Turun kaupungin synty valkokankaalla

Aika tasan vuosi sitten kevätretkellä Satakuntaan oli mukana myös Aleksi Kauppinen, joka oli tutustumassa elokuvaprojektinsa mahdollisiin kuvauspaikkoihin. Elokuvan idea kävi matkan aikana hyvin ilmi, ja jossain vaiheessa Aleksi keksi pyytää minua mukaan. Ja miksipä kieltäytyä, kuulostihan tuo hauskalta hankkeelta.

Syksyllä oli aika lunastaa lupaus, pistää vaadittu tumma puku ylle ja hankkiutua kuvauspaikalle Turun tuomiokirkkoon.  Melkoisen ukkoköörin Aleksi oli kokoon saanutkin esittämään vuoden 1928 kirkkovaltuustoa, oma roolihenkilöni oli tehtailija Juho Tapani. Kuvaukset aloitettiin kuorin luota, jossa pyörimme joukolla "häröpallona" onnittelemassa Julius Finnbergiä (Tom Linkinen) tuomiokirkon restauroinnin valmistumisesta, ja kokoontumalla juhlavan hetken edellyttämään yhteiskuvaan.

Kuvaukset jatkuivat sakariston yläkerrassa, jossa kirkkovaltuuston all-male panel kokousti, vieraanaan Juhani Rinne (Raimo Karppinen). Rinne oli restauroinnin aikana löytänyt pääkallon, jonka tulkitsi ilman muuta kuuluneen Pyhälle Henrikille, ja jonka tutkimus on todella ajoittanut 1100-luvulle. Vielä kuuluisammin Rinne oli tulkinnut vuoden 1229 paavin bullan piispanistuimen siirtämisestä tarkoittaneen siirtoa Koroisista Unikanreelle, ja siten myös Turun kaupungin syntyä. Vastaitsenäistyneen maan vanhassa pääkaupungissa tulkinnat otettiin innostuneina vastaan, eikä sen enempää seurakunnan kuin kaupunginkaan johtoa ollut vaikea taivutella 700-vuotisjuhlan viettoon 1929. 

Odotteluahan elokuvanteko on, ja melko kauan siinä kokouspöydän ääressä istuimme, kun kuvakulmia vaihdettiin ja valaistusta ja äänitystä säädettiin, puhumattakaan siitä, miten monta ottoa meidän amatöörien replikoinnin purkkiin saaminen vaati. Karppisen roolityö Rinteenä vakuutti jo silloin ja olikin valmiin elokuvan kokokohtia. Ilmapallon poksautus kuvausten lopuksi äänityksen tason määrittelyn (tms.) avuksi oli hauska yksityiskohta.

Nyt keväällä oli sitten ensi-ilta Kino Killan salissa Taiteiden talossa, osana Suomalaisen elokuvan festivaalia. Kaupungin synty on draamadokumentti, jossa toimittaja (Aleksi K.) etsii syytä sille, miksi vuonna 2029 vietetään Turun kaupungin 800-vuotisjuhlaa. Kahvia kuluu ja Turun kaupunkikuvat vuorottelevat draamajaksojen ja asiantuntijoiden haastattelujen kanssa. Viimeksi mainittuihin täytynee laskea alun Benito Casagranden ja Timo Soikkasen kommentit, mutta vakuuttavampia ovat myöhemmin esiintyvien nuorten tutkijoiden, Ilari Aallon, Reima Välimäen ja Panu Savolaisen tulkinnat historiasta ja koko tuomiokirkon ja kaupungin ikää koskevasta keskustelusta ja historiakulttuurista. Vieraileepa toimittaja neuvoa etsimässä myös Mika Akkasen luona, joka on harjoittelemassa jokavuotista joulurauhan julistustaan.

Ensi-iltayleisöä elokuva viihdytti naurunpurskahduksiin asti, ja tällainen kevyt draamadokkari onkin omiaan kommentoimaan ikuisuuskysymystä kaupungin ja tuomiokirkon iästä. Ainahan on ollut tapana ajatella että mitä vanhempaa sen parempaa, ja Savolainen taisikin huomauttaa, että tuomiokirkon vihkiminen vuonna 1300 saattoi sekin olla pyöristetty taaksepäin sopimaan katolisen kirkon ensimmäiseen riemuvuoteen. Tarkalleen ottaen 2029 vietetään 700-vuotisjuhlien 100-vuotisjuhlavuotta, jos sen näin ironisesti ilmaisisi. Elokuvan jälkeen festivaalijohtaja Juri Nummelin haastatteli ohjaajaa elokuvan tekemisestä, mikä oli vähintään yhtä viihdyttävää kuin itse leffakin, making of -juttuja kun on aina hauska kuulla.

Elokuva on saanut lisänäytöksiä Kino Killassa, lippuja voi varata täältä.

Nyt, ikuisesti, Turku - kaupungin virallinen juhlavuosisivusto.

Uponnut katedraali - tuomiokirkon tutkimushankkeen 2024-2028 blogi. 

Turun linna sisällissodan pyörteissä

Mirkka Lappalainen; Susimessu - 1590-luvun sisällissota Ruotsissa ja Suomessa (2009).

Turkulaiselle museoammattilaiselle tässä kirjassa mennään aivan asian ytimeen, Turun linnan historian viimeisiin kunniakkaisiin (tai kunniattomiin) vaiheisiin silloin kun se vielä edes jonkinlaisena puolustusvarustuksena palveli. Periaatteessa kuvio oli aika simppeli:

1596-97 talvella käydään nuijasota, jossa Turun linnan Ilkanvankilasta (!) paennut Jaakko Ilkka muiden Pohjanmaan suurtalonpoikien ohella johtaa maakunnan miehet katastrofaaliseen tappioon kolmen kuukauden talvisodassa. Käsiä katkotaan, talonpoikaisarmeija hakataan maahan ja henkiinjääneet johtajat päätyvät teilipyörään.

1597 koko nuijasodan linnaleireillään aiheuttanut Klaus Fleming kuolee. Kaarle-herttua purjehtii Turkuun, nousee maihin nykyisen Katariinanlaakson kulmilla ja marssii piirittämään linnaa. Sitä puolustamaan määrätty Arvid Stålarm tyrii hommansa, ja linna joutuu antautumaan. Tämä on ehkä kuuluisin Turun linnan piiritys, liittyyhän siihen niin tarina Kaarle-herttuasta kiskomassa Fleming-vainajan partaa (jonka täytynee pitää paikkansa, koska esiinnyin aikoinaan sitä esittävässä kuvaelmassa) ja J.J. Wecksellin kirjoittama näytelmä (ja tv-draamakin) Daniel Hjortin petturuudesta. Herttua palaa Ruotsin ja vie mennessään Turun linnan tykit ja Suomen laivaston.

1598 Sigismund III palaa Ruotsiin palauttamaan järjestystä, purjehtien joukkoineen Danzigista Kalmariin. Turun linnan helposti takaisin saanut Arvid Stålarm purjehtii jotenkin kokoon saaduin laivoin myös Ruotsiin nousten maihin Tukholmaan johtavan väylän varrella. Hermot kuitenkin pettävät ja tämä suomalaisten hyökkäys Ruotsiin ("makkararetki/korvståg") päättyy pian vetäytymiseen. Hieman samoin käy alkuun niskan päällä olleelle Sigismundille, joka joutuu häntä koipien välissä palaamaan Puolaan.

1599 on taas Kaarlen vuoro hyökätä Suomeen, ja nyt onkin kovemmat keinot käytössä. Matkalla vallataan Kastelholman linna. Sen komentajan ja kuuden muun upseerin päät lyödään seipäisiin läheiselle mäelle, kaiketi Korppolaismäelle. Linna ei siitä antaudu, ja tällä kertaa herttua nousee maihin hieman kauempana, Sauvossa. Erinäisten manöövereiden jälkeen Turusta itään sijaitsevassa Marttilassa käytiin taistelu, joka on aina kiehtonut itseäni siinä mielessä, että sen voi ajatella olleen uskonsotien vuosisadan (1560-1660) pohjoisin yhteenotto, jos ei nyt ihan ratkaisutaistelu kuitenkaan.

Tämän jälkeen herttuan voittokulkua Suomessa ei pysäytä mikään. Syyskuussa 1599 vallataan Viipurin linna ja sen päällystöön kuuluvat mestataan. Päät pysyvät Viipurin Karjaportilla seipäisiin lyötyinä vielä vuosikaudet. Muut Suomen linnat antautuvat taistelutta, Turun linna sekin vielä syyskuussa.  Turun Vanhalla Suurtorilla toimenpannaan 10. marraskuuta verilöyly, jollaista Englannissa muistettaisiin vieläkin vuosittain, mutta jostain syystä horrible histories -asenne ei Suomeen ole kotiutunut.

Siinäpä se sitten olikin. Viron valtaus sujui yhtä helposti, mutta sen jälkeen olikin vuorossa paljon vaikeampi sota Puolaa vastaan, joka ei enää tähän kuulu. Lappalaisen kirja on sujuvasti kirjoitettua populaarihistoriaa, josta eniten mieleen jäi se, miten tosissaan Roomassa asti oltiin Missio Suetican kanssa, tai, koko Ruotsin takaisin katolilaisuuteen käännyttämisen epäonnistuessa, sitten edes Viron ja Suomen Puolaan liittämisen kelvatessa. Turkin sota vei kriittiseen aikaan katolisen maailman huomion toisaalle, ja joka tapauksessa saamattoman Sigismundin olisi ollut vaikeaa mobilisoida Puolan aatelia sotaretkelle pohjoiseen. 

Hyvin käy ilmi, että sekä Kaarle että Klaus olivat jokseenkin kauheita ihmisiä. Jälkimmäisellä kerrotaan tässäkin kirjassa olleen räkää rinnuksilla ja hihansuissa. Oma diagnoosini on, että hänellä oli polyyppien aiheuttama krooninen poskiontelon tulehdus. Se tekee myös nukkumisesta vaikeaa, kun vähän väliä herää suun kuivumiseen. Klaus oli siis kroonisesti väsynyt, mikä teki hänestä varmasti entistäkin ärtyisämmän.

Ja mikä sitten oli susimessu, selviää kirjan lopusta. Ruotsissa ilmestyi 1610-luvun alussa katolilaisvastainen pamfletti, jossa kuvataan jesuiittojen suorittamaa rituaalia, jossa kuninkaa murhaamaan valittu veljeskunnan jäsen vihitään tehtäväänsä "jesuiittojen susimessussa". 

Lappeenrannan muistomerkkejä

Flaneur on kaikenlaisten muistomerkkien innokas harrastaja, ja Lappeenrannasta niitä löytyi runsain mitoin, johtuen monessa tapauksessa jo itärajan läheisyydestä. Jo linnoitukseen vievän tien varressa on Lappeenrannan taistelun (1741) muistomerkki.

Taistelu oli täysi katastrofi ja tappio Ruotsien aseille, mutta vuosisatoja myöhemmin siitä tuli velvoittava muisto itsenäisen Suomen armeijalle, kuten historiassa tapana on. 

Muistomerkin takaosassa on laattoja liittyen muistomerkin rakennushistoriaan ja taistelun sukuhistoriallisiin ulottuvuuksiin.

 

Legendan mukaan muistomerkin keskellä oleva puinen virstanpylväs virtasi veren mukana nykyiselle paikalleen. Alkuperäinen on kuitenkin Etelä-Karjalan museon vitriinissä, yhdessä kummankin osapuolen univormujen ennallistusten kanssa.

Jonkinlaiseksi muistomerkiksi voi laskea myös Otto-Iivari Meurmanin suunnitteleman varsin pienenlaisen laululavan, joka täyttää tänä vuonna 100 vuotta .

Viereisen sataman alueella on puolestaan vuodelta 1950 olevan elokuvan inspiroima Markku Hirvelän veistos Kaunis Veera eli balladi Saimaalta.

Ja tietysti läheisessä rannassa on laivaravintola Prinsessa Armada. 

Sataman Sannin ja siellä myytävän vety-lihapiirakan lasken myös muistomerkeiksi.

  

Mutta palataan hetkeksi Kauniin Veran luo, jonka juurella on 2021 menehtyneen Pave Maijasen muistomerkki, tiettävästi tarkka pronssinen kopio muusikon kitarakotelosta, Harri Ahosen muotoilema ja nimeltään Lavalla, vuonna 2023 paljastettu.

Turkulaiselle tutun Lotta-Svärd -patsaan alkuperäinen versio on täällä, Nina Sailon veistämänä, ja pystytetty 1985. Sen toisinnot ovat Turussa ja Tuusulassa, Turun patsas pystytettiin Tuomaanpuistoon 2001.

Linnoituksesta keskustaan päin palatessa vuorossa oli Lappeenrannan kirkko, ennen ensimmäistä maailmansotaa uusbysanttilaiseksi ortodoksiseksi kirkoksi suunniteltu, mutta luterilaisen seurakunnan käyttöön jäänyt.

Kirkko on harjanteella, jolla on aiemmin ollut yksi Lappeenrannan linnoituksen kolmesta etulinnakkkeesta, Nikolain etulinnake. Sen vallit ja vallihaudat ovate edelleen kunnostettuina jäljellä.

 Jollain tapaa sympaattinen on tämä 1888 rakennetun näkötornin perusta.

Sillekin on oma muistolaattansa vuodelta 1968.

Seuraavana oli vuorossa Lappeen (eli entisen Lappeen maalaiskunnan) Marian kirkko vuodelta 1794.

Sen kulmilla oli vaikka ja mitä, alkaen Emil Filénin Kurjet-veistoksesta vuodelta 1949, joka tietysti toi mieleen turkulaisen Jussi Mäntysen eläintaiteen. Veistoksella on oma traaginen taustansa: paikalla sijainnut väestönsuoja sai täysosuman talvisodassa surmaten kymmenen ihmistä ja haavoittaen kahtakymmentä.

Kirkon kellotorni on hieman kauempana. Matkalla sinne on Ilmari Wirkkalan Valkoisten kaatuneiden sankaripatsas.

Veistoksessa on sekä Savon että Karjalan vaakunat, koska Lappeenrannan ajateltiin tuolloin sijaitsevan molempien maakuntien rajalla. Alastomat soturit edustivat ajan klassismia. 

Sotaanlähtömuistomerkit ovat hieman uudempi monumenttien laji. Täältä (talvi)sotaan lähti Jalkaväkirykmentti 4. 

 Hyvin liikuttava on tämä Juhani Honkasen Sotaorpo-muistomerkki.

Antti Niemisen muotoilema muistomerkki tuntemattomille sotilaille. Lappeenrannan sankarihautausmaalle haudataan edelleen taistelukentiltä löytyneitä, mutta tuntemattomiksi jääneitä  suomalaissotilaita.

Itse sankarihautausmaata hallitsee Wäinö Aaltosen Suru ja Usko tulevaisuuteen, toisella puolella poikansa menettäneet vanhemmat, toisella isänsä menettänyt perhe. Onko mikään sodan aiheuttama pahempaa kuin lapsensa menettäneiden tuska? Se on poistunut keskuudestamme jo vuosikymmeniä sitten, mutta silti muistamisen arvoista.

 

Hautausmaan reunalla, Kansalaistoria vastapäätä, on Karjalaan jääneiden sankarivainajien muistomerkki, kulminoituen Kauko Räsäsen Äiti-Karjalaan.  

Musta muuri täynnä nimiä, pitäjä pitäjältä. Tätä kirjoitettaessa Ukrainassa hyökkäyssotaa käyvä fasistinen Venäjä jatkaa luovutetulla alueella sijaitsevien suomalaisten sankarihautausmaiden tuhoamista. Muistomerkki on siksikin ajankohtainen. 

Lappeenrannan veistokset ja julkiset muistomerkit.

Lappeenrannan muistomerkkien kartoitusprojektista vuonna 2023 täällä.