Maailmansodan historiakiistan äärellä

Denis Winter: Haig's Command: A Reassessment (1991)

Douglas Haig nousi länsirintama brittijoukkojen (BEF) komentajaksi vuoden 1915 lopulla, ja johti niitä sodan loppuun saakka, läpi vuosien 1916 ja 1917 suurten joukkoteurastusten ja vuoden 1918 dramaattisten käänteiden, kun entente horjui tappion partaalla Saksan keväthyökkäyksen edessä, ennen kuin aloite siirtyi sille kesällä ja sota päättyi Saksan ja muiden keskusvaltojen antautumiseen syksyllä.

Haig on ollut kiistanalainen hahmo jo yli vuosisadan ajan, ja englanninkielinen wikipedia omistaa sotamarsalkan jälkimaineelle kokonaan oman sivun. On oltu puolesta ja vastaan, ja Winterin kirja on todella jyrkästi jälkimmäistä, aina naurettavuuteen asti. Jos Winteriä on uskominen, Haig oli vuoden 1909 jalkaväkiohjesääntöön jämähtänyt jäärä, kaikin puolin lahjaton idiootti, joka yleni vain hyväveliverkoston avulla, ja munasi jokaisen taistelunsa. Sodan jälkeen arkistolähteitä vieläpä salattiin ja hävitettiin marsalkan maineen suojelemiseksi.

Tällainen dissaus alkaa jossain vaiheessa jo huvittamaan, ja erityisesti tökkivät varsin helposti tarkistettavat mokat. Vetäytyminen Siegfried-linjalle maaliskuussa 1917 ei vapauttanut saksalaisten reserviin 45 divisioonaa, vaan vain 13-14 divisioonaa. Aika hulppeaa oli myös juttu tonnin painoisia ammuksia ampuvista 16 tuuman tykeistä, järein ententen tykki kun oli 12-tuumainen.

Kuten edellä linkatulta Haigin jälkimaineelle omistetulta sivulta voi lukea, Winterin kirjan väitteet on aika lailla runtattu, mutta olihan tämä omalla tavallaan hauska lukea, ainakin nyt ymmärsin, millä vimmalla maailmansodan aikaiseen sotilasjohtoon on Britanniassa suhtauduttu. Useimmille suomalaisille asia taitaa olla tutuin Blackadder-sarjan satiirista.

Kiitosta saa kirjan lopussa oleva Biographical Sketches, lyhyet luonnehdinnat lukuisista brittiläisistä ja ranskalaisista sodan ajan poliittisista ja sotilaallisista johtohenkilöistä tai tapahtumien kulkuun muuten vaikuttaneista hahmoista.

Pikantti inhimillinen yksityiskohta: vaimo teki aamuisin Haigille mukaan eväät, jotka tämä söi lounaaksi omassa rauhassaan, koska halusi välttää pitkällisiä lounaskeskusteluita esikunnan jäsenten kanssa. Täysin päinvastainen tapa siis kuin vaikkapa Ranskan sodan alun ylipäälliköllä Joseph Joffrella, jonka lounaiden kerrotaan venyneen parituntisiksi, olipa sotatilanne miten kiperä hyvänsä.

Raivotarten tanssi

Michael S. Neiberg: Dance of the Furies – Europe and the Outbreak of World War I (2011)

Maailmansodan syttymisestä on kirjoitettu paljon kirjoja, ja Neibergin kirjassa näkökulma on se, että sota ei syttynyt kansakuntien vihasta toisiaan kohtaan, vaan viha kansakuntien välille syntyi itse sodasta. Varsin itsestäänselvältä kuulostava väite, jonka tueksi kirjoittaja on koonnut runsaasti sitaatteja keskiluokkaisten kirjeistä ja päiväkirjoista, mutta olihan tässä muutakin kiinnostavaa.

1900-luvun alun toistuvia suurvaltapoliittisia kriisejä (Marokko 1905 ja 1911, Bosnia 1908, Balkanin sodat 1912-1913) pidetään maailmansodan esinäytöksinä, mutta aikalaiset eivät nähneet sitä niin. Päinvastoin ne olivat opettaneet, että kriisit voidaan ratkaista viikkojen tai kuukausienkin diplomaattisella kädenväännöllä, sota kuitenkin välttäen. Sotaa ei todellakaan odotettu, eikä missään nimessä haluttu.

Itävallan esittämä ultimaatumi Serbialle 23.7. 1914, ja sen hylkääminen Serbian toimesta kaksi päivää myöhemmin kohahduttivat uutisina, mutta useimpien eurooppalaisten mielestä kriisiin löytyisi ratkaisu kuten ennenkin. Edes Itävallan sodanjulistusta Serbialle 28.7. ei pidetty lopullisena katastrofina. Vasta Venäjän liikekannallepano 30.7. pyöräytti suursodan pyörät peruuttamattomasti käyntiin, ja liikekannallepanot ja sodanjulistukset sinkoilivat seuraavan viikon ajan.

Sota tuli todellakin kuin kirkkaalta taivaalta, ja ehkä tapahtumien nopeudestakin johtuen kaikki sotaan joutuneet maat katsoivat (toki hallitustensa tietoisen manipuloinnin myötä) joutuneensa hyökkäyksen kohteeksi ja käyvänsä jaloa puolustustaistelua. Isänmaallisuuden puuskassa luokkaristiriidatkin unohtuivat, ainakin hetkeksi, kun poliittisia linnarauhoja solmittiin kaikissa maissa, ellei parlamenttia sitten suljettu kokonaan. Kaikki olivat ehdottoman vakuuttuneita siitä, että sota olisi lyhyt. Se ei kestäisi, ei voisi kestää, muutamaa viikkoa pitempään.

Sodan alun kuvauksissa on tavallista siteerata aikakauden älymystön (Thomas Mann, Sigmund Freud ym.) innostuneita päiväkirjamerkintöjä sodanjulistusten päivinä. Harvemmin mainitaan, että heidänkin innostuksensa laantui pian, Freudin jo elokuun aikana. Eikä innostus ollut mitenkään universaalia. Maaseudulta sotaan jouduttiin lähtemään kesken elonkorjuun, ja perheiden pojat ja isät lähetettiin rintamalle kaikkialla Euroopassa kyynelten virratessa. Televisiodokkareiden vanhat filmit riemuitsevista sotilaista junanvaunuissa ovat pahasti harhaanjohtavia.

Innostuksen, jos sitä tunnettiinkaan, tilalle tuli pian viha, kun propagandakoneistot levittivät kertomuksia vihollisen julmuuksista, joita kyllä tapahtui oikeastikin, mutta huhumylly paisutti kaiken uskomattomiin mittoihin. Sotasensuuri oli ehdoton, ja lehdistö oli kunkin maan sodanjohdon antamien (mitäänsanomattomien) tiedonantojen varassa. Mediaa ei etulinjaan päästetty, vaan toimittajat sepittivät sankaritarinoita omasta päästään.

Vuoden loppuun mennessä rintamasotilaille oli käynyt selväksi, miten kauheaa käsityskyvyn ylittävä moderni sota oli, ja että se ei todellakaan päättyisi pian. Kuilu kotirintaman ja sotilaiden käsityksestä laajeni niin syväksi, että brittiupseeri saattoi iloita Saksan laivaston pommittaessa Englannin rannikkoa, koska "siviilitkin vihdoin ymmärtäisivät mitä sota on".

Turtumus sotaan ei juoksuhaudoissa tullut vasta Sommen ja Verdunin myötä 1916, vaan se oli todellisuutta jo 1914. Vain velvollisuudentunne sai sotilaat jatkamaan, se vuosisata keskiluokkaista rakkautta muistoineen isoisän viiksistä jne., kuten F. Scott Fitzgerald asian muotoili romaanissaan Tender Is the Night (1934).

Torpedoveneet Etelämerellä

Mark Stille: USN PT Boat vs IJN Destroyer: Tokyo Express 1942–43 (Osprey Duel 141 2025)

Salomonsaariin kuuluva Guadalcanal nousi sotauutisten otsikoihin (ja sittemmin lukemattomiin sotahistorian kirjoihin) elokuussa 1942, kun USA:n merijalkaväki nousi maihin saarelle, valtasi japanilaisten rakentaman lentokentän, nimesi sen Midwayn taistelussa kaatuneen lentäjän mukaan Hendersonin kentäksi ja toi saarelle osaston merijalkaväen ilmavoimien koneita. Seuraavan puoli vuotta kestäneissä taisteluissa tämä takasi amerikkalaisille ratkaisevan ilmaherruuden.

Pian kävikin ilmi, ettei Japanin laivasto voinut toimia saaren läheisyydessä päivisin, vaan lisäjoukot ja näiden vaatima huolto oli toimitettava saarelle öisin nopeilla hävittäjillä - amerikkalaiset antoivat tälle touhulle nimen Tokion pikajuna (Tokyo Express). Amerikkalaisten lentokenttäsillanpäätä vastaan lähetettiin ensin pataljoona, sitten prikaati ja lopulta divisioona, mutta valtaamatta se jäi.

Amerikkalaiset puolestaan koettivat häiritä Tokion pikajunaa torpedoveneillä läheiseltä Tulagin saarelta käsin. Elämä palmujen alla ei ollut ensinkään sitä, mitä sotaa edeltäneistä matkailumainoksista olisi voinut luulla. Ilmasto oli tukahduttavan kuuma ja kostea, sade teki maastosta mutavelliä, ja kaikenlaisen infran puuttuessa veneiden tankitkin piti pumpata käsin 55 gallonan tynnyreistä - kukin vene vaati 60 tynnyrillistä. Kuluttavaa oli myös partiointi öiseen aikaan.

Toisaalta olosuhteet ja pienet piirit tekivät kanssakäymisestä välitöntä. Pukuohjesäännöt heitettiin nurkaan, asusteiksi riitti shortsit ilman alushousuja, ja tukka ja parta saivat kasvaa, joskin malarialääke teki ihosta keltaisen. Baseballia pelattiin vanhalla krikettikentällä, jotkut kalastivat, ja humala haettiin "viidakkomehusta" (jungle juice), 90-prosenttisesta torpedojen polttoaineena käytetystä pirtusta lantrattuna hedelmämehujauheella. Jonkinlaista vaihtelua oloihin toi torpedovenetukialus USS Jamestownin saapuminen.

Torpedoveneiden päällystöä valitessa etusija oli purjehdus- tai veneilykokemuksella, mikä toi veneiden kippareiksi Uuden Englannin ja Keski-Atlantin osavaltioiden vauraiden perheiden vesoja. Yksi näistä oli sittemmin presidentiksi noussut John F. Kennedy, jonka terveydentila ei rintamapalvelusta oikeastaan olisi sallinut, mutta vaikutusvaltaisen suvun kontakteilla sekin hoitui. Kennedy ansaitsi kannuksensa Salomonsaariin kuuluvan New Georgian vesillä pelastamalla miehistönsä jäseniä, kun japanilaishävittäjä oli puskemalla katkaissut ja upottanut hänen komentamansa veneen PT-109.

Materiaalisesti torpedoveneiden toiminta jäi Guadalcanalin vesillä melko vaatimattomaksi. Vain yksi japanilaishävittäjä onnistuttiin todistetusti upottamaan, ja toista vakavasti vaurioittamaan. Toisaalta japanilaiset onnistuivat upottamaan kuusi torpedovenettä, mitä kirjoittaja pitää vähäisenä (?). Hieman mysteerisenä loppukaneettina Stille toteaa:

Overall, the level of effort put into the formation and growth of the PT force was considerable. The misery inflicted on the Japanese was much greater.

Sivulla 12 mainitaan, että ELCO-yhtymän valmistama PT-6 olisi myyty ennen sotaa Suomeen, mutta pikainen kuukkelointi ei tuonut vahvistusta asiaan.

Corto ja Tintti Meksikossa

Viimevuotisen harha-askeleen jälkeen on palattu taas Canales-Pellejero-kaksikon myötä takaisin menneisyyteen viidennen kerran, tällä kertaa albumissa Corto Maltese - Elämänviiva (Jalava 2025)

Prattin luomasta henkilögalleriasta mukana ovat vakio-Rasputinin lisäksi kaksi naishahmoa, brasilialainen noita Kultasuu ja irlantilainen vapaustaistelija Banshee O'Danann. Uutena henkilönä on ranskankielisen lehden nuori reportteri Yann Rêveur, ilmeinen Tintti-hahmo hiuksia ja vaatetusta myöten! Tribuutti edesmenneelle sarjakuvantekijälle siis.

Tarina alkaa Meksikossa 1920-luvun lopulla, ja heti kohdataan pari historiallista henkilöä, amerikkalaiset arkeologit Edward Herbert Thompson ja Sylvanus Morley kiistelemässä mayatemppelin juurella. Muinaisaarteiden varastelustahan tässä on kyse, pyhästä lähteestä nostetuista jade-esineistä tarkemmin ottaen. Meksikon hallitukselle sotilaskoneita lennättänyt Charles Lindbergh vilahtaa vielä ohimennen, mutta pian sen jälkeen siirrytään Jukatanin viidakoista Meksikon polttavan kuumille ylätasangoille, keskelle Cristero-kapinan taisteluja.

Täytyy tunnustaa etten ollut koskaan tällaisesta, vuosina 1926-29 käydystä sodasta kuullutkaan. Sikäli kuin ymmärsin, Meksikon vallankumouksen seurauksena vuoden 1917 perustuslaki erotti kirkon ja valtion, ja rajoitti uskonnon harjoittamista ja papiston toimintaa. Seurauksena oli katolisten talonpoikien kapina hallitusta vastaan, ja raakuuksia puolin ja toisin. 

Suurin osa albumista vietetäänkin näiden sotatoimien tai pikemminkin niihin liittyneiden ampumisten ja hirttämisten parissa, kun aselastia kuljetetaan kapinallisille halki karujen maisemien. Cortoa pommitetaan ilmasta ja skorpionikin pistää, mutta kaikesta selvitään. Pommituksessa tajuntansa menettäneenä Corto jopa tapaa unijaksossa vanhempansa, ja kas, isällähän on päässään tuttu valkoinen lakki.

Tämä talonpoikaissodan keskellä haahuilu kesti ainakin itselleni liian pitkään, ja vaikka lopussa jadet päätyvät Cortolle, ja matka jatkui Rasputinin kanssa La Nina de Gibraltar -purjealuksen (nimi on viittaus Corton äitiin), niin omaan makuuni tämä oli vähiten kiinnostava espanjalaiskaksikon tähänastisista albumeista.

Niin obskuuri historian tapahtuma kuin tämä Meksikon kahina onkin, siitä on tehty meksikolais-amerikkalainen For Greater Glory vuonna 2012, mahdollisesti siis antaen inspiraatiota albumille, jossa tavataan leffan päähenkilö kapinallisjohtaja Enrique Gorostieta.

Jaa, ehkä vielä yksi mahdollinen kulttuurinen viittaus: Corton naamioasu karnevaaleissa toi ainakin itselleni mieleen Jim Carreyn ulkoasun elokuvassa The Mask - naamio.

Maarian kirkon ja pappilan vaiheita

Heinäkuun alussa julkaistiin Koroisten kirkon muistoristillä kaikkiaan 16 kirjoittajan tuottama julkaisu Maarian kirkko ja pappila - Hengen ja maan viljelyä keskiajalta nykypäivään. (Docendo 2025).

Maaria on yksi Suomen vanhimmista seurakunnista, mitä ilmeisimmin jo 1220-luvun tienoilta, jolloin suuremmat kirkkopitäjät korvasivat Ravattulan Ristimäen kaltaiset paikallisseurakunnat. Varhaisemmat puiset kirkot korvautuivat kivisellä 1440-1450-luvuilla. Kirkko sai Neitsyt Marian lisäksi tuolloin toisenkin suojeluspyhimyksen, Pariisin marttyyripiispan Pyhän Dionysiuksen (Saint Denis) - asialla lienee tekemistä sen kanssa, että Turun piispana tuolloin ollut Olaus Magni (Olavi Maununpoika) oli opiskellut Pariisissa. (Pariisissa opiskelusta lisää blogissa täällä.)

Maarian kirkko on säilynyt varsin hyvin keskiaikaisessa asussaan, ja kuuluisa se on Suomen vanhimmasta (v. 1290) hautapaadesta, sekä erikoisista, tulkintoja uhmaavista rakentajamaalauksista seinillään. Erikoinen on myös länsipäädyn kellotorni, joka on ollut alunperin avoin alaosastaan, ja toiminut ehkä ulkokappelina tai ulkoalttarin katoksena.

Vuonna 1878 salama sytytti kirkon katon tuleen ja se tuhoutui. Holvit kuitenkin kestivät, ja kirkkosali säästyi, samaan tapaan kuin Pariisin Notre Damen katedraalin palossa 2019 - olisiko Pyhä Dionysius suojellut kumpaakin? Kaikki vintillä olleet 18 keskiaikaista veistosta kuitenkin tuhoutuivat, ja niistä on jäljellä vain Suomen muinaismuistoyhdistyksen taidehistoriallisen retkikunnan vähän aikaisemmin tekemä dokumentaatio. Keskiajan puuveistoksista on jäljellä vain kaksi krusifiksia ja alttaritaulu. Näistä sekä kirkkoon haudatun Johan Bäckin esineistöstä ja arvoituksellisesta 1500-luvun maalauksesta kuultiin myös helmikuussa kirjoittajien Artefacta 2025 konferenssissa pitämissä esitelmissä.

Kirjan jo ollessa painossa kaivaukset paljastivat kirkon lattian alta lukuisia hautauksia, jotka luultiin poistetun jo aikaa sitten. Kirjan mukana tuli asiaa käsittelevä lisälehti.

Pappila on ollut kirkon vierellä niin kauan kuin kirkkokin, mutta muiden Turun lähikirkkojen tavoin Maaria on saanut toimia vuosisadat palkkapitäjänä eli prebendana, keskiajalla tuomiokirkon papeille (usein itse piispallekin), ja 1640 alkaen akatemian professoreille. Kirkkoherraksi nimitetyt eivät siis enimmäkseen itse virkaa hoitaneet, vaan saarnat ja muut toimitukset piti tehtävään palkattu kappalainen tai apupappi.

Kirkkoherroina on toiminut sellaisia kuuluisuuksia kuin suomennostyöstään tunnettu Jacobus Petri, ja puutarhoistaan ja Amerikan matkastaan tunnettu professorin Pehr Kalm. Ruustinnoista maineikkain on tietysti Jenny Maria Montin-Tallgren, jonka sinnikäs arkeologinen harrastus johti mm. Koroisten piispanistuimen paikan löytymiseen.

Pappilan nykyinen päärakennus on puolestaan kuuluisa siitä, että se on ensimmäinen tiilestä muurattu pappila Suomessa. Läheisen Kärsämäen tiilitehtaan tiilistä 1700-luvun lopulla valmistuneen rakennuksen piti valmistustavallaan säästää metsiä, mutta sen lämpimänä pitäminen talvisin nieli valitettavasti puuta senkin edestä. Puutarha kukoisti erityisesti Kalmin ja Tallgrenien aikana. Vuosikymmeniin eivät Maarian kirkkoherrat ole pappilassa enää asuneet, verotuksen muutos teki täällä kuten muuallakin virka-asunnossa asumisen liian kalliiksi.

Kirjassa on myös artikkeli kirkkomaan hautakappeleista ja merkittävimmistä vanhoista haudoista, samoin kuin kahden muun Maarian seurakunnan hautausmaan esittely, nehän ovat Maarian keskinen hautausmaa Vähäjoen varrella, sekä Kärsämäen hautausmaa.

Maailmansota yksissä kansissa (5)

Amerikkalainen G.J. Meyer kertoo innostuksensa maailmansotaan syntyneen 13-vuotiaana Ei mitään uutta länsirintamalta -romaanin myötä, ja kasvaneen edelleen reppureissatessa Euroopassa lukemattomia sotamuistomerkkejä ja niiden pitkiä kaatuneiden listoja katsellen. Tarpeeksi hyvää yksiosaista kirjaa sodasta ei kuitenkaan löytynyt, joten hän päätti kirjoittaa sellaisen itse. A World Undone: The Story of the Great War ilmestyi 2006.

Kirjan erikoisuus on siinä, että jokaista sotatapahtumista kertovaa lukua seuraa lyhyempi (ja jopa eri fontilla painettu) taustaluku, Background. Taustalukuihin on saatu informaatiota mm. Euroopan hallitsijasuvuista, poliitikoista ja komentajista, elämästä juoksuhaudoissa, vuoden 1915 ammuspulasta, ilmalaivoista ja lentokoneista, sekä vaikkapa sota-ajan (englantilaisesta) runoudesta.

Kirja on siis kaikenlaisen informaation tietolaari Martin Gilbertin kirjan tavoin, mutta varsin rajoitetusti. Painopiste on jälleen länsirintamalla, itärintama ja Italia on jotenkuten käsitelty, mutta Lähi-itä ja Afrikan tapahtumat saavat tuskin mainintaa. Kirjan lopussa sivunumeron avulla merkityt lähteet, mutta vain suorille lainauksille, ärsyttävä tapa, jota joskus näkee.

Tässä kuten kaikissa muissakin maailmansodan historioissa taivastellaan Brest-Litovskin rauhan (1918) kohtuuttomuutta. Venäjän imperiumi menetti ehkä 1/3 väestöstään, 1/3 maatalousmaastaan ja 3/4 teollisuudestaan, mutta metriäkään venäläistä maata se ei menettänyt, kaikki nuo alueet olivat venäläistämisen kohteena olevien vähemmistökansallisuuksien (Suomi mukaan lukien) asuttamia.

Keskiajan Turku 2025

Turun keskiaikamarkkinoita on järjestetty jo vuodesta 1996, nykyisin nimellä Turun keskiaika. Tässä blogissa ensimmäinen postaus tapahtumasta on jo 15 vuoden takaa. Tässä muutama kuva tältä vuodelta ilman sen kummempaa kommentointia, muistoksi vain.

.

Maailmansota yksissä kansissa (4)

John Keegan (1934-2012) oli englanninkielisen sotahistorian tärkein edustaja ennen Antony Beevoria. The First World War ilmestyi 1998, siis 80 vuotta maailmansodan päättymisen jälkeen.

Sodan tausta, syttyminen, vuodet 1914-1915, ja kaukaisemmat rintamat käsittävät kirjan 10:stä luvusta ensimmäiset 7. Loput kolme on omistettu kukin omalle vuodelleen: 1916 "The Year of Battles", 1917 "The Breaking of Armies, 1918 "America and Armageddon".

Ei huono yleisesitys, ja kaikenlaista pientä ennestään tuntematonta yksityiskohtaa löytyy (niitä tuki suuressa sodassa riittää jokaiseen kirjaan), mutta ehkä olin odottanut jotain enemmän näinkin kuuluisalta tekijältä.

Sivusotanäyttämöiden osalta kurkotetaan aina Trans-Kaukasian ja Trans-Kaspian kiehtoviin kuvioihin, mutta Suomen tapahtumat sisällissotineen ovat sinne päin, vaikkeivät ihan totaalisesti väärin. Ja taas (!) Suomenmaalaisia (mutta etnisyydeltään venäläisiä) tarkk'ampujarylmenttejä kutsutaan "suomalaisiksi eliittijoukoiksi" (to-do listalle: mistä tämä väärinkäsitys sai alkunsa).

Viime kädessähän tämä on taas yksi anglo-saksinen, lännestä käsin nähty tulkinta maailmansodan "katastrofista". Jopa Itä-Euroopan kansojen vapautuminen kolmesta keisarikunnasta on käsien vääntelyä aiheuttavaa surkuttelua, entisten etnisten enemmistöjen jäämistä vähemmistöiksi ja päinvastoin, ja miten tämä joudutti toisen maailmansodan tuloa (vaikka sen aloittivat tappion kärsineet ja revanssia himoinneet entiset suurvallat Saksa ja Venäjä yhdessä tuumin).

Tässä ja muissakin WWI-kirjoissa muistetaan aina mainita Itävalta-Unkarin etninen heterogeenisyys (tai monikulttuurisuus, jos sen niin tahtoo nimetä), ja miten se sodan lopulla hajotti koko kaksoismonarkian, huolimatta siitä, että Tonavan monarkian kansat saivat ajan oloon yhä enemmän autonomiaa. Oikeastaan koskaan ei mainita, että Venäjän lukuiset vähemmistöt joutuivat samaan aikaan aina vain pahemman venäläistäminen kohteiksi, ja vaikkapa Suomen ja muut "reunavaltioiden" kansat pelasti vain ensimmäinen maailmansota.

Harpataksemme 110 vuotta eteenpäin ja omiin mietelmiini: miksi Venäjälle löytyy niin paljon ymmärrystä Unkarissa ja Serbiassa? Kaikki kolme ovat kokeneet jossain vaiheessa romahduksen, jossa ovat menettäneet puolet tai jopa 2/3 osaa valtioalueestaan (Serbian osalta tarkoitan tietysti Jugoslaviaa) - ja joissa kaikissa tapauksissa menetetyilltä alueilla asui aivan muuta kuin ns. pääväestöä.

Loppukaneetiksi vielä Keeganin loppuluvun toteamus, en pilkatakseni, vaan vain todetakseni miten kirjan kirjoitusajankohtana todella ajateltiin:

Europe is once again, as it was in 1900, prosperous, peaceful and a power for good in the world. 

Turun historiaa Samppalinnan puiston penkeissä

Uutinen vuodelta 2007 kertoo että Fonecta on kummiprojektin osana edelliskesänä, siis 2006, lahjoittanut Samppalinnan puistoon 23 penkkiä, joihen kiinnitetyissä "laatoissa kerrotaan asioista ja tapahtumista, jotka ovat ensimmäisenä tapahtuneet Turussa". Laattoja on sekä istuskeluun että ilmeisesti jonkinlaiseen liikunnanharjoittamiseen tarkoitetuissa penkeissä.

Kaikissa penkeissä ei ole laattaa, ja itse löysin laattoja 21, tässä ne kaikki "tapahtuma-aikajärjestykseen" laitettuna.

 

Suomen ensimmäinen alkeiskoulu oli Turun luostarikoulu 1200-luvun puolivälissä.

Suomen ensimmäinen vesijohto johti vettä Kakolanmäeltä Turun linnaan Juhana herttuan aikana.

Suomen ensimmäinen vientiolut valmistettiin Turussa 1500-luvulla.

Suomen ensimmäinen eläintarha oli Ruissalossa 1500-luvulla.

Suomen ensimmäiset ja laatuaan ainoat turnajaiset järjestettiin Turussa ensi kerran vuonna 1557.

Suomen ensimmäistä haarukkaa käytti Katariina Jagellonica Turun linnassa 1560-luvulla.

Suomen ensimmäinen ylin tuomioistuin oli Turun hovioikeus, joka perustettiin vuonna 1623.

Suomen ensimmäinen yliopisto perustettiin Turkuun vuonna 1640.

Suomen ensimmäisen ilotulituksen järjesti Pietari Brahe Turussa 1648.

Suomen ensimmäinen apteekki avattiin Turussa vuonna 1689.

Suomen ensimmäinen huvipuisto Surutoin sijaitsi Turussa Kaskenmäellä 1800-luvun alussa.

Suomen ensimmäiset ravit ajettiin Turussa Aurajoen jäällä helmikuussa vuonna 1817.

Suomen ensimmäinen museo perustettiin Turkuun vuonna 1851 Erik Julinin toimesta Ruotsalaiseen Klassiseen lyseoon.

Suomen ensimmäinen ulkona seisova henkilömuistomerkki on vuonna 1864 pystytetty Henrik Gabriel Porthanin patsas Turussa.

Suomen ensimmäinen puhelinkeskus aloitti toimintansa Aurankadulla Turussa vuonna 1881.

Suomen ensimmäinen hevosraitiovaunu aloitti Turussa toukokuussa vuonna 1890.

Suomen ensimmäinen henkilöauto nähtiin Turussa vuonna 1900.

Suomen ensimmäinen linja-auto aloitti liikennöintinsä Turun ja Uudenkaupungin välillä vuonna 1905.

Suomen ensimmäiset radiolähetykset kuulutettiin Turusta täältä Samppalinnanmäeltä vuonna 1927.

Suomen ensimmäinen puheäänielokuva "Sano se suomeksi" tehtiin Turussa Olavinpuiston äänielokuva-ateljeessa maaliskuussa 1932.

Lähemmäs sataan vuoteen ei Turussa mitään ensimmäisenä Suomessa sitten olekaan tapahtunut?

Ainakin yksi toinen bloggari oli laattoihin kiinnittänyt huomiota.

Maailmansota-trilogia (2)

Nick Lloydin trilogian toinen osa The Eastern Front: A History of the First World War (2025) ilmestyi pokkarina sitten näinkin äkkiä, länsirintamaa käsitelleestä ykkösosasta tuli postattua reilu vuosi sitten. Varsinaisen Venäjän rintaman lisäksi mukana on Italian ja Balkainin tapahtumat, ja vaikka hieman huoletti, Lloyd on hyvin onnistunut haukkaamaan näinkin laajan palan, ja kerronta pysyy hyvin kasassa, erittäin mielenkiintoisena aiheen tuntevallekin.

Lännessä rintama jähmettyi jo syksyllä ja lähti liikkeelle vasta maaliskuussa 1918, mutta idässä tilanne pysyi liikkuvana koko ensimmäisen sotavuoden. Valtavia taisteluja käytiin Itä-Preussissa, Puolassa, Galitsiassa ja Karpaateilla, kunnes venäläiset työnnettiin Riianlahdelta Bukovinaan ulottuvalle linjalle ja varsinainen asemasota alkoi. Venäjä osallistui vielä kesällä 1916 (Brusilovin hyökkäys) ententen suureen yleishyökkäykseen (The Big Push), joka alun menestyksen jälkeen pysähtyi, ja seuraavana vuonna vallankumous teki lopun koko Venäjän sotimisesta alkuunsa tyrehtynyttä Kerenskin hyökkäystä heinäkuussa 1917 lukuun ottamatta.

Itävalta-Unkari oli aloittanut sodan hyökkäämällä Serbiaan, huonolla menestyksellä, ja sota muuttui asemasodaksi, johon muutos tuli vasta syyskuussa 1915, kun Saksan joukkojen tultua avuksi ja Bulgarian  liityttyä sotaan keskusvaltojen puolella, Serbian armeija joutui vetäytymään Adrianmeren rantaan ja edelleen Korfun saarelle. Samaan aikaan Ranska ja Britannian joukot olivat nousseet maihin Kreikan Salonikassa (nyk. Thessaloniki), ja uudelleen varustetut serbijoukot liittyivät samaan rintamaan. Tämä Makedonian rintama vietti seuraavat vuodet asemasodan hiljaiseloa, kunnes syyskuussa 1918 alkanut hyökkäys johti Bulgarian antautumiseen ensimmäisenä keskusvalloista.

Varsin tapahtumaköyhää oli myös Italian rintamalla, jossa sotaan keväällä 1915 teki Itävallan asemia vastaan kerrassaan 11 (!) Isonzon taisteluina tunnettua rynnäkköä. Lokakuussa 1917 Saksa tuli vihdoin Itävallan avuksi ja Caporetton taistelussa italialaiset karkoitettiin Piave-joelle. Italia näytti jo sodasta pois lyödyltä, mutta ylipäällikön vaihduttua ja Ranskan ja Britannian lähetettyä apua, armeija sai aikaa toipua, ja Vittorio Veneton taistelu loka-marraskuussa johti Itävalta-Unkarin antautumiseen, vain viikkoa ennen Saksaa.

Romania liittyi sotaan ententen puolella elokuussa 1916, mutta sai vielä samana syksynä selkäänsä ja menetti puolet alueestaan. Venäjän tehtyä Brest-Litovskin rauhan, joutui Romaniakin tekemään pakkorauhan, mutta sodan päätyttyä keskusvaltojen tappioon maa sai voittajapuolelle jääneenä alueita sekä Unkarilta että Romanialta.

Vuoden 1917 lopussa näytti siis siltä, että keskusvallat oli voittanut sodan itärintamalla. Alkavana vuonna se kuitenkiin päättyi Saksan tappioon, suuren keväthyökkäyksen alkumenestyksestä huolimatta. Läntisessä Euroopassa itärintaman merkitystä on tästä syystä tullut tavaksi vähätellä, sotahan todella ratkaistiin länsirintamalla, ja tämän olivat johtavat kenraalit tienneet kummallakin puolen rintamaa jo sodan aikana. Sodan seurauksia itäisessä Euroopassa on käsitelty lyhyesti vain jälkipuheessa, silti maailmansota oli ratkaiseva tekijä kansojen vapautumiseen "kolmen keisarikunnan" otteesta, joka tosin jatkuu Ukrainassa edelleen.

Kuten ensimmäisessäkin osassa, kirjassa liikutaan ylimpien esikuntien neuvotteluissa ja päätöksenteossa. Saksan osalta se esikunta oli Oberste Heeresleitung (OHL), Itävalta-Unkarin Armeeoberkommando (AOK). Merkittävä rooli oli myös Saksan itärintaman ylijohdolla Ober Ostilla, jota voimakaksikko Hindenburg & Ludendorff johti Tannenbergin taistelusta elokuusta 1914 aina syksyyn 1916 asti, jolloin otti OHL:n johtoonsa.

Nolostuttava moka oli maininta suomalaisista Venäjän eliittijoukkoina. Kyse on mitä ilmeisimmin Suomenmaalaisista tarkk'ampujapataljoonista, joiden sotilaat nimestä huolimatta olivat venäläisiä.

Ihan kiinnostuneena jää odottelemaan trilogian kolmatta osaa Turkin rintamilta ja Saksan siirtomaista.

Juhlan tiloja Turussa

Keskiviikkona oltiin Mikko Laaksosen ja Petri Aallon opastamalla kierroksella Juhlan tiloja eri ajoilta: VPK:n talo, Seurahuone, Marina Palace. Ensimmäistä kohdetta, 1891 valmistunutta Turun VPK:n taloa, esitteli Petri. Karl Viktor Reiniuksen suunnnittelema talo on komeaa uusrenessanssia, ja alunperin pelkästään kokoontumis- ja juhlatila, takaosan paloasemalisäys tuli vasta 1952.

Alakerran naulakko...

ja sen perällä häämöttäneet palorattaat hevosvetoisen palontorjunnan ajoilta.

Juhlasali on toiminut mm. konserttisalina (Akatemiatalon ohella) ennen konserttitalon valmistumista. (Joka puolestaan sekin toimi näyttämönä jos jonkinlaisille tapahtumille ennen messukeskuksia ja halleja.)

Näkymä etuosaan päin. Kuvassa kaksi neljästä kakluunista, joilla salia lämmitettiin alunperin. Toki usean sadan hengen yleisö lämmitti tilaa jo itsessään.

Samuel Koskisen maalausliikkeen tekemät katon koristemaalaukset ehtivät olla esillä vain reilun vuosikymmenen, ennen kuin ne muodin muuttuessa maalattiin piiloon. Jonkinlaisen käsityksen niistä voi saada maalariammattikoulun tiloissa Hämeenkadulla.

Esiintymislavan takaseinän maalaus on jäljellä, ja esittää ajankohtansa ylpeyttä, tuolloin uusimpia palorattaita. Kelta-puna-valkoinen lippu viittasi palokunnan kolmeen osastoon. En tiedä olenko ainoa, jolle tällainen apsis tuo mieleen bysanttilaiset kirkot. Toki uusrenessanssi oli itsessään heijastumaa klassisesta arkkitehtuurista.

Lavan oikealla puolella oli näppärä rakennelma flyygelin joustavaan asemointiin suhteellisen pienellä lavalla.

Kadunpuoleisessa sivulaivassa (kirkollista termiä käyttääkseni), tai juuri sen alapuolella, tästä en nyt ole varma, toimi alunperin keilarata, jonka kolina häiritsi perin paljon salin tilaisuuksia. Toki hyvä esimerkki varhaisten juhlatilojen monikäyttöisyydestä (konserttitalon alakerrassa on muuten myös keilarata).

Toisella puolen on palopäälliköiden kuvia...

joista ensimmäisenä, ei niinkään palopäällikkönä, vaan Suomen ensimmäisen VPK:n perustajana Erik Julin, joka monitoimimiehenä oli mukana melkein kaikessa mikä Turussa tapahtui.

Yläkerran parvelle vei portaikko, joka loi rakennukselle ajan vaatimaa palatsimaisuutta (ja muistanette kaikki Bobrikovin murhan senaatin portaikossa...).

Portaikon toisella sivulla oli taas kerran Erik Julinin pysti...

... ja toisella jonkun toisen merkittävän palokuntalaisen muotokuva. Portaikon seinällä oli menneiden palopäälliköiden kuvia ym. muistoja.

Täällä on myös säilynyt katon koristemaalauksia.

Vielä piipahdettiin kahvilan puolella. VPK:lla on oma catering, mutta tilaisuuksiin voi saada myös ulkopuolisen tarjoilun, mikä mainostaukona mainittakoon. Lisää tilavuokrauksesta täällä. (Miksi tämä on syytä mainita, on että tilavuokraus muodostaa huomattavan osan myös museoscenen oman toiminnan tuloista.)

Loput kohteet olivatkin Mikon esittelemiä. Erik Bryggmanin suunnittelema hotelli Seurahuone on vuodelta 1928. Itselleni tuli uutena tietona, että hotelli oli alunperin vain tuo oikeanpuoleinen lohko, muu osa oli asuintaloa. Seinän medaljongeissa oli aikoinaan Aarre Aaltosen reliefejä.

Toisen kerroksen klassistinen ravintolatila pilkottiin hotellihuoneiksi jo vuosia sitten, mutta pääsimme johonkin siivouskomeron tapaiseen vilkaisemaan jäljelle jäänyttä friisin pätkää.

Turun kaupunginmuseon kuvasta voi saada käsityksen ravintolatilasta ennen sen tuhoutumista.

Seuraavaksi harpattiin yli toisen maailmansodan, ja vuoteen 1974, hotelliin jotka turkulaiset tuntevat edelleen Marina Palacena, vaikka se Radisson Blu -nimellä nykyään toimiikin.

Nyt on niin uusi ja vaikuttava kohde, että on lainattava Turun kaupunginmuseon rakennustietokantaa verbatim:

Hotelli Marina Palacen rakentamiseksi järjestettiin vuonna 1970 yleinen arkkitehtuurikilpailu. Sen perusteella hotellirakennuksen suunnittelijaksi valittiin arkkitehtitoimisto Jaakko Rantanen - Unto Rantanen. Rakentaminen käynnistyi vuonna 1972 ja Hotelli Marina Palace avattiin vuonna 1974.

Rakennuksen suunnitteluun vaikutti pyrkimys Aurajoen ranta-alueen kaupunkirakenteelliseen ja näkymiä koskevaan uudelleenstrukturointiin. Aurajoen ja Linnankadun väliin kapealle tontille joen suuntaisesti sijoitettu hotellirakennus sai keskeisen aseman näiden uudistamispyrkimysten osatekijänä. Katutason vyöhykkeen avopilaristo kuului keinoihin sovittaa suurikokoinen rakennusmassa lähiympäristöönsä.

Marina Palace on 1970-luvun modernin hotelliarkkitehtuurin tunnustettu edustaja. Hotellin tiukasti rakenteisiin tukeutuva betoniarkkitehtuuri on rakennusaikansa taloudellis-poliittisen ilmapiirin kuvaaja. Rakennus on toteutettu osana laajempaa, paikan erityisvaatimukset huomioivaa yhtenäistä kokonaissuunnitelmaa, jolla korvattiin jokivarren vanhaa rakennuskantaa.

Hotelli Marina Palace suunniteltiin ja toteutettiin aikakaudella, jolloin tärkeälle paikalle sijoitettu, yleisratkaisultaan ja viimeistelyltään korkeaa laatutasoa tavoitellut hotelli lukeutui merkittäviin kohdekaupunkinsa yleisilmettä ja kaupunkikuvaa muodostaneisiin elementteihin. Rakennuksen suunnitteluaikansa ajanmukaisiin pyrkimyksiin sitoutunut arkkitehtuuri ja vaalea näyttävä ulkoasu kytkevät rakennuksen paitsi aikansa hotellirakentamisen kansainvälisiin tavoitteisiin myös suomalaisen 1970-luvun arkkitehtuuripyrkimysten päälinjaan.

Konkreettisesto ottaen betonirakenne on peitetty niin ulko- kuin sisäseiniltään pienen pienillä klinkkerilaatoilla, joihin häpeäkseni kiinnitin huomioni vasta nyt, mutta sellaista se usein on näillä arkkitehtuurikövelyillä oppineemmassa seurassa.

Ylellisiähän nämä sisätilat ovat, vaikka monin osin muuteltuja. Portaikon vaikuttavuus toi mieleen VPK:n portaikon, vaikkakin modernilla twistillä.

 

Lisäksi vierailtiin parissa kokoushuoneessa, joissa hyvin kävi ilmi miten Aurajoki on saatu mukaan näkymään, melkeinpä tuntee olevansa ihan sen partaalla.

Sivuikkunasta avautui näkymä pitkin Läntistä Rantakatua, ja siellä oleviin salsabileisiin...

joihin emme kuitenkaan liittyneet, mutta muutamien muiden opastuksella mukana olleiden kanssa turisimme terassin turhankin viileässä kesäillassa Kekkosen kauden korpihotelleista yms.