Lippuja museon vintiltä

Keväällä 2025 käytiin läpi Turun kaupunginmuseon vintillä Kalastajankatu 4:ssä olevaa esineistöä tulevaa uuteen kokoelmakeskukseen muuttoa varten. Jo 1991 museoon tulleena tiesin hyvin että siellä on tämä lippu. Heraldisista yksityiskohdista sen voi ajoittaa Saksan yhdistymisen (1871) molemmin puolin, ollen sekä Preussin kuningaskunnan että Saksan keisarikunnan käytössä vuosina 1867-1892. Lippu tunnetaan nimillä Kriegsflagge / Kaiserliche Kriegsflagge / Reichskriegsflagge, ja nykyaikana se ikävä kyllä tunnetaan myös yhtenä Saksan uusnatsien käyttämistä symboleista (siitä kun puuttuu kielletty hakaristi, mutta symboloi silti maan imperialistista menneisyyttä).

Vaan lipun altapa paljastui vielä toinenkin lippu, tällä kertaa Norjan lippu ajalta jolloin maa oli personaaliunionissa Ruotsin kanssa (1814-1905). Kummankin maan lipun yläkulmaan lisättiin sekoitus molempien maiden lipusta ja tällä mentiin sitten melkein vuosisata. Unionitunnuksella varustetut Ruotsin liput ovat Suomessa tunnetumpia, joten siinäkin mielessä tämä on harvinaisuus Suomessa.

Eivätkä loppuneet liput tähänkään, vaan pohjimmaisena esiin kuoriutui Preussin lippu (Dienstflagge Preußens).

Sikäli kuin heraldisiin lähteisiin nojaten saattoi todeta, kyseessä on kerrassaan vuonna 1701 perustetun Preussin kuningaskunnan ensimmäinen lippumalli vuosilta 1701-1750. Kotkan siivet ovat pystyssä, ja se pitelee valtikkaa ja palloa. Vuodesta 1750 lähtien kotka piteli miekkaa ja valtikkaa. Pahoin tuhoutuneen lipun valtikka on ns. vaaliruhtinaallista mallia, myöhemmin valtikan päässä oli kotka.

Liput ovat olleet vintin lattialla siis jo viimeistään 1990-luvun alusta. Kyselyt jo eläköityneelle henkilökunnalle eivät tuoneet tulosta, vaan lippujen alkuperä jäi mysteeriksi. Jotenkin merellinen kontekstihan näistä tulee mieleen, mutta sekään ei asiaan ratkaisua tuonut. 

Lippujen kunto oli suorastaan kauhistuttava (ja voisi jo sinällään kertoa jotain niiden menneisyydestä), mutta harvinaisuutensa vuoksi ne liitettiin kokoelmaan, ja tekstiilikonservaattori harjoittelijoineen pakkasi lippujen jäännökset tulevaa muuttoa varten.

Kuvat ja kuvankäsittely: Ville Mäkilä / TKM 

Mihinkään johtamaton Myllyojan silta

Turun kaupungin varavesilähteeksi tarkoitetun Maarian altaan rakentamisen aikoihin vesioikeus määräsi, että sen yli on myös rakennettava kevyen liikenteen silta paikallisten asukkaiden käyttöön. Myllyojan silta valmistui 1980, ja se on todellakin silta, joka ei johda mistään minnekään.

Sillan molemmin puolin vastassa on jyrkkä rantatörmä, mutta sillalle pääsee polkuja pitkin. Tässä näkymä länsirannalta.

 Itärannalla on vastassa kalliorinne. 

Polkuja maastoon sieltä kuitenkin lähtee, turhan kuraisia ja liukkaita näin syksyllä kaupunkilaiselle kulkea.

Itäpääty on metsän varjossa olevana muutenkin pahemmin sottaantunut näin syksyisen lehtienlähdön aikaan. 

Silta on kyllä hyvässä kunnossa. Puukansi on uusittu suhteellisen vastakkoin, ja sillan rakenne on tuhtia rautaristikkoa, tuttua monestakin toista maailmansotaa kuvaavasta elokuvasta, vaikka paljon uudempaa tekoa.

Sillalta oli hienot näkymät Paattistenjoelle, joka Maarian altaan padon jälkeen muuttuu nimeltään Vähäjoeksi, ja laskee Koroisten luona Aurajokeen. Tässä näkymä yläjuoksulle...

 ja tässä alajuoksulle.

Jokunen lemmenlukko tännekin oli kiinnitetty, yksi jo ennen viimeisintä maalausta.

 

Yläpalkeissa vaani tuommoinen olento.

Vielä jäähyväisnäkymä länsirannalta...

ennen kuin jatkoimme läheiseen Wanhat kupit -myymälään, todelliseen aarreaittaan Arabian posliinin ja Iittalan lasiin ihastuneille. Autoja takaisin Turkuun kulki lauantaisin vain tunnin välein, joten paikka oli hyvä kohde viettää odotusaika. 

Tässä vaiheessa on myönnettävä, että uskollinen flaneurinne kuuli sillasta vasta taannoin, ja ja ainakin pari bloggaria ja tubettaja on siellä ehtinyt käydä aikaisemmin:

Kaislatuuli

Onnen säikeitä

Henkka Productions

Maarian−Kaarinan Sähkö Oy:n muuntamo Koroisissa

Arkkitehti Veikko Kyanderin suunnittelema muuntamo valmistui Turku-Toijala-radan varteen heinäkuussa 1929, ja edusti tyyliltään aikansa klassismia.

Rakennus on kapea ja korkea, räystäskorkeus yli 13 metriä, koska johdot kulkivat yli viereisen radan. Korkea rakennus vaati kantavan perustuksen, joten sen molemmin puolin rakennettiin levikkeet, jolloin alakertaan saatiin sijoitettua muuntamon hoitajan asunto, varasto, autotalli ja verstastila, jotka muuten olisivat vaatineet erilliset rakennukset. Alakerran leveys näkyy paremmin sivukuvassa.

Jo vuosia autiona ollut rakennus on saanut toimia graffitien alustana, ja kaikenlaisen ilkivallan kohteena. Näkymät sisäänkäynnin luona ovat kaameat.

Myös Toijalan radan puolella graffitit ulottuvat suht korkealle.

Niin luvatonta kuin rakennukseen onkin mennä, on sinne tunkeutumisensa dokumentoinut ainakin yksi bloggari ja yksi tubettaja.

Museon informaatioportaalin (MIP) mukaan muuntamo katsotaan yhdeksi Kyanderin huomattavimmista töistä, muita Turkuun suunniteltuja rakennuksia olivat kerrostalot Yliopistonkatu 11b (1928) ja Olavinkatu 2 eli nk. Verdandin/Veritaksen talo (1929, ei pidä sekoittaa Aurakadun Verdandin taloon).

Maarian−Kaarinan Sähkö Oy perustettiin vuonna 1912, ja se toimitti oman verkostonsa kautta sähköä Turun esikaupunkialueille eli Maarian ja Kaarinan kunnan alueille. Yrityksellä ei ollut omaa sähkön tuotantoa, vaan se osti sähköä muun muassa Turun sähkölaitokselta ja Lounais-Suomen Sähkö Oy:ltä. Koroisten muuntoaseman valmistuttua (1927) yritys hankki sähkönsä sieltä, junaradan ja Vähäjoen toiselta puolelta Koroisista. Imatran Voima Oy:ltä. Maarian Sähkö Oy:n osakkeet siirtyivät vuosien aikana vähitellen Lounais-Suomen Sähkö-osakeyhtiön hallintaan, ja yritys fuusioitui siihen kokonaan vuonna 1946.