Turun linna al dente

Kuvassa tuomisia, nyt jo syötyjä, viime kesän Italian matkalta: pastaa muotoiltuna Italian kartaksi (vasen yläkulma), Venetsian gondoliksi (keskellä vasemmalla) ja kuuluisiksi rakennuksiksi ympäri Italiaa (Colosseum, Pisan kalteva torni ja parin katedraalin länsipäädyt).

Onkohan tämä idea jo toteutettu Suomessa? Mitä pastapussiin tulisi? Turun linnan länsipääty, Turun tuomiokirkon torni, Helsingin Suurkirkko, Olavinlinna... Kuivapasta sopisi myyntiin vaikka museokauppoihinkin.

Strategiapelien harrastajatko natsiromantikkoja?

Ronald Smelserin ja Edward J Davies II:n kirja The Myth of the Eastern Front: The Nazi-Soviet War in American Popular Culture on kertomus siitä, miten Natsi-Saksan tuhoamissota Neuvostoliittoa ja sen juutalais- ja slaavilaisväestöä kohtaan kääntyi amerikkalaisessa (populaarissa) historiakäsityksessä täysin päinvastaiseksi: sankareita olivatkin lopulta hyökkääjät itse.

Syynä oli tietysti kylmä sota, joka käänsi liittolaisuus- ja vihollissuhteet päälaelleen. Smelser ja Davies jäljittävät prosessin alun esikuntapäällikkö Frans Halderin johtamaan saksalaisupseerien "historiatoimikuntaan", joka laati selonteon Neuvostoliittoa vastaan käydyn sodan opetuksista amerikkalaisten tarpeisiin - ja samalla "palautti armeijan kunnian" eli pesi Saksan asevoimat syyttömäksi tuhoamissodan uhrien kohtaloon.

Samalla linjalla jatkoivat saksalaiskenraalien muistelmat, joissa sysättiin vastuu rikoksista (ja sodan häviämisestä) yksinomaan Hitlerille ja natsipuolueelle: epäpoliittiset ammattiupseerit olivat taistelleet puhtain asein. Todellisuus oli aivan muuta, mutta kolmannen maailmansodan uhatessa oli toisen maailmansodan osalta parempi unohtaa menneet, ainakin jos ne olivat tapahtuneet itärintamalla.

Tarve varautua Länsi-Saksassa käytäviin torjuntataisteluihin katosi neuvostoimperiumin myötä, mutta sen tarpeisiin luotu historiakuva jatkoi ja jatkaa elämäänsä täysin palkein. Itse asiassa internetin myötä Kolmannen valtakunnan ja toisen maailmansodan harrastaminen on kasvanut ennennäkemättömiin mittoihin. Jokainen militariasta kiinnostunut voi löytää loputtomasti Saksan armeijaa koskevaa nippelitietoa - mutta loputtomalta vaikuttaa sen kysyntäkin.

Smelser ja Davies jäljittävät tämän innostuksen syntyä 1960-luvulla alkaneeseen strategiapeliharrastukseen (war games) ja 1970-luvulla alkaneeseen toinen maailmansota -aiheiseen historianelävöittämiseen (re-enactment). Tätä innostusta, kuten koko itärintamasta luotua konseptia, tekijät muuten vertaavat siihen hartauteen, jolla amerikkalaiset harrastavat sisällissotaansa ja erityisesti sen hävinnyttä osapuolta, Konfederaatiota. Kumpaakin yhdistää käsite lost cause - ajatus jalon, mutta häviöön tuomitun asian puolustamisesta viimeiseen asti. Romantikoille (romancers) tuo asia ei tietenkään ollut orjuus tai holokausti, vaan "etelän elämäntapa" tai "eurooppalainen kulttuuri".

Tekijöillä on esittää koko joukko esimerkkejä strategiapelien saksalaismielisyydestä. Totta, melkeinpä aina kannessa poseeraa saksalaissotilas, jonka Signalkin olisi kelpuuttanut kanteensa. Saksalaisjoukot ovat aina (peliominaisuuksiltaan) laadullisesti parempia ja counterit visuaalisesti hienompia, neukut aina tuhruisen ruskeita.

Tässä vaiheessa on sanottava, että strategiapelien harrastajien leimaaminen lähestulkoon uusnatseiksi sai allekirjoittaneen älähtämään. Sotapelejä on tehty lukuisista konflikteista, ei vain toisen maailmansodan itärintamasta, ja itse asiassa luulen USA:ssakin kaikkein suosituimpia olevan viime kädessä pelit, joissa on amerikkalaisia joukkoja. Tunnustan tässä, että ensimmäinen pelini muuten oli Avalon Hillin Russian Front, joka täyttänee kaikki Smelserin ja Daviesin tunnusmerkit tuosta "romantisoinnista". Mikään saksalaisihailu ei sitä kuitenkaan saanut ostamaan, vaan se, että siinä oli - suomalaisia joukkoja ja kartalla Turku!

Sotapelien, kuten muidenkin lautapelien, pelaaminen on aina sosiaalinen tapahtuma, joka voi saada mitä moninaisimpia muotoja. Ja sanokoot kirjan tekijät mitä vain, yhtä hyvin pelin roolieläytymisellä voi myös tehdä pilkkaa totalitarismista ja militarismista. Mutta miksi valveutuneinkin vasemmistoliberaali sitten aina haluaa pelata Kolmatta valtakuntaa tai Konfederaatiota? Vaikkapa laiskuuttaan: burden of attack on sodan lopussa aina Unionilla tai liittoutuneilla ja voittoon riittää usein, niin, pelkkä selviäminen. Eikä Götterdämmerung-skenaarioihin eläytymiseeen vaikkapa Perikato-elokuvan pohjalta tarvita mitään arjalaissotureiden heroisointia.

Miekkaesitelmiä Turun linnassa

Turun linnan eilinen miekkailta veti Bryggman-salin noin puolilleen miekoista kiinnostunutta yleisöä, erityisesti Arma Aboan jäseniä. Yhdistyshän oli tapahtuman toinen järjestäjä yhdessä museokeskuksen kanssa.

Ensimmäisen esitelmän piti Tom C. Bergroth, aiheenaan autonomian ajan siviilivirkapukujen miekat ja erityisesti tavat, joilla sitä kannettiin. Venäjän valtakunnan virkapukumääräykset olivat muuten uskomattoman monimutkaiset, mutta käytäntö usein toista. Tomin mukaan Turun kaltaisilla pikkupaikkakunnilla pukeuduttiin yleensä miten mukavinta oli, ja skarpattiin vasta kun Pietarista tai Helsingistä tuli isompia viskaaleja vierailulle.

Wenzel Hagelstam (kuvassa) kertoi miekoista antiikkimarkkinoilla ja huutokaupoissa. Vanhojen esineiden kanssa kanssa työskentelevälle ei tullut yllätyksenä se, miten hurjasti venäläisten ostajien mukaantulo on nostanut kaiken venäläisen antiikin, mukaan lukien aseet, hintoja. Kohteliaana vieraana Wenzel kehui Miekka Suomessa -julkaisumme ja ehdotti sen ruotsintamista, onhan historiamme materiaalisen kulttuurin osalta Ruotsin kanssa yhteinen pitkältä ajalta, ja miekkojen keräily Ruotsissa suosittua.

Huutokauppahuoneiden asiantuntijana pitkän uran tehnyt Ingmar Kämpe oli esiintyjistä viimeinen. Hänen aiheenaan oli 1800-luvun vaihteessa elänyt ja Turussakin asunut aseseppä Abraham Tillberg, josta on jo aiemmin ollut puhe. Tillberg teki, kuten muistamme, miekan myös Napoleonille. Ingmarin mukaan asiasta raivostunut Ruotsin kuningas Kustaa IV Aadolf karkotti hänet maasta ja kaikki häntä koskeva kirjallinen materiaali hävitettiin. Tämä Ranskassa opin käynyt turkulainen on siten jäänyt arvoitukselliseksi hahmoksi, valitettavasti.