tiistai 24. heinäkuuta 2012

Antiikin taide renessanssin silmin

Huomaan tilanneeni Leonard Barkanin kirjan Unearthing the Past: Archaeology and Aesthetics in the Making of Renaissance Culture jo kaksi vuotta sitten (!), mutta luetuksi se tuli vasta nyt. En muista mihin hanke aikoinaan kariutui, sillä kirja on todella mielenkiintoista taidehistoriaa, aina lähdeviitteitään myöten.

Aiheena ovat antiikin ajalta säilyneet, ja varsinkin keski- ja uuden ajan taitteessa Rooman kaupungin maaperästä löytyneet veistokset, ja se miten ne inspiroivat renessanssitaiteilijoiden pyrkimyksiä saavuttaa ja ylittää klassisen ajan saavutukset.

Renessanssi ei keksinyt arkeologiaa. Esineiden kaivaminen tarkoituksella esiin olisi ollut zeitgeistin vastaista, niiden tuli "löytyä", ikään kuin vahingossa, mutta kuitenkin ehkä tarkoituksella, koska "aika oli kypsä". Vielä usein maaginen mieli saattoi ajatella Herkulesta esittävän patsaan löytymisen "vastauksena", jopa "korvauksena" paavin aiemmin varastetulle tiaralle. Joka tapauksessa Laokoon-ryhmän tapaiset veistokset ajateltiin mestariteoksiksi, joita tutkimalla oli mahdollisuus päästä taiteessa niin korkealle kuin ylipäätään oli mahdollista päästä.

Merkittävän osan saa Plinius vanhemman Luonnonhistoriansa (Naturalis historia) viimeisissä luvuissa esittelemä taiteen historia. Pliniuksella oli valtava merkitys sille miten renesssanssi antiikin taidetta ymmärsi ja arvotti. Kun Laokoon kaivettiin esiin, paikalle rientäneet antikviteettien harrastajat tunnistivat sen oitis Pliniuksen mainitsemaksi veistokseksi, jonka kolme rhodoslaista kuvanveistäjää olivat luoneet. Plinius oli kuitenkin kertonut veistoksen olevan yhdestä marmorilohkareesta, mutta tämä olikin koottu kolmesta. Hämättiinkö Pliniusta vai hämäsikö hän itse, siinäpä pohtimista.

Niin hyvin kuin renessanssihumanistit ja -taiteilijat Pliniuksensa osasivat, voi Barkan osoittaa heidänkin joskus uinuneen. Forum Boariumilta löydettiin Sikstus IV:n aikana pronssinen Herkules, jollaisen Plinius oli kertonut siellä olevan. Hämmästyttävää kyllä, fakta näyttää menneen täysin ohi renessanssineroilta.

Suurimmalta osin maasta löytyi kaikkea mitä Plinius ei ollut maininnut, useimmiten palasina. Fragmentaarisuus ei kuitenkaan olluit ongelma vaan enemmänkin osa esteettistä viehätystä. Silti teoksia yritettiin "täydentää" ja sellaisina mekin ne useimmiten tunnemme. Yhtä fragmenttia ei kuitenkaan koskaan korjailtu, ja se oli Belvederen torso, tuo taiteen kuuluisin sikspäkki, joka yhdessä Laokoonin kanssa on kaikkien barokin vääntelehtivien lihaskimppujen esi-isä.

Torsosta löytyi sentään signeeraus (ärsyttävästi taiteilija jota Plinius ei maininnut), useimmista ei, ja myös sen identifikaatio on jäänyt arvailujen varaan. Näin oli usein. Varsinkaan antiikin uskonnollisiin riitteihin liittyvät aiheet eivät olleet kovinkaan hyvin tiedossa, ja useat naishahmot olivat mysteereitä: oliko nukkuva nainen Kleopatra vai Ariadne?

Michelangelo on nimi, joka luonnollisesti mainitaan kirjassa usein, mutta Barker on omistanut viimeisen luvun tämän tappiolle jääneelle kilpailijalle, Baccio Bandinellille. Bandinelli vaikuttaa olleen varsin ikävä ihminen, ja kun vuosisadan tärkeimmät imagonluojat, Vasari ja Cellini, runttasivat hänet täysin, on unohdus ollut armoton. Ei hän Michelangelon veroinen ollutkaan, mutta myös hänen työssään antiikki näytteli ratkaisevaa osaa. Bandinelli veisti mm. kopion Laokoonista, mutta useimmille lienee tutuin Firenzen Piazza della Signorialla oleva veistos Herkules ja Cacus.

Ei kommentteja:

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...