Meriekipaasin esineistöä Finnassa

Suomen meriekipaasi perustettiin 1830, sai 1841 nimen 1. Suomen meriekipaasi, muutettiin 1862 Suomen kaaderiekipaasiksi, ja lakkautettiin 1880. 2. Suomen meriekipaasi perustettiin 1853 Krimin sodan uhatessa, ja lakkautettiin sen jälkeen 1856.

Haku sanoilla meriekipaasi tai sjöekipaget antaa tulokseksi varsin vähän joukko-osastoihin liittyvää materiaalista kulttuuria (toki Sotamuseon esinekokoelmat eivät Finnassa olekaan). Löytyypä kuitenkin matruusin kovitettua nahkaa oleva hattu Kansallismuseon kokoelmista.

Lähitaisteluun vihollisalusta vallatessa (ns. entraus) tarvittiin jotain kättä pitempää. Leveteräiset hukarit ovat olleet siinä suosittuja kuten merirosvoelokuvia katselleet tietävät. Tämä valmistuspaikka on Zlatoust Venäjällä (Kansallismuseo).

Karl Juhan Otto Gagneurin (1806-1847) muotokuvassa näemme 1. meriekipaasin epolettien tunnuksen, numeron 1 ja venäläisen F-kirjaimen (Kansalliskokoelma). Traagista kyllä Gagneur ampui itsensä "hulluuden vallassa".

Epoletteja oli kahta mallia. Arkipuvun olkalaatat olivat yksinkertaisemmat. Turun museokeskuksen kokoelmiin kuuluvat nämä olkalaatat, joiden kerrotaan kuuluneen Suomen meriekipaasin lääkintäupseerille.

Peräti mielenkiintoinen on tämä vuodelta 1908 oleva kuva neiti Anna Lindströmin omistamasta talosta osoitteessa Siltasaarenkatu 4. Talon oikeanpuoleisen osan kerrotaan olevan rakennettu Suomen meriekipaasin (1830-1880) viimeisestä aluksesta peräisin olevasta materiaalista. (Helsingin kaupunginmuseo).

Niin, ne laivat. Ensimmäisen vuosikymmenensä meriekipaasin sotilaat purjehtivat venäläisten laivojen mukana, tai miehittivät pieniä tullialuksia. Vuonna 1842 meriekipaasi sai Venäjän laivastolta kokonaan omakseen kolme alusta, 74-tykkisen linjalaiva Leipzigin (lempinimeksi tuli pian Leipäsäkki), 44-tykkisen fregatti Melpomenen ja 16-tykkisen kuunari Meteorin.

Tämä Kansallismuseon kokoelmiin kuuluva F.O. Liewendalin v. 1859 litografia esittää Katajanokan merikasarmia Kruununhaan Liisantorilta nähtynä...

ja kasarmin edustalla olevan aluksen kerrotaan joissain lähteissä oleva linjalaiva Leipzig, takilan yläosa tosin riisuttuna.

Kaksi tykkikanttahan linjalaivassa vähintään oli. Ihmettelenpä vain eikö näiden alusten muotokuvat löytyisi Pietarin merisotamuseon kokoelmista?

Meriekipaasi palveli viimeisen puisen ja pelkästään purjeilla liikkuvan sotalaivasukupolven aikana. Höyry teki tuloaan, ja myös meriekipaasille tilattiin 12-tykkinen siipiratashöyryfregatti Turun telakalta. Varat siihen saatiin siten että Suomen lupaamien neljän krenatööritarkk'ampujatapaljoonan sijasta perustettiin vain yksi (Turkuun), ja säästyneillä rahoilla rakennettiin laiva. Rurikiksi ristitty laiva laskettiin vesille Aurajokeen 30.10.1851, sitä kuvaava J.J. Reinbergin laveeraus kuuluu Forum Marinumin kokoelmiin.

Harmi kyllä suuriruhtinas Konstantin piti aluksesta niin paljon että se otettiin keisarillisen perheen huvialukseksi. Helsingin Ullanlinnan telakalta valmistui seuraavana vuonna höyryfregatti Olaf, jonka aseistuksena oli 16 raskasta tykkiä ja 2 järeää mörssäriä. Lyhytikäiseksi jäänyt 2. Suomen meriekipaasi sai sen käyttöönsä 1854.

Lähteenä Tapani Mattila - Olavi Vitikka: Uhka lännestä - Suomen meripuolustus autonomian aikana (1996).

Merisotilaita ja rautakouria Katajanokalla

Kun kirjan nimi on Merikasarmin tarina, ja kannessa Engelin väritettyjä piirroksia, voisi luulla että Jyrki Palokosken 2018 julkaistu kirja olisi kovinkin kuivakkaa arkkitehtuurihistoriaa. Näin ei kuitenkaan ole, vaan kirja on elävä kuvaus elämästä 200 vuoden ajalta Katajanokan itäpäässä.

Skatalle oli jo Ruotsin vallan aikana ollut, osana Sveaborgin linnoitusta, tarkoitus rakentaa kasarmi ja makasiineja, mutta valmiiksi tulivat vain jälkimmäiset, ja niistäkin jäljellä on vain yksi graniittiportti osana läntistä siipirakennusta.

Engelin massiivinen kasarmi, sittemmin matruusikasarmina tunnettu, valmistui 1819, ja ensimmäisenä siihen asettui venäläinen Petrosvskin jalkaväkirykmentti, joka oli tullut maahan jo Suomen sodan aikana osana maahan hyökännyttä 21. divisiooaa, ja jäi maahan vuosikymmeniksi.

1830-luvun alusta lähtien kasarmilla elettiin yhtä sen mielenkiintoisimmista vaiheista kun sinne majoittui Suomen meriekipaasi. Tämä joukko-osasto vaikuttaa unohduksiin vaipuneelta, ja jopa Wikipediassa sen kerrotaan virheellisesti olleen "merijalkaväkeä", mutta näin ei ollut, vaan  merimiehiä he olivat, ja autonomian ajan Suomella oli tosiaan oma sotalaivasto omine laivoineen. Helsinkiläiset olivat laivastostaan hyvinkin ylpeitä, ja palvelihan siinä upseereina tunnettujen aatelissukujen vesoja. Pohjanmerta kauempana ei kuitenkaan purjehdittu, ja ainoan taistelunsakin ekipaasi kävi maalta käsin, miehittämällä Santahaminassa englantilaisaluksia vastaan taistelleita tykkejä Krimin sodassa.

Meriekipaasin tarina päättyi käytännössä Krimin sotaan, ja 1800-luvun jälkipuoliskolla Katajanokan kärjen otti haltuunsa Venäjän laivasto ja sitä kasvavassa määrin palveleva telakkatoiminta, kokonaisuuden nimenä Sveaborgski Port (suomalaisittain Porttu). 1900-luvun alku toi tullessaan Venäjän imperiumia ravistelleet kumoukset myös Katajanokalle. Vielä suurlakon aikana syksyllä 1905 varuskunta oli pysynyt uskollisena ja valmiina kukistamaan suomalaisten kapinan, mutta jo seuraavana kesän osa Viaporin varusväestä, mukaan lukien Katajanokan merisotilaat, nousi lyhyeksi jääneeseen kapinaan.

Vuonna 1917 vallankumous lopulta onnistui, ja matruusit saivat marssia Laivastokadun portista (joka edelleen on jäljellä) Helsingin keskustaan pitämään kokouksiaan ja palopuheitaan. Usein tulee mietittyä millainen aitiopaikka Skatan jugendtalojen asukkailla oli seurata alapuolellaan vellovaa punamustaa (anarkistit mustine lippuineen ottivat haltuunsa pohjoisrannalla olevan upseerikerhon) vallankumousta. 

Vallankumous tarttui myös suomalaisiin, ja vuoden 1918 alussa sisällissotaan lähti telakan suomalaisesta työväestä muodostettu Helsingin punakaartin III rykmentin I pataljoona eli Portun pataljoona. Kesällä vallankumoukset olivat ohi, telakkatoiminta jatkui, mutta merikasarmin otti haltuunsa Suomen vastaperustettu laivasto. Tämä yhteiselo jatkui 1960-luvulle saakka. 

Merisotilaat viettivät talvet kasarmilla ja kesät merellä. Toinen maailmansota toi ilmapommitukset, mutta myös vierailijoita Saksan ja Italian laivastojen merimiesten muodossa. Kasarmilta lähtivät myös vapaaehtoiset Viron vapaussotaan ja rauhanturvaajat Suezille.

Telakan muutettua Vuosaareen ja laivaston Turun Pansioon, jäi ratkaistavaksi merikasarmin tulevaisuus. Kirjan loppuosa kertoo remontista, jolla kasarmi kunnostettiin ulkoministeriön käyttöön, ministeriö muutti taloon 1986. Ylimmän kerroksen ikkunat palautettiin alkuperäiseen kaarimuotoonsa, ja aikoinaan rakentamatta jäänyt itäinen upseerirakennus rakennettiin nyt, betonista mutta empiretyyliin maalattuna, täydentäen näin "Suomen amiraliteetin" symmetrian. Historia 1810-luvun ja 1980-luvun väliltä pyyhittiin pois, voisi sanoa.

Alkuperäisestä kokonaisuudesta jäi jäljelle myös nykyisen Martti Ahtisaaren aukion etelälaidalla oleva sairaalarakennus. Aukion itä- ja länsilaidan talot ovat uusia, em. Ruotsin ajan portti osana jälkimmäistä. Telakan rakenteet ovat kadonneet, ja paikalle nousi 1970-1980-luvuilla kerrostaloja, tehden entisestä vallankumouspesäkkeestä uneliaan asuinlähiön. Aikoinaan sotalaivoja täyteen pakkautuneessa rannassa katajanokan pohjoisrannalla viettää nykyään kesiään Suomen jäänmurtajalaivasto.

Tätä kirjoitettaessa merikasarmi on jälleen remontin kourissa, tai ehkä jo valmistunutkin, muuttuen uusimman muodin mukaisesti avokonttoriksi. Tai avokonttorithan ovat jo menemässä muodista, mutta julkinen sektori seuraa aina viiveellä, ja joka tapauksessa koronapandemia etätöineen on perusteellisesti muuttanut toimistotyön käytänteitä. Hieno historiallinen rakennus joka tapauksessa säilyy.

Antiikki & Design 206 (1/2022)

On syytä elvyttää myös blogin aikakauslehtikatsaus, tässä muutama nosto vuoden ensimmäisestä Anttiiki & Desigin numerosta.

Lehden kirjakatsauksessa huomion kiinnitti huomion Juha Järvelän Tove Janssonin Helsinki (Minerva 2021). Kirja meni oitis varaukseen kirjastosta, täytyyhän turkulaisen Helsinki-fanin tuollainen lukea. (Aiheesta myös täällä.)

Sekä jaetussa (1984) että muurin jälkeisessä (2011) Berliinissä käynyttä sykähdytti tietysti juttu Muurin varjossa, ja niin tosiaankin, muurin jälkeistä aikaa on jo kestänyt pitempään kuin itse muurin aikaa. Sitä en ollut tullut ajatelleeksi että itäpuolen Prenzlauer Berg säilyi sekä siksi ettei siellä ollut sotateollisuutta, myös siksi että lännestä tulleet pommittajat pudottivat pommikuormansa heti kaupungin ylle päästyään ja kaartoivat pois.

Kolmantena nostona juttu Allan Hjeltistä, itselleni tuntematon suuruus, vaan hänpä olikin syntyisin Turun kulmilta Kaarinan Littoisten verkatehtaan omistajan poika. Mies menetti omaisuutensa ennen kuolemaansa, mutta ehti sitä ennen lahjoittaa taidekokoelmansa Åbo Akademille, osin myös Serlachius-museolle Mänttään.