjän vallankumouksen vellomista suoraan alapuolella, matruusien marssiessa itäpään sotasatamasta milloin mihinkin demonstraatioon kaupungin keskustassa. Ja millainen kuhina oli Helsingin päärautatieasemalla kun bolsevikkien vallankaappausyönä sieltä lähti useammalla junalla matruuseja Pietariin varmistamaan väliaikaisen hallituksen kaatamista.

Vallankumouksellisten pariin oli tullut väärä tieto että suomalaiset suojeluskunnat yritäisivät katkaista kuljetukset Mommilan kartanosta käsin, mikä johti sitten Mommilan veritekoihin. Mutta tämän faktan luin vasta seuraavasta aihetta käsittelevästä kirjasta josta lisää seuraavalla kerralla.

Heimosotien yleisesityksiä (4)

Ehdin lukea Aapo Roseliuksen ja Oula Silvennoisen kirjaa Villi itä - Suomen heimosodat ja Itä-Euroopan murros kolmanneksen ennen kuin tajusin mikä tekstissä oli niin tuttua: kirjoittajat olivat tavoittaneet ruotsalaisen Peter Englundin verrattoman tyylin kertoa sodasta, ei sotahistoriaa vaan sodan ja siinä mukana olleiden ihmisten historiaa.

Tekijöiden suuri oivallus on ollut rinnastaa Suomen heimosotien vapaaehtoiset ensimmäisen maailmansodan jälkeisiin saksalaisiin vapaajoukkoihin (Freikorps). Eetoksessaan ja sodankäyntitavoissaan molemmilla olikin paljon yhteistä, joskin erojakin oli: saksalaisten takana oli hävitty maailmansota, suomalaisten voitokas vapaussota. Edellisiä innoitti uhmakas epätoivo, jälkimmäisiä suorastaan euforinen unelma Suur-Suomesta.

Ehkäpä kerronnallisen koheesion ylläpitämiseksi Roselius ja Silvennoinen ovat keskittyneet heimosodista kolmeen keskeisimpään, Vienan retkeen 1918 (sitäkin vain eteläisemmän siiven eli Malmin/Kuisman retkikuntaan), Viron vapaussotaan 1919 sekä Aunuksen retkeen 1919. Inkerin tapahtumia on käsitelty jonkin verran, mutta muutoin maantieteellinen horisontti päättyy pohjoisessa Uhtualle (Petsamon retket vain mainitaan) ja ajallinen vuoteen 1919 (Itä-Karjalan kansannousu 1921-22 kuitataan maininnalla sekin). Aivan kattavana yleisesityksenä tätä ei siis voi pitää.

Kuvaus on kriittisen kaunistelematon, ja aivan erityisesti Viron retken osallistujien kirjeistä ja päiväkirjoista on löytynyt vallan toisenlainen todellisuus kuin painetuista aikalaismuistelmista. Tallinna kapakoineen ja tuhansine prostituoituineen tarjosi toki aivan toisenlaisen temmellyskentän kuin Vienan tai Aunuksen kansallisromanttiset korpimetsät, ja ryösteltävääkin oli Viron kartanoissa ja kaupungeissa enemmän. Ajoittain vauhdikas meno tuntuu tempaavan kriittiset kirjoittajatkin mukaan, vaikkapa silloin kun sairaanhoitajana mukana ollut neiti Elfriede von Hippius karauttaa kohti Narvaa hevoskärryillä, kädessään pistooli ja toisessa Punaisen ristin lippu.

Koska heimosotien tapahtumat olivat itselleni pääosin tuttuja, kiinnosti kirjassa erityisesti saksalaisten vapaajoukkojen kuvaus. Niiden vaiheissa käydään Berliinissä ja spartakistikapinan kukistamisessa saakka, mutta pääpaino on Latviassa, jossa Suomestakin tuttu Rüdiger von der Goltz haaveili perustavansa oman herttuakunnan, ja kuka ties liittoutumalla valkoisten venäläisten kanssa jopa kaatavansa Saksan tasavallan hallituksen ja Versaillesin rauhansopimuksen.

Latvian vapaussodasta ei turhan paljon ole suomeksi kirjoitettu, ja tämä on hyvä lisä siihen vaikkei varsinaisesti latvialaisten itsensä näkökulmasta tapahtumia tarkastelekaan. Ententen yrittäessä pakottaa saksalaiset vetäytymään rauhansopimuksen jälkeen näyttämölle ilmestyi Pavel Bermondt-Avalov, joka hahmona vetää vertoja Euraasian toisessa päässä vaikuttaneelle Roman von Ungern-Sternbergille. Jälkimmäinen vain päätyi teloituskomppania eteen ja Hugo Prattin sarjakuviin, edellinen kuoli New Yorkissa 1974.

Bermondt-Avalov perusti Länsi-Venäjän vapaaehtoisen armeijan, jonka riveihin saksalaiset vapaajoukot siirtyivät. Toisin kuin Virosta käsin Pietarin valtausta yrittänyt Luoteis-Venäjän armeija, se ei koskaan päässyt edes taisteluun bolsevikkeja vastaan. Latvialaiset ja liettualaiset ajoivat tämän palkkasoturijoukon maistaan vuoden 1919 loppuun mennessä, ja peräytyminen vaikuttaa tehdyn 30-vuotisen sodan tapaan mitä kohdattuun siviiliväestöön tuli.

Helsingin Sanomien arvostelu kiinnitti erityisen huomion heimosotureiden tapaan usein ampua vankinsa, varsinkin jos nämä olivat suomalaisia punaisia mikä tiesi lähes varmaa kuolemantuomiota. Toimittajalle tämä oli kenties uutta, muttei kenellekään joka vähänkään on perehtynyt heimosotiin tai Venäjän sisälllis- ja interventiosotaan, joihin edelliset tietysti täytyykin laskea mukaan. Pajun kartanossa tapahtunut siviilien teloitus mainittiin jo aikalaiskirjallisuudessa, ja sodan "armottomuutta" toisteltiin niissä muutoinkin vaikkei ampumisia olisi erikseen mainittukaan. Suomalaisen SS-pataljoonan yhteydessä aiemmin tänä vuonna keskusteltiin siitä mitä tarkoitti päiväkirjamerkintä "ammuttiin neljä juutalaista". Heimosodista ei asiaa tarvitse aprikoida, nykypäivän mittapuulla kyseessä oli sarja sotarikoksia.

Perinteistä sotahistoriaa hakevalle kirja lienee taistelukuvauksissaan liian ylimalkainen. Pääpaino on itse toimijoissa, näiden kokemuksissa ja miten sota heitä muutti. "Heimosoturit" olivat kaikki vapaaehtoisia, joten heidän motiivinsakin lähteä mukaan vaihtelivat, voisi kai sanoa ylhäisestä alhaiseen. Ja jotkut eivät vain saaneet sodasta tarpeekseen. Muutamat jatkoivat sotaretkiään vieläkin kaukaisempiin maihin ja armeijoihin, mutta monista (kuten saksalaisten vapaajoukkojenkin veteraaneista) tuli myöhemmin äärioikeiston kiihkeitä kannattajia. Monia merkittäviä ammattisotilaitakin joukosta nousi, Suomesta vaikkapa Paavo Talvela - ja moniko tietää että nuori Heinz Guderian oli mukana Latviassa?

Ehdottomasti mielenkiintoisin ja luettavin läpikäymistäni heimosotagenren kirjoista tähän asti.

Arvostelu julkaistu myös Suomen historiaverkko Agricolassa.

Heimosodan yleisesityksiä (3)

2014 ilmestyi Atso Haapasen Suomalaisten heimosotaretket 1918-1922. Retkeilyt käydään läpi suurin piirtein kronologisessa järjestyksessä, ja tuloksena on ollut melko sekava sotahistoriallinen kertomus, jossa eksytään milloin mihinkin yksityiskohtiin. Toisaalta paljon tuntuu jäänee poiskin, eikä esim. Viron vapaussodan suomalaisten kannalta keskeistä Pajun kartanon taistelua kuvata lainkaan.

Lähteinä on ollut kirjallisuuden osalta vain kuusi (!) teosta, joista neljää olen referoinut tässä blogissakin. Arkistolähteitä on käytetty kiitettäväksi, mutta tämä taas on johtanut siihen että kirja sisältää melko paljon sellaisenaan julkaistuja listauksia ja taulukoita määrävahvuuksista, tappioista, palkoista, aseistuksesta, huollosta jne. Jos siis jotakuta kiinnostaa paljonko Vienaan raahattiin ryynejä, jauhoja ja tulitikkuja, tai Petsamoon mäystinremmejä ja paloöljyä, niin on sekin tieto nyt kätevästi saatavilla. Itseäni toki kiinnostivat sotilaspuvuista annetut määräykset, miten paljon niitä sitten pystyttiinkään toteuttamaan.

Haapanen on kirjoittanut asevelisurmista talvi- ja jatkosodassa, joten hän on etsinyt vastaavia tapauksia heimosodistakin. Tolkuton humala tuntuu näissäkin näytelleen pääosaa, mutta varsin erikoinen tapaus sattui Viron retkeltä. Yksi Pohjan Pojista tapasi samassa yksikössä entisen santarmiurkkijan, jonka ilmiannon vuosi oli aikoinaan joutunut vankilaan, ja surmasi tämän. Hänet vapautettiin syytteistä.

Ettei farssi koskaan ollut näistä sotatoimista kaukana, todistaa tapahtuma Malmin retkikunnan valmistautuessa Kajaanissa etenemään Vienaan 1918. Jyväskylästä oli löydetty Vienaa esittävä kartta, joka kopioitiin retkikunnan käyttöön, mutta miten sitten kävikään.

Nyt myös [1. komppanian päällikön] Sippolan ja Malmin välit alkoivat entisestään kiristyä, kun Malm alkoi syyttää Sippolaa hänen karttansa ja sotasuunnitelmansa varastamisesta. Puhelinsoiton jälkeen kävi ilmi, että ne olivatkin jääneet Kuopioon Teollisuuskoulun päydälle. Tämän jälkeen oli Sippolan vuoro syyttää Malmia siitä, että esikunta oli varastanut 1. komppanialle tarkoitetut viinat. Tämän Malm myönsi ja kertoi että jäljellä oli enää vain yksi pullo konjakkia.

Liekö sitten mahdollista että 7-henkinen esikunta olisi tuhonnut "30-40 litran laatikon pirtua ja konjakkia" junamatkalla Iisalmi-Kajaani, nykyisellään alle tunnin rupeama, joskin kerrotaan jokaisella asemalla paikkakuntalaisten laulaneen ja soittaneen retkelle lähtijöiden kunniaksi.

Kirjan keskellä on mustavalkoinen kuvaliite ja kartta Itä-Karjalan kansannousun taisteluista.