Uuden kokoelmakeskuksen mailla

Turun kaupunginvaltuusto hyväksyi kokouksessaan 15.12.2025 kokoelmakeskuksen rakentamisen Turun kaupungin museoille ja päätearkistolle osoitteeseen Aerotie 14, tässä karttanäkymä.

Taikauskoisempaa voisi sijainti Pirunpesän ja pet semataryn välissä hirvittää, mutta maaperä, se on tukevaa kalliota.

Lähin naapuri, kuten kartastakin näkyy, on Kaukokiito.

 Ja tosiaankin itään päin on lemmikkieläintuhkaamo ja -kalmisto.

 

Aerotien varressa etelään päin on sitten Pirunpesänä tunnettu haljennut siirtolohkare. Valtuuston kokouksessa yksi puhujista esitti leikillään kokoelmakeskuksemme nimeksi Pirunpesää, ja eiköhän se sillä puhekielessä mahdeta vielä tunteakin. Pirunpesällä kävimme viime vuoden syksyllä, tässä silloinen kuva.

Nyt lokakuussa emme siellä käyneet, vaan ihmettelimme ympäröivää maastoa, kuten käytöstä jäänyttä vanhaa Moisiontietä...   
 

jonka ajoratamerkinnätkin olivat vielä näkyvissä...

 sekä näitä kivimurskakasoja, mihin sitten liittynevätkään.

 Toistaiseksi seutu vaikuttaa oleva vilkkaimmillaan iltaisin mopoikäisten siellä viihtyessä.

Valtuuston kokouksessa tehtiin ponsi joukkoliikenteen parantamisesta alueella. Kävely Lentokentäntien pysäkiltä kesti, vielä varsin kesäisellä kelillä, Aerotien ja Kopteritien kulmaukseen lähemmäs 12 minuuttia. Takaisin talsimme Aerotien kanssa samansuuntaista väylää, joka alkoi ihan kelvollisena tienä...

mutta kutistui pian pahaiseksi poluksi. Ehkä ei kannata tätä reittiä oikaista aamu- tai iltapimeässä. 

.

Pernon kartanon mailla

Lyhyen talvipäivän hämäryydessä tuli paikallisoppaan kanssa kierrettyä Pernon nähtävyyksiä. Sellaisiin kuuluu tietysti jo 1450-luvulta lähtien tunnettu Pernon kartano, aikoinaan Raisioon kuulunut, mutta 1967 Turkuun muun Pernon tavoin liitetty. Itse kartano paloi jo ennen sitä, 1961, ja sen perustusten päälle on rakennettu uusi omakotitalo. Jäljellä on vain pari aittaa...

 

ja nämä aivan Pernontien varressa olevan kellarin jäänteet. Kyseessä ei ole keskiaikainen tiiliholvattu kellari, jonka jäännökset ovat ylempänä rinteessä, ja jossa Kekkosen kerrotaan juoneen sahtia kartanon 500-vuotisjuhlissa 1958, mutta vanha tämäkin lienee.

Jos ei nyt sahtia, niin olutta kertoi paikallisoppaani nuorison täällä kesäisin edelleen juovan, ja mikäs sen hienompaa perinteiden jatkamista.

Etelämpänä sijaitsee Uudeksi tai myös Vähä-Pernoksi sanottu kartano, uusklassinen tyyliltään, mutta vasta vuodelta 1918, jolloin kelloseppä Frans Hjalmar Ahlström rakennutti sen. Tila erotettiin Pernon kartanosta Ahlströmin avioiduttua Pernon kartanon tyttären kanssa. 

Loppuun vielä muutakin Pernon nähtävyyttä, nimittäin telakalle vievä rata...

 ja Mauri Kososen egyptiläisvaikutteinen muraali Vuorenpeikon temppeli Metsäaron pumppaamolla.

 .

Pyhimykset legendoina ja taiteena

Turun linnan Bryggman-salissa oli tänään esitelmätilaisuus Pyhimyslegendoista taidehistoriallisiksi legendoiksi.

Marika Räsänen kertoi Turun linnan perusnäyttelyssä esillä olevasta Legensa aureasta, Turun kaupunginmuseon kirjakokoelman vanhimmasta edustajasta, 1485 painetusta inkunaabelista eli kehtopainatteesta. Jacobus de Voraginen 1200-luvulla laatima pyhimystarinakokoelma oli aikansa suosikkilukemistoa, ja tarinat rankkoja. Päivän nimikkopyhimys Pyhä Lucia uhattiin joukkoraiskata, mutta kun ei tuhatkaan miestä pystynyt viemään häntä nurkan taakse toimitusta varten, virtsattiin hänen päälleen oikein joukolla, koska arveltiin sen tepsivän moiseen noituuteen. Loppu Lucialle tuli sitten tulessa, mutta tarinaa irtirevityistä silmistä ei Jacobuksen versiossa ole.

Keisari Konstantinuksen äitiä Helenaa pidetään arkeologian suojeluspyhimyksenä, mutta kovakouraista oli arkeologian alkukin. Jeesuksen ristiä etsinyt Helena heitätti paikan tienneen (juutalais)miehen kaivoon ja piti tätä siellä kuusi päivää nälässä ja janossa, ennen kuin sijaintipaikka heltisi. Ristejä löytyi kolme, mutta mikä oli oikea? Asia testattiin koskettamalla (tai kopauttamalla) vakavasti sairasta miestä kullakin, jolloin oikea risti paransi sairaan, ryövärien ristit eivät.

Alunperin latinankielinen Kultainen legenda on säilynyt lukuisina käsikirjoituksina, myös jo keskiajalla kansankielille käännettynä, mukaan lukien ruotsi, ei kuitenkaan suomi. Alkuperäinen kokoelma käsitti 182 tekstiä, ja keskiajan lopulla sitä vielä täydennettiin niin, että kertomuksia oli lopulta 243. Ne oli tarkoitettu erityisesti saarnaajille, joiden kansankieliset esitykset vaikuttavat olleen suosittu show, ja rankat tarinat niihin omiaan.

Turun kaupungin historiallisen museon alkuaikoina kirjakokoelma karttui vailla kunnollista dokumentointia, niinpä tämäkin Legenda aurea sukelsi esiin vasta 1981, kun kirjakokoelmaa siirrettiin Turun linnasta pois remontin tieltä. Etulehtimerkintöjen mukaan se on ollut Turussa viimeistään 1700-luvun puolivälissä, ja selvinnyt siis Turun palosta.

Katri Vuola kertoi ruotsalaisesta taidehistorioitsijasta Johnny Roosvalista, joka 1920-luvulla vieraili Turussa tutustumassa tuomiokirkon restaurointiin ja historiallisen museon kokoelmiin, ja kirjoitti jopa 3-osaisen artikkelin Studier i Finland Suomen keskiajan taiteesta (1927-28). Kirjoituksissaan Roosval totesi Suomen osaksi "baltilais-pohjoismaista taidemaailmaa". Tuon taidemaailman keskus oli Roosvalin mielestä nimenomaan Gotlanti, ja Roosval jatkoi jo Carl af Ugglasin 1915 kehittelemää ideaa tunnistaa eri "mestareita" Visbyn museossa oleville veistoksille.

Roosval kehitteli koko joukon mestareita lisää, antaen näille mm. sellaisia nimiä kuin Egypticus ja Fabulator. Turun linnan veistoksiin tutustuessaan lennokas humanisti totesi kuin Visbyhyn tulleensa. Tuomiokirkon veistokset oli 1893 tuotu historialliseen museoon, missä ne sekaantuivat museon omiin, ja itse asiassa kokoelmien omistajuus saatiin järjestykseen vasta 1960-luvulle tullessa. Roosval mm. ajatteli Sundista peräisin olevien apostolien Paavalin ja Johanneksen olevan hampurilaisen Bertram von Mindenin ateljeen tuotantoa, ja olleen osa 12 veistoksen sarjaa tuomiokirkon kuorikäytävällä. Luonnontieteellisin menetelmin on sittemmin todistettu veistosten olevan 1380-luvun Pohjois-Saksasta, mutta muutoin ei Roosvalin teoria ole kestänyt.

Arkeologi C.A. Nordman otti kuitenkin kopin mestari-ajatuksesta, mutta kehitti sen pitäjännimien ympärille, ja niinpä meillä sitten on ollut viimeistään Medeltida skulptur i Finland (1965)  -teoksesta lähtien näitä Liedon ym. mestareita, joista on tullut suorastaan paikallisidentiteen rakennuspuita. Toinen, jo useasti mainittu myytti oli ajatus koivusta "kotimaisten mestareiden" materiaalina. Materiaalianalyysit viittaavat siihen, ettei ainuttakaan veistosta ole tehty koivusta, sen sijaan mm. lehmus on ollut suosittua.

Kuva Turun linnan Nunnakappelista. 

Melankoliaa ja garumia Lusitaniassa

Goscinnyn ja Uderzon 1950-luvulla luoma gallialaiskylä kuvasi tuolloin vain vuosikymmenen takaista miehitettyä Ranskaa, ja ranskalaisten vastarintaa miehittäjiä kohtaan. Sittemmin vastarintataistelijoiden avuksi on riennetty myös muualle päin antiikin maailmaa: Britanniaan, Korsikaan, Hispaniaan, Belgiaan, Skotlantiin... ja nyt Lusitaniaan, antiikin ajan Portugaliin.

Avunpyytäjä saapuu meritse kuin Kleopatra-tarinassa, kylän rantaan foinikialaisen Epidemaisin kaleerissa, ja käy ilmi, että lusitanialainen Kaikonpièles oli aikoinaan ollut orjana rakentamassa Jumaltenrantaa. Nyt pulassa on hapankalakastikkeen garumin pientuottaja Viilailès, jonka kilpaileva suuryritys Garum Lupuksen (sudenpääkuviolla varustetuista amforoistaan tuttu jo albumista Kilpa-ajo halki Italian) kiero roomalaisjohtaja on väärin syytöksin toimittanut tyrmään.

Stereotypioilla vitsailu tietää Lusitaniassa turskansyöntiä ja loputonta kaihomieltä (saudade) melankolisine lauluineen ja pessimistisine repliikkeineen. Melkeinpä tulee mieleen, että Asterix ja Obelix olisivat voineet kohdata saman mentaliteetin fennien maassa... Anakronistista huumoria revitään mm. Essão-huoltoasemasta ja Lissabonin kuuluisasta keltaisen ratikan linjasta XXVIII, Mainostoimiston latinaa vilisevä cerebrum-riihi Garum Lupusta ylistävien sloganusten luomiseksi ei tarkemmin ajatellen ehkä ollut kauhean kaukana siitä miten romaaniset kielet syntyivät Rooman vallan ajan kaksikielisyyden kautta. Kipeimpänä viittauksena nykyhetkeen ovat superrikkaat orgioissaan laivalla (viittaus Epsteinin saareen?) kehuskelemassa työläisten riistolla halpatuotantomaissa.

Olisipon (Lissabonin) tyrmässä viruva Viilailès on paitsi saatava vapaaksi, myös puhdistettava syytteistä Caesarin myrkytysyritykseen. Tämän vuoksi A ja O joutuvat turvautumaan juoneen, jota ei ennen ole nähtykään (ellei legioonalaisen haarniskaan pukeutumista lasketa), nimittäin pukeutumaan valeasuun. Lusitaniassa se merkitsee asua, joka oli tuttu jo Hispaniasta: liivit, leveä vyö, housut - ja mustaksi värjätyt viikset ja tukka, mikä saa Asterixin näyttämään, anteeksi vain, Super Marion hahmolta!

Näinkin kauan jatkunut ja jo sukupolven vaihdoksen kokenut sarjakuvasaaga sisältää väistämättä viittauksia historiaansa. Matkailuvaunussaan etelään suuntaavia gallialaisturisteja nähtiin jo ainakin albumeissa Asterix ja lyö vetoa ja Asterix Hispaniassa, ja kun Olisipossa on vieri vieressä turskaa ja fajanssia myyviä liikkeitä, muistaa lukija oitis, miten albumin Asterix ja kadonnut kilpi Gergoviassa kaikissa kaupoissa myytiin viiniä ja hiiltä. 

Vaan kaikki hauska loppuu aikanaan, ja tällä kertaa tarina huipentuu em. rahaylimystön juhliin, joihin myös Caesar osallistuu. Konnien metkut paljastetaan in vino veritas -juonella, ja perinteiseen tapaan Caesar jakaa syyllisille tuomiot, syyttömät vapautetaan, ja gallit voivat palata kyläänsä loppujuhliin. Ja kas, puussa johon Trubadurix on suukapuloituna sidottu, voi nähdä myös kolme perinteistä lusitanialais/portugalilaista fajanssilaattaa.

Koska kylä- ja matkailutarinat tuntuvat vuorottelevan, lienee 2027 luvassa taas kotikylään sijoittuva tarina. 

Lippuja museon vintiltä

Keväällä 2025 käytiin läpi Turun kaupunginmuseon vintillä Kalastajankatu 4:ssä olevaa esineistöä tulevaa uuteen kokoelmakeskukseen muuttoa varten. Jo 1991 museoon tulleena tiesin hyvin että siellä on tämä lippu. Heraldisista yksityiskohdista sen voi ajoittaa Saksan yhdistymisen (1871) molemmin puolin, ollen sekä Preussin kuningaskunnan että Saksan keisarikunnan käytössä vuosina 1867-1892. Lippu tunnetaan nimillä Kriegsflagge / Kaiserliche Kriegsflagge / Reichskriegsflagge, ja nykyaikana se ikävä kyllä tunnetaan myös yhtenä Saksan uusnatsien käyttämistä symboleista (siitä kun puuttuu kielletty hakaristi, mutta symboloi silti maan imperialistista menneisyyttä).

Vaan lipun altapa paljastui vielä toinenkin lippu, tällä kertaa Norjan lippu ajalta jolloin maa oli personaaliunionissa Ruotsin kanssa (1814-1905). Kummankin maan lipun yläkulmaan lisättiin sekoitus molempien maiden lipusta ja tällä mentiin sitten melkein vuosisata. Unionitunnuksella varustetut Ruotsin liput ovat Suomessa tunnetumpia, joten siinäkin mielessä tämä on harvinaisuus Suomessa.

Eivätkä loppuneet liput tähänkään, vaan pohjimmaisena esiin kuoriutui Preussin lippu (Dienstflagge Preußens).

Sikäli kuin heraldisiin lähteisiin nojaten saattoi todeta, kyseessä on kerrassaan vuonna 1701 perustetun Preussin kuningaskunnan ensimmäinen lippumalli vuosilta 1701-1750. Kotkan siivet ovat pystyssä, ja se pitelee valtikkaa ja palloa. Vuodesta 1750 lähtien kotka piteli miekkaa ja valtikkaa. Pahoin tuhoutuneen lipun valtikka on ns. vaaliruhtinaallista mallia, myöhemmin valtikan päässä oli kotka.

Liput ovat olleet vintin lattialla siis jo viimeistään 1990-luvun alusta. Kyselyt jo eläköityneelle henkilökunnalle eivät tuoneet tulosta, vaan lippujen alkuperä jäi mysteeriksi. Jotenkin merellinen kontekstihan näistä tulee mieleen, mutta sekään ei asiaan ratkaisua tuonut. 

Lippujen kunto oli suorastaan kauhistuttava (ja voisi jo sinällään kertoa jotain niiden menneisyydestä), mutta harvinaisuutensa vuoksi ne liitettiin kokoelmaan, ja tekstiilikonservaattori harjoittelijoineen pakkasi lippujen jäännökset tulevaa muuttoa varten.

Kuvat ja kuvankäsittely: Ville Mäkilä / TKM 

Mihinkään johtamaton Myllyojan silta

Turun kaupungin varavesilähteeksi tarkoitetun Maarian altaan rakentamisen aikoihin vesioikeus määräsi, että sen yli on myös rakennettava kevyen liikenteen silta paikallisten asukkaiden käyttöön. Myllyojan silta valmistui 1980, ja se on todellakin silta, joka ei johda mistään minnekään.

Sillan molemmin puolin vastassa on jyrkkä rantatörmä, mutta sillalle pääsee polkuja pitkin. Tässä näkymä länsirannalta.

 Itärannalla on vastassa kalliorinne. 

Polkuja maastoon sieltä kuitenkin lähtee, turhan kuraisia ja liukkaita näin syksyllä kaupunkilaiselle kulkea.

Itäpääty on metsän varjossa olevana muutenkin pahemmin sottaantunut näin syksyisen lehtienlähdön aikaan. 

Silta on kyllä hyvässä kunnossa. Puukansi on uusittu suhteellisen vastakkoin, ja sillan rakenne on tuhtia rautaristikkoa, tuttua monestakin toista maailmansotaa kuvaavasta elokuvasta, vaikka paljon uudempaa tekoa.

Sillalta oli hienot näkymät Paattistenjoelle, joka Maarian altaan padon jälkeen muuttuu nimeltään Vähäjoeksi, ja laskee Koroisten luona Aurajokeen. Tässä näkymä yläjuoksulle...

 ja tässä alajuoksulle.

Jokunen lemmenlukko tännekin oli kiinnitetty, yksi jo ennen viimeisintä maalausta.

 

Yläpalkeissa vaani tuommoinen olento.

Vielä jäähyväisnäkymä länsirannalta...

ennen kuin jatkoimme läheiseen Wanhat kupit -myymälään, todelliseen aarreaittaan Arabian posliinin ja Iittalan lasiin ihastuneille. Autoja takaisin Turkuun kulki lauantaisin vain tunnin välein, joten paikka oli hyvä kohde viettää odotusaika. 

Tässä vaiheessa on myönnettävä, että uskollinen flaneurinne kuuli sillasta vasta taannoin, ja ja ainakin pari bloggaria ja tubettaja on siellä ehtinyt käydä aikaisemmin:

Kaislatuuli

Onnen säikeitä

Henkka Productions

Maarian−Kaarinan Sähkö Oy:n muuntamo Koroisissa

Arkkitehti Veikko Kyanderin suunnittelema muuntamo valmistui Turku-Toijala-radan varteen heinäkuussa 1929, ja edusti tyyliltään aikansa klassismia.

Rakennus on kapea ja korkea, räystäskorkeus yli 13 metriä, koska johdot kulkivat yli viereisen radan. Korkea rakennus vaati kantavan perustuksen, joten sen molemmin puolin rakennettiin levikkeet, jolloin alakertaan saatiin sijoitettua muuntamon hoitajan asunto, varasto, autotalli ja verstastila, jotka muuten olisivat vaatineet erilliset rakennukset. Alakerran leveys näkyy paremmin sivukuvassa.

Jo vuosia autiona ollut rakennus on saanut toimia graffitien alustana, ja kaikenlaisen ilkivallan kohteena. Näkymät sisäänkäynnin luona ovat kaameat.

Myös Toijalan radan puolella graffitit ulottuvat suht korkealle.

Niin luvatonta kuin rakennukseen onkin mennä, on sinne tunkeutumisensa dokumentoinut ainakin yksi bloggari ja yksi tubettaja.

Museon informaatioportaalin (MIP) mukaan muuntamo katsotaan yhdeksi Kyanderin huomattavimmista töistä, muita Turkuun suunniteltuja rakennuksia olivat kerrostalot Yliopistonkatu 11b (1928) ja Olavinkatu 2 eli nk. Verdandin/Veritaksen talo (1929, ei pidä sekoittaa Aurakadun Verdandin taloon).

Maarian−Kaarinan Sähkö Oy perustettiin vuonna 1912, ja se toimitti oman verkostonsa kautta sähköä Turun esikaupunkialueille eli Maarian ja Kaarinan kunnan alueille. Yrityksellä ei ollut omaa sähkön tuotantoa, vaan se osti sähköä muun muassa Turun sähkölaitokselta ja Lounais-Suomen Sähkö Oy:ltä. Koroisten muuntoaseman valmistuttua (1927) yritys hankki sähkönsä sieltä, junaradan ja Vähäjoen toiselta puolelta Koroisista. Imatran Voima Oy:ltä. Maarian Sähkö Oy:n osakkeet siirtyivät vuosien aikana vähitellen Lounais-Suomen Sähkö-osakeyhtiön hallintaan, ja yritys fuusioitui siihen kokonaan vuonna 1946. 

Olavinlinna

Kesämatka suuntautui Savonlinnaan, ja siellä tietysti pääkohteena oli Olavinlinna. Saapuminen osui Eino Leinon syntymäpäiväksi 6.7., runon ja päiväksi, niinpä liehui salossa Suomen valtiolippu, valtion eli Museoviraston hallinnoima paikka kun on kyseessä.

Opastukset alkavat heti sisäänkäynnin luota vesiportin bastionin sisäpihalta. Torneihin pääsee vain ryhmän mukana, muuten linnaa voi kierrellä itsekseenkin. Opastus oli tiukan asiallista, ei seinään muurattuja neitoja tai mustan pässin legendaa. Somessa kävi myöhemmin ilmi, että opastuksia oli reippaasti siivottu vuosisatamme alussa, kun kansainvälisen medievalistikongressin osallistujat olivat joutuneet kuuntelemaan em. satuiluja ja kaikkea muutakin pöljää "keskiajan elämästä".

Keskushalli sijaitsee Kellotornin ja Kirkkotornin välissä. Alaosassa on ollut väentupa, yläkerrassa voudin asunto.

Hallissa on Ville Vallgrenin versio Pyhästä Olavista, kristinuskoon kääntyneestä viikinkikuninkaasta, jota esittäviä veistoksia löytyy runsaasti Suomen kirkoista. Tämä 1912 valmistunut veistos seisoi aikoinaan ulkona, eli värit ovat kovin kärsineet.

Ja sitten ylös torneihin. Kellotorni ja Kirkkotorni ovat keskiaikaisia, niistä vähän etäämpänä sijaitseva, linnanpäällikkö Nils Pederinpoika Kijlin 1609 rakennuttama torni tunnetaan hänen mukaansa Kijlin tornina. Kuvassa kirkkotorni.

Alhaalla pieni linnanpiha ja venäläisvallan aikana rakennettu adjutantin rakennus.

Tornien kyljissä on privettejä (käymälöitä), tuttuja Turun linnastakin.

Kaikkien tornien ylin, katettu kerros on venäläisajalta. Tässä blogisti vihdoin huipulla.

Paluumatkalla alas käytiin linnan kirkossa, Pyhälle Olaville nimetyssä kappelissa. 

Seinämaalauksista on vain rippeet jäljillä. Ainoana paikkana Suomessa täällä on hagioskopi, seinässä oleva aukko, josta rikolliset, sairaat ym. epäpuhtaat ja syntiset saivat pyhiä toimituksia seurata.

Ulos tultua kierreltiin vielä alhaalla bastionien valleilla.

Alkuperäiset keskiaikaiset tornit muodostivat tiiviin kolmion. Pyhän Eerikin tornista on jäljellä vain perustukset. Torni purettiin suuren Pohjan sodan jälkeen 1700-luvun alussa.

Vieressä sijaitsevassa Riihisaaren museossa käytiin myös, mutta sieltä vain nämä veikeät enkeliveistokset.

Ja koska Savossa oltiin, piti tehdä myös järviristeily. Niissä vaikutti tarjonta ylittävän kysynnän, sen verran etelämaalainen sisäänheittomeininki laitureilla oli.

Ja tietysti piti syödä muikkuja!

.