Artefactan 3. konferenssi tuli tällä kertaa kirjaimellisesti kotinurkille, muutaman minuutin bussimatkan päähän, Turun yliopiston kampukselle vanhalla kasarmialueella. Publicumin luentosalit on nimetty Pub 1 jne. (ykkönen tunnetaan myös nimellä Mauno Koivisto sali). Esitykset pidettiin rinnakkain Pubeissa 1, 4 ja 5.
Toimijuus-teemaisen konfeenssin avanneesta Björnar Olsenin teoretisoivasta keynotesta jäi mieleen vain konkreettinen esimerkki Norjan rannikon perinteisistä kalastusveneistä. Ne pystyttiin vetämään mille tahansa vähänkin loivalle rannalle, mikä mahdollisti asutuksen karummillakin rannoilla. Moottoroidut kalastualukset vaativat suojaisen sataman, mikä aiheutti sitä vailla olevien kylien autioitumisen. Hylätyille kalastusaluksille löytyi kuitenkin kierrätyskäyttöä.
Sessio 1:ssä Arja Koskinen kertoi asiasta, joka on kovinkin tuttu museoammattilaiselle, nimittäin kumien ja muovien vaihtelevasta säilymisestä tai ennemmin säilymättömyydestä. Iina Schwanckin esitelmä esineistä Maunu Kurkvaaran elokuvista inspiroi mahdollista ihmiskoetta: katsoin taannoin kaikki netistä löytyvät Jörn Donnerin elokuvat, pitäisikö ottaa seuraavaksi haasteeksi Kurkvaaran tekotaiteelliset teokset? Tässä vaiheessa loikkasin sessio 7:ään kuuntelemaan Katja Weiland-Särmälän esityksen sukunsa uusrokokoosohvasta, jonka vaiheisiin kuului mm. salakuljetus Ranskasta Sveitsiin.
Lounasta edeltänyt setti tuli valittua väärin, joten skippaan ne. Lounaan jälkeen vietin koko jakson ennen kahvitaukoa Pub 1:ssä, jossa ensimmäisenä ollut Sofia Lahden esitys relikvaarioiden lukuisista funktioista innosti yleisökommenteissa vertaukseen museovitriineistä eräänlaisina relikvaarioina - kiehtovaa, ja niin totta! Olen aina ajatellut että vitriiniin päätyminen/pääseminen aina estetisoi objektin, ja mikä ettei se sakralisoisikin. Saila Leskinen puhui varhaismodernista hautaamisesta ja hautaustavoista, siitäkin miten aatelismies saattoi rakennuttaa itselleen hautamuistomerkin vuosikymmeniä ennen kuolemaansa - ja onhan se niin että paras tulee kun itse tekee (teettää). Session päätti Kaisa Kyläkosken esitys ns. Martti Lutherin vihkisormuksista, inspiraation oli antanut kokoelmiimme kuulunut sormus.
Jälkimmäinen setti lounaan ja kahvitauon jälkeen meni edelleen Pub 1:ssä. Ukrainalaisen Antenina Kizlovan esitys etäyhteydellä peruuntui, mutta kuuntelin Hagit Nolin uteliaisuutta herättäneen luennon dipinti artefakteista varhais-islamilaisella kaudella. Liittyykö kirjoittaminen keramiikan sirpaleisiin paperin siihen ettei paperi ollut vielä ehtinyt islamilaiseen maailmaan? Täytyy perehtyä tähän lisää. Kizlovan peruuntumisen vuoksi ehdin vielä kuuntelemaan tarttolaisen Arvi Haakin luentoa virolaisesta keramiikasta.
Kahvitauon jälkeen istuttiin Pub 4:ssä kuuntelemassa Maija Mäki-Kallin esitys Carl-Johan Bomanin modernien mööpeleiden vastaanotosta 1930-1940-luvuilla, aina naisten viikkolehtien ihailusta sanomalehtien pilkantekoon. Francisco Martinez oli puolestaan tutkinut Narvan (venäjänkielisen väestön) kellarivarastojen sisältöä ja merkityksiä.
Viimeinen sessio oli ensimmäisen tapaan taas kokonaan suomenkielinen (kaikki muut olivat englanniksi), ja Susanna Sirolla aiheena Porin, Rovaniemen, Sortavalan ja Viipurin kaupunkipienoismallit esineinä. Museoammattilaista kiehtovasti Lappeenrannan museossa sijaitseva Viipurin malli on koettu niin pyhäksi ettei sille ole annettu luettelonumeroa kuten muille museon objekteille. Suvi Toivonen puhui päivän päätteeksi Uspenskin katedraalin ihmeitätekevästä ikonista, jonka seikkailuihin on kuulunut myös vaurioituminen varkaan piilottamana puistossa lähellä Kalastajankadun toimipistettämme talvella 2010-2011.
Torstain iltavastaanotto Publicumin aulassa ei osaltani pitkäksi venynyt, joten perjantaina aloitettiin pirteinä kuuntelemalla Tine Damsholtin keynote (esineellisistä) kokemuksista koronapandemian aikana. Jokohan omalta osaltani voin tunnustaa että etätyösuositus ja kaiken sulkeutuminen oli yksi onnellisimpia aikoja introvertin elämässä? Onneksi etätyömahdollisuus jäi hyväksi havaittuna elämään jälkeenkin päin.
Philadelphian maailmannäyttelyä 1876 vietettiin Yhdysvaltain 100-vuotisjuhlien (centennial) merkeissä. Aiheen tiimoilta tuotettiin kaikenlaista krääsää, josta Joseph H. Larnerd käsitteli enemmänkin koristeeksi kuin käyttöesineeksi valmistettua viinikannu ja pikari -settiä. Pub 1:stä hyppäsin Pub 4:ään kuuntelemaan Fredrik Leijonhufvudin esitelmää perinteisestä ruotsalaisesta veneenrakennuksesta, mikä tietysti resonoi ensimmäisen konferenssipäivän aloitusluentoon. Clinker built eli limisauma on perinteinen pohjoinen veneenrakennustekniikka aina viikinkiajoista asti. Lapsena muistan tosin tasasaumaveneiden näyttäneen jotenkin hienommilta, mistä jo arvaattekin oman veneemme olleen limisaumainen. Vaihdoin vielä Pub 5:een kuunteleman Aura Collianderin esitystä konservoimastaan Estonian pelastusrenkaasta ja sen yleisön herättämistä reaktioista Merikeskus Vellamossa. Itselleni tuli mieleen ettei pelastusrengas nimestään huolimatta onnettomuudessa voinut ketään pelastaa, sen varassa mereen joutunut menehtyi minuuteissa hypotermiaan.
Päivän viimeinen setti meni taas Pub 1:ssä, ja käsitti eksoottisempia aiheita, kuten Holly O'Farrellin esitelmä Mabel Bentin roolista miehensä kumppanina tutkimusmatkoilla Arabian niemimaan etäläosassa sijaitsevaan Hadramautiin. Derya Acuner puhui armenialaisten kansanmurhasta selviytyneestä tekstiilitaiteilijasta, ja John Harries British Museumin kokoelmiin päätyneestä harppuunankärjestä, jonka takana oli synkempi tarina uudisasukkaiden ja alkuperäisväestön kohtaamisesta.
Konffaanhan kuuluu aina ekskursioita paikallisiin kohteisiin, ja itse osallistuin Panu Savolaisen opastamana Tuun tuomiokirkkoon, jossa kavuttiin ullakon kautta ylös torniin aina sille tasanteelle, jossa Suomen kuuluisimman kellon koneisto sijaitsee.
Paljon jäi kuulematta, koskapa esitykset pyörivät samaan aikaan kolmella eri estradilla, mutta kaikkien sisältöön voi tutustua täällä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti