Kuten tunnettua, Kaarle-herttuan joukot valtasivat Turun ja Viipurin linnat 1599, ja jatkoivat saman tien Viroon, jonka linnat ja kaupungit joutuivat jokseenkin taistelutta herttualle talven 1599-1600 kuluessa. Tämä ei herttualle riittänyt, vaan hyökkäys jatkui etelään, jolloin Pärnu, Viljandi ja Tartto joutuivat ruotsalaisten käsiin. Etenemistä kesti Riikaan asti, jonka piirittäminen jäi kuitenkin sikseen, kun Ruotsin armeija sai selkäänsä Kokenhusenin taistelussa 1601. Sotaonni kääntyi, valloitukset Liivinmaalla ja muutama Vironkin linna menetettiin.
Kuninkaaksi 1604 julistettu (hänet kruunattiin tosin vasta kolme vuotta myöhemmin) Kaarle toi Liivinmaalle suuren armeijan, mutta tuloksena oli vain Kirkholman rökäletappio 1605. Kuningas pelastui Henrik Wreden annettua tälle hevosensa (Wrede itse kaatui taistelussa), ja populaarikulttuurin ystävillehän tämä tarina on tuttu elokuvasta Kaasua, komisario Palmu (1961), jossa taiteilija Kurt Kuurna (Pentti Siimes) kertoo sen esi-isästään.
Eurooppalaiseen sotahistoriaan Kirkholma on jäänyt puolalaisten husaarien loistavana voittona näiden rökitettyä lukumäärältään kaksinkertaisen ruotsalaisarmeijan (jossa suomalaisia oli ilmeisesti vain joitakin satoja). Mitään ratkaisua se ei kuitenkaan tuonut, sota hyytyi paikallaan junnaamiseksi, osin siksikin että Venäjällä alkanut sekasorron aika veti niin Ruotsin kuin Puolankin hallitsijoiden huomion puoleensa. Aselepo alkoi jo ennen Kaarle IX:n kuolemaa 1611, ja Liivinmaan lopullinen valloitus jäi hänen poikansa Kustaa II Aadolfin tehtäväksi.
Muutoinpa sota oli samanlaista vilua ja nälkää kuin aikaisemminkin, rahaa ja miehiä se nieli niin Ruotsista kuin Suomestakin. Itse asiassa mieleen tuli että suomalaisjoukkoja vietiin Baltian varuskuntiin suurvaltakaudella niin paljon, ettei siellä moista määrää suomalaisia lie sen koommin nähtykään kuin vasta nykyisen kylmän sodan jälkeisen turismin aikoina.
Ruotsin armeijan sotilaistakin melkoinen osa oli palkkasotureita muualta Euroopassa, ja varsinkin skotlantilaisia riitti niin tähän kuin Ruotsin aiempiin ja tuleviinkin sotiin. Komentajatason ulkomaalaisvahvistuksista kannattaa mainita Ernst von Mansfeld, joka ehti niittämään mainetta vielä 30-vuotisen sodan alkukahinoissa. Ruotsin joukkojen komentajana toimi hetken myös Alankomaiden vapaustaistelun johtajan Vilhelm Oranialaisen veljenpoika Nassaun kreivi Johan suoraan "sodan korkeakoulusta". Paljon ei hänkään Ruotsin heikkotasoisilla joukoilla aikaan saanut. Alankomaissa kehitetyn taktiikan hyödyntäminen jäi sekin Kustaa II Aadolfin osalle - ille faciet.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti