Melankoliaa ja garumia Lusitaniassa

Goscinnyn ja Uderzon 1950-luvulla luoma gallialaiskylä kuvasi tuolloin vain vuosikymmenen takaista miehitettyä Ranskaa, ja ranskalaisten vastarintaa miehittäjiä kohtaan. Sittemmin vastarintataistelijoiden avuksi on riennetty myös muualle päin antiikin maailmaa: Britanniaan, Korsikaan, Hispaniaan, Belgiaan, Skotlantiin... ja nyt Lusitaniaan, antiikin ajan Portugaliin.

Avunpyytäjä saapuu meritse kuin Kleopatra-tarinassa, kylän rantaan foinikialaisen Epidemaisin kaleerissa, ja käy ilmi, että lusitanialainen Kaikonpièles oli aikoinaan ollut orjana rakentamassa Jumaltenrantaa. Nyt pulassa on hapankalakastikkeen garumin pientuottaja Viilailès, jonka kilpaileva suuryritys Garum Lupuksen (sudenpääkuviolla varustetuista amforoistaan tuttu jo albumista Kilpa-ajo halki Italian) kiero roomalaisjohtaja on väärin syytöksin toimittanut tyrmään.

Stereotypioilla vitsailu tietää Lusitaniassa turskansyöntiä ja loputonta kaihomieltä (saudade) melankolisine lauluineen ja pessimistisine repliikkeineen. Melkeinpä tulee mieleen, että Asterix ja Obelix olisivat voineet kohdata saman mentaliteetin fennien maassa... Anakronistista huumoria revitään mm. Essão-huoltoasemasta ja Lissabonin kuuluisasta keltaisen ratikan linjasta XXVIII, Mainostoimiston latinaa vilisevä cerebrum-riihi Garum Lupusta ylistävien sloganusten luomiseksi ei tarkemmin ajatellen ehkä ollut kauhean kaukana siitä miten romaaniset kielet syntyivät Rooman vallan ajan kaksikielisyyden kautta. Kipeimpänä viittauksena nykyhetkeen ovat superrikkaat orgioissaan laivalla (viittaus Epsteinin saareen?) kehuskelemassa työläisten riistolla halpatuotantomaissa.

Olisipon (Lissabonin) tyrmässä viruva Viilailès on paitsi saatava vapaaksi, myös puhdistettava syytteistä Caesarin myrkytysyritykseen. Tämän vuoksi A ja O joutuvat turvautumaan juoneen, jota ei ennen ole nähtykään (ellei legioonalaisen haarniskaan pukeutumista lasketa), nimittäin pukeutumaan valeasuun. Lusitaniassa se merkitsee asua, joka oli tuttu jo Hispaniasta: liivit, leveä vyö, housut - ja mustaksi värjätyt viikset ja tukka, mikä saa Asterixin näyttämään, anteeksi vain, Super Marion hahmolta!

Näinkin kauan jatkunut ja jo sukupolven vaihdoksen kokenut sarjakuvasaaga sisältää väistämättä viittauksia historiaansa. Matkailuvaunussaan etelään suuntaavia gallialaisturisteja nähtiin jo ainakin albumeissa Asterix ja lyö vetoa ja Asterix Hispaniassa, ja kun Olisipossa on vieri vieressä turskaa ja fajanssia myyviä liikkeitä, muistaa lukija oitis, miten albumin Asterix ja kadonnut kilpi Gergoviassa kaikissa kaupoissa myytiin viiniä ja hiiltä. 

Vaan kaikki hauska loppuu aikanaan, ja tällä kertaa tarina huipentuu em. rahaylimystön juhliin, joihin myös Caesar osallistuu. Konnien metkut paljastetaan in vino veritas -juonella, ja perinteiseen tapaan Caesar jakaa syyllisille tuomiot, syyttömät vapautetaan, ja gallit voivat palata kyläänsä loppujuhliin. Ja kas, puussa johon Trubadurix on suukapuloituna sidottu, voi nähdä myös kolme perinteistä lusitanialais/portugalilaista fajanssilaattaa.

Koska kylä- ja matkailutarinat tuntuvat vuorottelevan, lienee 2027 luvassa taas kotikylään sijoittuva tarina. 

Lippuja museon vintiltä

Keväällä 2025 käytiin läpi Turun kaupunginmuseon vintillä Kalastajankatu 4:ssä olevaa esineistöä tulevaa uuteen kokoelmakeskukseen muuttoa varten. Jo 1991 museoon tulleena tiesin hyvin että siellä on tämä lippu. Heraldisista yksityiskohdista sen voi ajoittaa Saksan yhdistymisen (1871) molemmin puolin, ollen sekä Preussin kuningaskunnan että Saksan keisarikunnan käytössä vuosina 1867-1892. Lippu tunnetaan nimillä Kriegsflagge / Kaiserliche Kriegsflagge / Reichskriegsflagge, ja nykyaikana se ikävä kyllä tunnetaan myös yhtenä Saksan uusnatsien käyttämistä symboleista (siitä kun puuttuu kielletty hakaristi, mutta symboloi silti maan imperialistista menneisyyttä).

Vaan lipun altapa paljastui vielä toinenkin lippu, tällä kertaa Norjan lippu ajalta jolloin maa oli personaaliunionissa Ruotsin kanssa (1814-1905). Kummankin maan lipun yläkulmaan lisättiin sekoitus molempien maiden lipusta ja tällä mentiin sitten melkein vuosisata. Unionitunnuksella varustetut Ruotsin liput ovat Suomessa tunnetumpia, joten siinäkin mielessä tämä on harvinaisuus Suomessa.

Eivätkä loppuneet liput tähänkään, vaan pohjimmaisena esiin kuoriutui Preussin lippu (Dienstflagge Preußens).

Sikäli kuin heraldisiin lähteisiin nojaten saattoi todeta, kyseessä on kerrassaan vuonna 1701 perustetun Preussin kuningaskunnan ensimmäinen lippumalli vuosilta 1701-1750. Kotkan siivet ovat pystyssä, ja se pitelee valtikkaa ja palloa. Vuodesta 1750 lähtien kotka piteli miekkaa ja valtikkaa. Pahoin tuhoutuneen lipun valtikka on ns. vaaliruhtinaallista mallia, myöhemmin valtikan päässä oli kotka.

Liput ovat olleet vintin lattialla siis jo viimeistään 1990-luvun alusta. Kyselyt jo eläköityneelle henkilökunnalle eivät tuoneet tulosta, vaan lippujen alkuperä jäi mysteeriksi. Jotenkin merellinen kontekstihan näistä tulee mieleen, mutta sekään ei asiaan ratkaisua tuonut. 

Lippujen kunto oli suorastaan kauhistuttava (ja voisi jo sinällään kertoa jotain niiden menneisyydestä), mutta harvinaisuutensa vuoksi ne liitettiin kokoelmaan, ja tekstiilikonservaattori harjoittelijoineen pakkasi lippujen jäännökset tulevaa muuttoa varten.

Kuvat ja kuvankäsittely: Ville Mäkilä / TKM 

Mihinkään johtamaton Myllyojan silta

Turun kaupungin varavesilähteeksi tarkoitetun Maarian altaan rakentamisen aikoihin vesioikeus määräsi, että sen yli on myös rakennettava kevyen liikenteen silta paikallisten asukkaiden käyttöön. Myllyojan silta valmistui 1980, ja se on todellakin silta, joka ei johda mistään minnekään.

Sillan molemmin puolin vastassa on jyrkkä rantatörmä, mutta sillalle pääsee polkuja pitkin. Tässä näkymä länsirannalta.

 Itärannalla on vastassa kalliorinne. 

Polkuja maastoon sieltä kuitenkin lähtee, turhan kuraisia ja liukkaita näin syksyllä kaupunkilaiselle kulkea.

Itäpääty on metsän varjossa olevana muutenkin pahemmin sottaantunut näin syksyisen lehtienlähdön aikaan. 

Silta on kyllä hyvässä kunnossa. Puukansi on uusittu suhteellisen vastakkoin, ja sillan rakenne on tuhtia rautaristikkoa, tuttua monestakin toista maailmansotaa kuvaavasta elokuvasta, vaikka paljon uudempaa tekoa.

Sillalta oli hienot näkymät Paattistenjoelle, joka Maarian altaan padon jälkeen muuttuu nimeltään Vähäjoeksi, ja laskee Koroisten luona Aurajokeen. Tässä näkymä yläjuoksulle...

 ja tässä alajuoksulle.

Jokunen lemmenlukko tännekin oli kiinnitetty, yksi jo ennen viimeisintä maalausta.

 

Yläpalkeissa vaani tuommoinen olento.

Vielä jäähyväisnäkymä länsirannalta...

ennen kuin jatkoimme läheiseen Wanhat kupit -myymälään, todelliseen aarreaittaan Arabian posliinin ja Iittalan lasiin ihastuneille. Autoja takaisin Turkuun kulki lauantaisin vain tunnin välein, joten paikka oli hyvä kohde viettää odotusaika. 

Tässä vaiheessa on myönnettävä, että uskollinen flaneurinne kuuli sillasta vasta taannoin, ja ja ainakin pari bloggaria ja tubettaja on siellä ehtinyt käydä aikaisemmin:

Kaislatuuli

Onnen säikeitä

Henkka Productions

Maarian−Kaarinan Sähkö Oy:n muuntamo Koroisissa

Arkkitehti Veikko Kyanderin suunnittelema muuntamo valmistui Turku-Toijala-radan varteen heinäkuussa 1929, ja edusti tyyliltään aikansa klassismia.

Rakennus on kapea ja korkea, räystäskorkeus yli 13 metriä, koska johdot kulkivat yli viereisen radan. Korkea rakennus vaati kantavan perustuksen, joten sen molemmin puolin rakennettiin levikkeet, jolloin alakertaan saatiin sijoitettua muuntamon hoitajan asunto, varasto, autotalli ja verstastila, jotka muuten olisivat vaatineet erilliset rakennukset. Alakerran leveys näkyy paremmin sivukuvassa.

Jo vuosia autiona ollut rakennus on saanut toimia graffitien alustana, ja kaikenlaisen ilkivallan kohteena. Näkymät sisäänkäynnin luona ovat kaameat.

Myös Toijalan radan puolella graffitit ulottuvat suht korkealle.

Niin luvatonta kuin rakennukseen onkin mennä, on sinne tunkeutumisensa dokumentoinut ainakin yksi bloggari ja yksi tubettaja.

Museon informaatioportaalin (MIP) mukaan muuntamo katsotaan yhdeksi Kyanderin huomattavimmista töistä, muita Turkuun suunniteltuja rakennuksia olivat kerrostalot Yliopistonkatu 11b (1928) ja Olavinkatu 2 eli nk. Verdandin/Veritaksen talo (1929, ei pidä sekoittaa Aurakadun Verdandin taloon).

Maarian−Kaarinan Sähkö Oy perustettiin vuonna 1912, ja se toimitti oman verkostonsa kautta sähköä Turun esikaupunkialueille eli Maarian ja Kaarinan kunnan alueille. Yrityksellä ei ollut omaa sähkön tuotantoa, vaan se osti sähköä muun muassa Turun sähkölaitokselta ja Lounais-Suomen Sähkö Oy:ltä. Koroisten muuntoaseman valmistuttua (1927) yritys hankki sähkönsä sieltä, junaradan ja Vähäjoen toiselta puolelta Koroisista. Imatran Voima Oy:ltä. Maarian Sähkö Oy:n osakkeet siirtyivät vuosien aikana vähitellen Lounais-Suomen Sähkö-osakeyhtiön hallintaan, ja yritys fuusioitui siihen kokonaan vuonna 1946. 

Olavinlinna

Kesämatka suuntautui Savonlinnaan, ja siellä tietysti pääkohteena oli Olavinlinna. Saapuminen osui Eino Leinon syntymäpäiväksi 6.7., runon ja päiväksi, niinpä liehui salossa Suomen valtiolippu, valtion eli Museoviraston hallinnoima paikka kun on kyseessä.

Opastukset alkavat heti sisäänkäynnin luota vesiportin bastionin sisäpihalta. Torneihin pääsee vain ryhmän mukana, muuten linnaa voi kierrellä itsekseenkin. Opastus oli tiukan asiallista, ei seinään muurattuja neitoja tai mustan pässin legendaa. Somessa kävi myöhemmin ilmi, että opastuksia oli reippaasti siivottu vuosisatamme alussa, kun kansainvälisen medievalistikongressin osallistujat olivat joutuneet kuuntelemaan em. satuiluja ja kaikkea muutakin pöljää "keskiajan elämästä".

Keskushalli sijaitsee Kellotornin ja Kirkkotornin välissä. Alaosassa on ollut väentupa, yläkerrassa voudin asunto.

Hallissa on Ville Vallgrenin versio Pyhästä Olavista, kristinuskoon kääntyneestä viikinkikuninkaasta, jota esittäviä veistoksia löytyy runsaasti Suomen kirkoista. Tämä 1912 valmistunut veistos seisoi aikoinaan ulkona, eli värit ovat kovin kärsineet.

Ja sitten ylös torneihin. Kellotorni ja Kirkkotorni ovat keskiaikaisia, niistä vähän etäämpänä sijaitseva, linnanpäällikkö Nils Pederinpoika Kijlin 1609 rakennuttama torni tunnetaan hänen mukaansa Kijlin tornina. Kuvassa kirkkotorni.

Alhaalla pieni linnanpiha ja venäläisvallan aikana rakennettu adjutantin rakennus.

Tornien kyljissä on privettejä (käymälöitä), tuttuja Turun linnastakin.

Kaikkien tornien ylin, katettu kerros on venäläisajalta. Tässä blogisti vihdoin huipulla.

Paluumatkalla alas käytiin linnan kirkossa, Pyhälle Olaville nimetyssä kappelissa. 

Seinämaalauksista on vain rippeet jäljillä. Ainoana paikkana Suomessa täällä on hagioskopi, seinässä oleva aukko, josta rikolliset, sairaat ym. epäpuhtaat ja syntiset saivat pyhiä toimituksia seurata.

Ulos tultua kierreltiin vielä alhaalla bastionien valleilla.

Alkuperäiset keskiaikaiset tornit muodostivat tiiviin kolmion. Pyhän Eerikin tornista on jäljellä vain perustukset. Torni purettiin suuren Pohjan sodan jälkeen 1700-luvun alussa.

Vieressä sijaitsevassa Riihisaaren museossa käytiin myös, mutta sieltä vain nämä veikeät enkeliveistokset.

Ja koska Savossa oltiin, piti tehdä myös järviristeily. Niissä vaikutti tarjonta ylittävän kysynnän, sen verran etelämaalainen sisäänheittomeininki laitureilla oli.

Ja tietysti piti syödä muikkuja!

.

Mainettaan parempi maailmansota

Gordon Corrigan: Mud, Blood and Poppycock: Britain and the Great War (2003).

Viimekertaisen postauksen jälkeen on vuorossa siinä esitellyn julkaisun täysi vastakohta: Britannian gurkhajoukoissa palvelleen majuri evp Gordon Corriganin kirja on puolustuspuhe ensimmäisen maailmansodan brittiarmeijalle. Sota oli oikeutettu eikä ensinkään turha, Euroopan joutuminen Saksan hegemonian alle oli estettävä. Brittien tappiot olivat pienemmät kuin muiden Euroopan suurvaltojen, mitään "menetettyä sukupolvea" ei ollut, eliitin public schoolien sotaan lähteneistä oppilaistakin kaatui vain joka viides. Upseeristo johti sotaa niin taitavasti kuin mahdollista, vaikka poliitikot vaikeuttivat urakkaa kaikin tavoin, ja Haig oli ylipäälliköksi ehdottomasti paras.  

Sommessa kyllä kaatui ensimmäisenä päivänä 19000 sotilasta, mutta oppia otettiin koko ajan, ja lopulta sota voitettiin länsirintamalla pääasiassa britti-imperiumin joukkojen toimesta. Asemasotakausina ei elämä juoksuhaudoissakaan niin surkeaa ollut, ei niissä monta päivää kerrallaan tarvinnut olla kun rotaatio toimi. Sotaoikeudet toimivat oikeudenmukaisesti ja pelkurit ja karkurit pitikin ampua*. Veteraanit palasivat kotiin tyytyväisinä voitostaan, komentajaansa Haigia kunnioittaen. Sitä miten käsitys sodasta alkoi rapista Haigin kuoltua 1928, on omat kirjansa; pitkään palvelleen ammattiupseeri Corriganin näkemys lienee jo tässä tullut selväksi.

Ei tämä silti pelkkä pamfletti ole, väitteiden takana on selvästi paljon tutkimusta ja asiantuntemusta. Erityisenä plussana on mainittava, että armeijan organisaatio, aseet, taktiikka ja paljon muuta aina hevostenhoitoa ja kenttäkäymälöitä myöten on esitetty maallikolle ymmärrettävästi, suorastaan rautalangasta vääntäen, ja myös lähdeviitteissä on paljon kaikkea mielenkiintoista. Yksi informatiivisimmista maailmansotakirjoista joita olen lukenut, niin apologeettinen ja kotiin päin vetävä kuin onkin. Toisaalta on todettava, että kun tämä länsirintaman ekspertti eksyy muille sotanäyttämöille, menevät vuosiluvut ja tapahtumat iloisesti sekaisin. Aika helposti olisi voinut tarkistaa vaikka senkin, ettei Kreikan kuninkaan puoliso ollut syntyjään englantilainen, vaan saksalainen. Vertaisarviointi tai kustannustoimittajan skarppaus oli auttanut.

Yksi luku on omistettu myös USA:n Eurooppaan lähettämälle armeijalle (AEF). Sehän ehti mukaan taisteluihin vasta sodan lopussa, mutta pelkkä 1,5 miljoonan sotilaan liittyminen vihollisen riveihin pakotti Saksan sodanjohdon ymmärtämään että peli oli menetetty. Hieman erikoisesti kerrotaan miten "ryöstelyyn taipuvaiset" Ranskan armeijan senegalilaisjoukot** olivat vetäytyessään vohkineet amerikkalaisten tarvikkeitra, mutta jo seuraavalla sivulla amerikkalaiset itse ryöstivät (humalapäissään) hattukauppoja myöten ranskalaiskaupungin johon olivat majoittuneet. Muutoin asenne amerikkalaisiin on melkeinpä mielistelevä, ja suoraan sanotaankin että USA on Britannian ainoa luotettava liittolainen tulevissa sodissa. 2003 ei kukaan tietenkään arvannut millainen toope USA:n johtoon vielä nousisi.

Jos näistä Corriganin teeseistä jonkin ostaisi, niin sen kiistämättömän ongelman, joka briteillä todella oli edessään polkaistessaan maasta massa-armeijan ilman sodanedellistä yleistä asevelvollisuutta ja sen luomaa reserviä. Armeija koostui oikeastaan neljästä kerrostumasta: rauhan ajan pieni, mutta tasokas ammattiarmeija ("Old Contemptibles"), territoriaalijoukkojen "viikonloppusotilaat", 1914-15 vapaaehtoisina liittyneet (ns. Kitchenerin armeija), sekä vuoden 1916 alusta kutsunnoilla riveihin otetut. Kouluttaminen ja kokemuksen saaminen kesti aikansa, mutta jo Sommen jälkeen jalkaväkijoukkueen neljä ryhmää erikoistuivat toiminnoissaan tulen ja liikkeen yhdistämiseksi. Nykyään brittien sotahistoria Corriganin tavoin painottaakin tätä "oppimiskäyrää" (learning curve) vastapainona populaarikulttuurin "hyödyttömille teurastuksille".

 

* Corrigan suhtautuu, kuten arvata saattaa, kirjassaan kielteisesti ajatukseen teloitettujen jälkikäteisestä armahtamisesta (se tapahtui sittemmin 2006), samoin kuin näille pystytettyyn muistomerkkiin.

** Senegalilaisiksi kutsuttiin kaikkia Ranskan Länsi-Afrikasta värvättyjä mustia sotilaita.

 

Maailmansodan historiakiistan äärellä

Denis Winter: Haig's Command: A Reassessment (1991)

Douglas Haig nousi länsirintama brittijoukkojen (BEF) komentajaksi vuoden 1915 lopulla, ja johti niitä sodan loppuun saakka, läpi vuosien 1916 ja 1917 suurten joukkoteurastusten ja vuoden 1918 dramaattisten käänteiden, kun entente horjui tappion partaalla Saksan keväthyökkäyksen edessä, ennen kuin aloite siirtyi sille kesällä ja sota päättyi Saksan ja muiden keskusvaltojen antautumiseen syksyllä.

Haig on ollut kiistanalainen hahmo jo yli vuosisadan ajan, ja englanninkielinen wikipedia omistaa sotamarsalkan jälkimaineelle kokonaan oman sivun. On oltu puolesta ja vastaan, ja Winterin kirja on todella jyrkästi jälkimmäistä, aina naurettavuuteen asti. Jos Winteriä on uskominen, Haig oli vuoden 1909 jalkaväkiohjesääntöön jämähtänyt jäärä, kaikin puolin lahjaton idiootti, joka yleni vain hyväveliverkoston avulla, ja munasi jokaisen taistelunsa. Sodan jälkeen arkistolähteitä vieläpä salattiin ja hävitettiin marsalkan maineen suojelemiseksi.

Tällainen dissaus alkaa jossain vaiheessa jo huvittamaan, ja erityisesti tökkivät varsin helposti tarkistettavat mokat. Vetäytyminen Siegfried-linjalle maaliskuussa 1917 ei vapauttanut saksalaisten reserviin 45 divisioonaa, vaan vain 13-14 divisioonaa. Aika hulppeaa oli myös juttu tonnin painoisia ammuksia ampuvista 16 tuuman tykeistä, järein ententen tykki kun oli 12-tuumainen.

Kuten edellä linkatulta Haigin jälkimaineelle omistetulta sivulta voi lukea, Winterin kirjan väitteet on aika lailla runtattu, mutta olihan tämä omalla tavallaan hauska lukea, ainakin nyt ymmärsin, millä vimmalla maailmansodan aikaiseen sotilasjohtoon on Britanniassa suhtauduttu. Useimmille suomalaisille asia taitaa olla tutuin Blackadder-sarjan satiirista.

Kiitosta saa kirjan lopussa oleva Biographical Sketches, lyhyet luonnehdinnat lukuisista brittiläisistä ja ranskalaisista sodan ajan poliittisista ja sotilaallisista johtohenkilöistä tai tapahtumien kulkuun muuten vaikuttaneista hahmoista.

Pikantti inhimillinen yksityiskohta: vaimo teki aamuisin Haigille mukaan eväät, jotka tämä söi lounaaksi omassa rauhassaan, koska halusi välttää pitkällisiä lounaskeskusteluita esikunnan jäsenten kanssa. Täysin päinvastainen tapa siis kuin vaikkapa Ranskan sodan alun ylipäälliköllä Joseph Joffrella, jonka lounaiden kerrotaan venyneen parituntisiksi, olipa sotatilanne miten kiperä hyvänsä.

Raivotarten tanssi

Michael S. Neiberg: Dance of the Furies – Europe and the Outbreak of World War I (2011)

Maailmansodan syttymisestä on kirjoitettu paljon kirjoja, ja Neibergin kirjassa näkökulma on se, että sota ei syttynyt kansakuntien vihasta toisiaan kohtaan, vaan viha kansakuntien välille syntyi itse sodasta. Varsin itsestäänselvältä kuulostava väite, jonka tueksi kirjoittaja on koonnut runsaasti sitaatteja keskiluokkaisten kirjeistä ja päiväkirjoista, mutta olihan tässä muutakin kiinnostavaa.

1900-luvun alun toistuvia suurvaltapoliittisia kriisejä (Marokko 1905 ja 1911, Bosnia 1908, Balkanin sodat 1912-1913) pidetään maailmansodan esinäytöksinä, mutta aikalaiset eivät nähneet sitä niin. Päinvastoin ne olivat opettaneet, että kriisit voidaan ratkaista viikkojen tai kuukausienkin diplomaattisella kädenväännöllä, sota kuitenkin välttäen. Sotaa ei todellakaan odotettu, eikä missään nimessä haluttu.

Itävallan esittämä ultimaatumi Serbialle 23.7. 1914, ja sen hylkääminen Serbian toimesta kaksi päivää myöhemmin kohahduttivat uutisina, mutta useimpien eurooppalaisten mielestä kriisiin löytyisi ratkaisu kuten ennenkin. Edes Itävallan sodanjulistusta Serbialle 28.7. ei pidetty lopullisena katastrofina. Vasta Venäjän liikekannallepano 30.7. pyöräytti suursodan pyörät peruuttamattomasti käyntiin, ja liikekannallepanot ja sodanjulistukset sinkoilivat seuraavan viikon ajan.

Sota tuli todellakin kuin kirkkaalta taivaalta, ja ehkä tapahtumien nopeudestakin johtuen kaikki sotaan joutuneet maat katsoivat (toki hallitustensa tietoisen manipuloinnin myötä) joutuneensa hyökkäyksen kohteeksi ja käyvänsä jaloa puolustustaistelua. Isänmaallisuuden puuskassa luokkaristiriidatkin unohtuivat, ainakin hetkeksi, kun poliittisia linnarauhoja solmittiin kaikissa maissa, ellei parlamenttia sitten suljettu kokonaan. Kaikki olivat ehdottoman vakuuttuneita siitä, että sota olisi lyhyt. Se ei kestäisi, ei voisi kestää, muutamaa viikkoa pitempään.

Sodan alun kuvauksissa on tavallista siteerata aikakauden älymystön (Thomas Mann, Sigmund Freud ym.) innostuneita päiväkirjamerkintöjä sodanjulistusten päivinä. Harvemmin mainitaan, että heidänkin innostuksensa laantui pian, Freudin jo elokuun aikana. Eikä innostus ollut mitenkään universaalia. Maaseudulta sotaan jouduttiin lähtemään kesken elonkorjuun, ja perheiden pojat ja isät lähetettiin rintamalle kaikkialla Euroopassa kyynelten virratessa. Televisiodokkareiden vanhat filmit riemuitsevista sotilaista junanvaunuissa ovat pahasti harhaanjohtavia.

Innostuksen, jos sitä tunnettiinkaan, tilalle tuli pian viha, kun propagandakoneistot levittivät kertomuksia vihollisen julmuuksista, joita kyllä tapahtui oikeastikin, mutta huhumylly paisutti kaiken uskomattomiin mittoihin. Sotasensuuri oli ehdoton, ja lehdistö oli kunkin maan sodanjohdon antamien (mitäänsanomattomien) tiedonantojen varassa. Mediaa ei etulinjaan päästetty, vaan toimittajat sepittivät sankaritarinoita omasta päästään.

Vuoden loppuun mennessä rintamasotilaille oli käynyt selväksi, miten kauheaa käsityskyvyn ylittävä moderni sota oli, ja että se ei todellakaan päättyisi pian. Kuilu kotirintaman ja sotilaiden käsityksestä laajeni niin syväksi, että brittiupseeri saattoi iloita Saksan laivaston pommittaessa Englannin rannikkoa, koska "siviilitkin vihdoin ymmärtäisivät mitä sota on".

Turtumus sotaan ei juoksuhaudoissa tullut vasta Sommen ja Verdunin myötä 1916, vaan se oli todellisuutta jo 1914. Vain velvollisuudentunne sai sotilaat jatkamaan, se vuosisata keskiluokkaista rakkautta muistoineen isoisän viiksistä jne., kuten F. Scott Fitzgerald asian muotoili romaanissaan Tender Is the Night (1934).

Torpedoveneet Etelämerellä

Mark Stille: USN PT Boat vs IJN Destroyer: Tokyo Express 1942–43 (Osprey Duel 141 2025)

Salomonsaariin kuuluva Guadalcanal nousi sotauutisten otsikoihin (ja sittemmin lukemattomiin sotahistorian kirjoihin) elokuussa 1942, kun USA:n merijalkaväki nousi maihin saarelle, valtasi japanilaisten rakentaman lentokentän, nimesi sen Midwayn taistelussa kaatuneen lentäjän mukaan Hendersonin kentäksi ja toi saarelle osaston merijalkaväen ilmavoimien koneita. Seuraavan puoli vuotta kestäneissä taisteluissa tämä takasi amerikkalaisille ratkaisevan ilmaherruuden.

Pian kävikin ilmi, ettei Japanin laivasto voinut toimia saaren läheisyydessä päivisin, vaan lisäjoukot ja näiden vaatima huolto oli toimitettava saarelle öisin nopeilla hävittäjillä - amerikkalaiset antoivat tälle touhulle nimen Tokion pikajuna (Tokyo Express). Amerikkalaisten lentokenttäsillanpäätä vastaan lähetettiin ensin pataljoona, sitten prikaati ja lopulta divisioona, mutta valtaamatta se jäi.

Amerikkalaiset puolestaan koettivat häiritä Tokion pikajunaa torpedoveneillä läheiseltä Tulagin saarelta käsin. Elämä palmujen alla ei ollut ensinkään sitä, mitä sotaa edeltäneistä matkailumainoksista olisi voinut luulla. Ilmasto oli tukahduttavan kuuma ja kostea, sade teki maastosta mutavelliä, ja kaikenlaisen infran puuttuessa veneiden tankitkin piti pumpata käsin 55 gallonan tynnyreistä - kukin vene vaati 60 tynnyrillistä. Kuluttavaa oli myös partiointi öiseen aikaan.

Toisaalta olosuhteet ja pienet piirit tekivät kanssakäymisestä välitöntä. Pukuohjesäännöt heitettiin nurkaan, asusteiksi riitti shortsit ilman alushousuja, ja tukka ja parta saivat kasvaa, joskin malarialääke teki ihosta keltaisen. Baseballia pelattiin vanhalla krikettikentällä, jotkut kalastivat, ja humala haettiin "viidakkomehusta" (jungle juice), 90-prosenttisesta torpedojen polttoaineena käytetystä pirtusta lantrattuna hedelmämehujauheella. Jonkinlaista vaihtelua oloihin toi torpedovenetukialus USS Jamestownin saapuminen.

Torpedoveneiden päällystöä valitessa etusija oli purjehdus- tai veneilykokemuksella, mikä toi veneiden kippareiksi Uuden Englannin ja Keski-Atlantin osavaltioiden vauraiden perheiden vesoja. Yksi näistä oli sittemmin presidentiksi noussut John F. Kennedy, jonka terveydentila ei rintamapalvelusta oikeastaan olisi sallinut, mutta vaikutusvaltaisen suvun kontakteilla sekin hoitui. Kennedy ansaitsi kannuksensa Salomonsaariin kuuluvan New Georgian vesillä pelastamalla miehistönsä jäseniä, kun japanilaishävittäjä oli puskemalla katkaissut ja upottanut hänen komentamansa veneen PT-109.

Materiaalisesti torpedoveneiden toiminta jäi Guadalcanalin vesillä melko vaatimattomaksi. Vain yksi japanilaishävittäjä onnistuttiin todistetusti upottamaan, ja toista vakavasti vaurioittamaan. Toisaalta japanilaiset onnistuivat upottamaan kuusi torpedovenettä, mitä kirjoittaja pitää vähäisenä (?). Hieman mysteerisenä loppukaneettina Stille toteaa:

Overall, the level of effort put into the formation and growth of the PT force was considerable. The misery inflicted on the Japanese was much greater.

Sivulla 12 mainitaan, että ELCO-yhtymän valmistama PT-6 olisi myyty ennen sotaa Suomeen, mutta pikainen kuukkelointi ei tuonut vahvistusta asiaan.

Corto ja Tintti Meksikossa

Viimevuotisen harha-askeleen jälkeen on palattu taas Canales-Pellejero-kaksikon myötä takaisin menneisyyteen viidennen kerran, tällä kertaa albumissa Corto Maltese - Elämänviiva (Jalava 2025)

Prattin luomasta henkilögalleriasta mukana ovat vakio-Rasputinin lisäksi kaksi naishahmoa, brasilialainen noita Kultasuu ja irlantilainen vapaustaistelija Banshee O'Danann. Uutena henkilönä on ranskankielisen lehden nuori reportteri Yann Rêveur, ilmeinen Tintti-hahmo hiuksia ja vaatetusta myöten! Tribuutti edesmenneelle sarjakuvantekijälle siis.

Tarina alkaa Meksikossa 1920-luvun lopulla, ja heti kohdataan pari historiallista henkilöä, amerikkalaiset arkeologit Edward Herbert Thompson ja Sylvanus Morley kiistelemässä mayatemppelin juurella. Muinaisaarteiden varastelustahan tässä on kyse, pyhästä lähteestä nostetuista jade-esineistä tarkemmin ottaen. Meksikon hallitukselle sotilaskoneita lennättänyt Charles Lindbergh vilahtaa vielä ohimennen, mutta pian sen jälkeen siirrytään Jukatanin viidakoista Meksikon polttavan kuumille ylätasangoille, keskelle Cristero-kapinan taisteluja.

Täytyy tunnustaa etten ollut koskaan tällaisesta, vuosina 1926-29 käydystä sodasta kuullutkaan. Sikäli kuin ymmärsin, Meksikon vallankumouksen seurauksena vuoden 1917 perustuslaki erotti kirkon ja valtion, ja rajoitti uskonnon harjoittamista ja papiston toimintaa. Seurauksena oli katolisten talonpoikien kapina hallitusta vastaan, ja raakuuksia puolin ja toisin. 

Suurin osa albumista vietetäänkin näiden sotatoimien tai pikemminkin niihin liittyneiden ampumisten ja hirttämisten parissa, kun aselastia kuljetetaan kapinallisille halki karujen maisemien. Cortoa pommitetaan ilmasta ja skorpionikin pistää, mutta kaikesta selvitään. Pommituksessa tajuntansa menettäneenä Corto jopa tapaa unijaksossa vanhempansa, ja kas, isällähän on päässään tuttu valkoinen lakki.

Tämä talonpoikaissodan keskellä haahuilu kesti ainakin itselleni liian pitkään, ja vaikka lopussa jadet päätyvät Cortolle, ja matka jatkui Rasputinin kanssa La Nina de Gibraltar -purjealuksen (nimi on viittaus Corton äitiin), niin omaan makuuni tämä oli vähiten kiinnostava espanjalaiskaksikon tähänastisista albumeista.

Niin obskuuri historian tapahtuma kuin tämä Meksikon kahina onkin, siitä on tehty meksikolais-amerikkalainen For Greater Glory vuonna 2012, mahdollisesti siis antaen inspiraatiota albumille, jossa tavataan leffan päähenkilö kapinallisjohtaja Enrique Gorostieta.

Jaa, ehkä vielä yksi mahdollinen kulttuurinen viittaus: Corton naamioasu karnevaaleissa toi ainakin itselleni mieleen Jim Carreyn ulkoasun elokuvassa The Mask - naamio.

Maarian kirkon ja pappilan vaiheita

Heinäkuun alussa julkaistiin Koroisten kirkon muistoristillä kaikkiaan 16 kirjoittajan tuottama julkaisu Maarian kirkko ja pappila - Hengen ja maan viljelyä keskiajalta nykypäivään. (Docendo 2025).

Maaria on yksi Suomen vanhimmista seurakunnista, mitä ilmeisimmin jo 1220-luvun tienoilta, jolloin suuremmat kirkkopitäjät korvasivat Ravattulan Ristimäen kaltaiset paikallisseurakunnat. Varhaisemmat puiset kirkot korvautuivat kivisellä 1440-1450-luvuilla. Kirkko sai Neitsyt Marian lisäksi tuolloin toisenkin suojeluspyhimyksen, Pariisin marttyyripiispan Pyhän Dionysiuksen (Saint Denis) - asialla lienee tekemistä sen kanssa, että Turun piispana tuolloin ollut Olaus Magni (Olavi Maununpoika) oli opiskellut Pariisissa. (Pariisissa opiskelusta lisää blogissa täällä.)

Maarian kirkko on säilynyt varsin hyvin keskiaikaisessa asussaan, ja kuuluisa se on Suomen vanhimmasta (v. 1290) hautapaadesta, sekä erikoisista, tulkintoja uhmaavista rakentajamaalauksista seinillään. Erikoinen on myös länsipäädyn kellotorni, joka on ollut alunperin avoin alaosastaan, ja toiminut ehkä ulkokappelina tai ulkoalttarin katoksena.

Vuonna 1878 salama sytytti kirkon katon tuleen ja se tuhoutui. Holvit kuitenkin kestivät, ja kirkkosali säästyi, samaan tapaan kuin Pariisin Notre Damen katedraalin palossa 2019 - olisiko Pyhä Dionysius suojellut kumpaakin? Kaikki vintillä olleet 18 keskiaikaista veistosta kuitenkin tuhoutuivat, ja niistä on jäljellä vain Suomen muinaismuistoyhdistyksen taidehistoriallisen retkikunnan vähän aikaisemmin tekemä dokumentaatio. Keskiajan puuveistoksista on jäljellä vain kaksi krusifiksia ja alttaritaulu. Näistä sekä kirkkoon haudatun Johan Bäckin esineistöstä ja arvoituksellisesta 1500-luvun maalauksesta kuultiin myös helmikuussa kirjoittajien Artefacta 2025 konferenssissa pitämissä esitelmissä.

Kirjan jo ollessa painossa kaivaukset paljastivat kirkon lattian alta lukuisia hautauksia, jotka luultiin poistetun jo aikaa sitten. Kirjan mukana tuli asiaa käsittelevä lisälehti.

Pappila on ollut kirkon vierellä niin kauan kuin kirkkokin, mutta muiden Turun lähikirkkojen tavoin Maaria on saanut toimia vuosisadat palkkapitäjänä eli prebendana, keskiajalla tuomiokirkon papeille (usein itse piispallekin), ja 1640 alkaen akatemian professoreille. Kirkkoherraksi nimitetyt eivät siis enimmäkseen itse virkaa hoitaneet, vaan saarnat ja muut toimitukset piti tehtävään palkattu kappalainen tai apupappi.

Kirkkoherroina on toiminut sellaisia kuuluisuuksia kuin suomennostyöstään tunnettu Jacobus Petri, ja puutarhoistaan ja Amerikan matkastaan tunnettu professorin Pehr Kalm. Ruustinnoista maineikkain on tietysti Jenny Maria Montin-Tallgren, jonka sinnikäs arkeologinen harrastus johti mm. Koroisten piispanistuimen paikan löytymiseen.

Pappilan nykyinen päärakennus on puolestaan kuuluisa siitä, että se on ensimmäinen tiilestä muurattu pappila Suomessa. Läheisen Kärsämäen tiilitehtaan tiilistä 1700-luvun lopulla valmistuneen rakennuksen piti valmistustavallaan säästää metsiä, mutta sen lämpimänä pitäminen talvisin nieli valitettavasti puuta senkin edestä. Puutarha kukoisti erityisesti Kalmin ja Tallgrenien aikana. Vuosikymmeniin eivät Maarian kirkkoherrat ole pappilassa enää asuneet, verotuksen muutos teki täällä kuten muuallakin virka-asunnossa asumisen liian kalliiksi.

Kirjassa on myös artikkeli kirkkomaan hautakappeleista ja merkittävimmistä vanhoista haudoista, samoin kuin kahden muun Maarian seurakunnan hautausmaan esittely, nehän ovat Maarian keskinen hautausmaa Vähäjoen varrella, sekä Kärsämäen hautausmaa.

Maailmansota yksissä kansissa (5)

Amerikkalainen G.J. Meyer kertoo innostuksensa maailmansotaan syntyneen 13-vuotiaana Ei mitään uutta länsirintamalta -romaanin myötä, ja kasvaneen edelleen reppureissatessa Euroopassa lukemattomia sotamuistomerkkejä ja niiden pitkiä kaatuneiden listoja katsellen. Tarpeeksi hyvää yksiosaista kirjaa sodasta ei kuitenkaan löytynyt, joten hän päätti kirjoittaa sellaisen itse. A World Undone: The Story of the Great War ilmestyi 2006.

Kirjan erikoisuus on siinä, että jokaista sotatapahtumista kertovaa lukua seuraa lyhyempi (ja jopa eri fontilla painettu) taustaluku, Background. Taustalukuihin on saatu informaatiota mm. Euroopan hallitsijasuvuista, poliitikoista ja komentajista, elämästä juoksuhaudoissa, vuoden 1915 ammuspulasta, ilmalaivoista ja lentokoneista, sekä vaikkapa sota-ajan (englantilaisesta) runoudesta.

Kirja on siis kaikenlaisen informaation tietolaari Martin Gilbertin kirjan tavoin, mutta varsin rajoitetusti. Painopiste on jälleen länsirintamalla, itärintama ja Italia on jotenkuten käsitelty, mutta Lähi-itä ja Afrikan tapahtumat saavat tuskin mainintaa. Kirjan lopussa sivunumeron avulla merkityt lähteet, mutta vain suorille lainauksille, ärsyttävä tapa, jota joskus näkee.

Tässä kuten kaikissa muissakin maailmansodan historioissa taivastellaan Brest-Litovskin rauhan (1918) kohtuuttomuutta. Venäjän imperiumi menetti ehkä 1/3 väestöstään, 1/3 maatalousmaastaan ja 3/4 teollisuudestaan, mutta metriäkään venäläistä maata se ei menettänyt, kaikki nuo alueet olivat venäläistämisen kohteena olevien vähemmistökansallisuuksien (Suomi mukaan lukien) asuttamia.

Keskiajan Turku 2025

Turun keskiaikamarkkinoita on järjestetty jo vuodesta 1996, nykyisin nimellä Turun keskiaika. Tässä blogissa ensimmäinen postaus tapahtumasta on jo 15 vuoden takaa. Tässä muutama kuva tältä vuodelta ilman sen kummempaa kommentointia, muistoksi vain.

.