TKHM:n vuosijulkaisu (32-33) 1968-1969

Kannessa kuva Koroisten rististä, ja sisältönä kaksi artikkelia, ensimmäisenä C.J. Gardbergin Turun keskiaikainen asemakaava. Keskiaikaista Turkua oli yritetty hahmotella ennenkin, mutta Gardberg otti lähtökohdaksi Olof Gangiuksen kartan vuodelta 1634, johon hän lisäsi tonttijaon Daniel Gadolinin kartasta vuosilta 1754-56. Tästä hän lähti takautuvasti kohti kaupungin syntyä kuorimalla asiakirjalähteisiin perustuen uudempia kerroksia pois kartalta.

Ensinnäkin kävi ilmi tonttien jakautuminen (vero)vapaisiin ja epävapaisiin. Jälkimmäiset olivat kaupungin reunoilla, ja edustivat reformaation jälkeistä kerrostumaa. Aninkaisten puoli joen takana oli asutettu vasta sillan tultua 1400-luvun taitteessa. Myös Mätäjärven kortteli oli myöhempää perua. Lopulta jäljelle jäi kirkon ympärillä oleva alue ja toisaalta raatihuoneentorin (nyk. Vanha suurtori) ympärille keskittyneet korttelit. Rajana näiden kahden kaupunginosan välissä oli Krooppina tunnettu oja.

Kirkon ympärillä olevan alueen Gardberg määritteli vanhimmaksi ajoittaen sen 1200-luvun lopulle, ja siellä oli tuomiokirkon itäpuolella ollut myös aluetta palvellut tori. Todiste torista oli tuomiokirkon itäpäässä ollut Pyhän Kristofferin ulkoalttari, joka oli ollut torilta nähtävissä, mutta joka tuomiokirkon muurin rakentamisen jälkeen siirrettiin länsipäähän. Raatihuoneelta joelle ulottuva tori poikkikatuineen oli suunnittelun tulosta, ja ajoittui 1300-luvun alkuun, todennäköisesti Ragwald II:n aikaan Turun piispana 1309-1321. Miten hyvin ajatus sopiikaan yhteen tämän kanssa! Juhani Rinteen ajatuksen Turun perustamisesta nykyiselle paikalleen 1229 Gardberg hylkäsi.

Turun parissa jatkoi toinenkin artikkeli, Carl Ludvig Engelin Turun asemakaava, kirjoittajana Henrik Lilius.  Edeltänyt klassismin asemakaavataide oli suosinut korkeaa ja kapeaa katunäkymää, empiren asemakaava taas leveää ja matalaa, ts. paloturvallisuuden vuoksi kadut rakennettiin leveiksi, eivätkä puutalot saaneet olla yhtä kerrosta korkeampia.

Suomen itsenäisyyden 50-vuotisjuhlavuonna 1967 Turun linnassa oli näyttely, joka ulottui ympäri päälinnan aina isoon linnantupaan asti - mahtoiko vastaavaa ollakaan ennen vuoden 1993 Kolme kuningasta Turun linnassa -näyttelyä? Näyttely oli esillä vain 19 päivää syyskuussa, mutta saavutti suuren suosion, ehkä jo maksuttomuutensakin vuoksi.

Wäinö Aaltosen museo valmistui, ja avautui yleisölle Turun päivänä 17.9.1967.

Kokoelmatilastoja:
1967  n. 2500 esinettä, viimeinen päänumero 16754
1968  n. 920 esinettä, viimeinen päänumero 16871 

TKHM:n vuosijulkaisu (30-31) 1966-1967

Kannessa komeilee Turun linnan länsipääty, ja sisältö koostuukin yhdestä ainoasta artikkelista, C.J. Gardbergin kirjoittamasta, ja nimeltään Turun linnan vanhin rakennuskanta ja sen kulttuurihistoriallinen tausta. Pohjana oli Iikka Kronqvistin postuumisti julkaistu Turun linna keskiaikana (1946), jossa esitettyjä näkemyksiä Gardbergilla oli sodan jälkeisen restauroinnin aikana tehtyjen tutkimusten perusteella täydentää.

Artikkelin alussa käydään kuvin ja piirroksi läpi päälinnan vanhimman osan rakennushistoriaa, varsinkin paremmin säilyneen länsipäädyn osalta. Yleisölle näistä on avoin vain länsitornin alakerran porttikäytävä, joka tunnetaan nimellä Verraton - Makalös. Verrattoman päällä oleva, rahastokamarina tunnettu tila on näyttelyrakennevarastona, onhan kulman takana vaihtuvien näyttelyiden tilana palvellut iso linnantupa, jonne pääsee luhtikäytävän kautta. Tornin vieressä, pohjoissiiven länsipäässä on puolestaan toinen linnan kahdesta ensimmäisestä rakennuksesta. Kaksikerroksisen tilan maalattiainen alakerta tunnetaan "ensimmäisenä asuinhuoneena". Toinen rakennus sijaitsi koilliskulmassa, mutta se on jäänyt enemmän myöhemmän rakentamisen jalkoihin.

Asiakirjoja linnan alkuvaiheista ei ole säilynyt, onpa vain maininnat vuodelta 1280 Suomen prefekti Carolus Gustavista, ja 1284 Suomen herttua Bengtistä, joihin linnan synnyn voisi yhdistää. Rakennusteknisesti länsitorni vertautuu muutamiin Ahvenanmaan kirkkojen torneihin (muurin sisällä kulkevat portaat ym.) ja molempien esikuvat tulevat Gotlannista, Visbyn kirkoista ja kaupunginmuurista. Itämeren alueen arkkitehtuurin esikuvat taas tulevat Reininmaalta, ja voipa ne Gardbergin mielestä johtaa vaikka Ranskan Välimeren rannikon Aigues-Mortesin suorakulmaiseen ristiretkeläislinnoitukseen. Viime kädessä esikuva oli roomalainen leirikastelli.

Gardbergin tulkinta linnan rakennushistoriasta lienee edelleen validi. Valtionarkeologin syntymästä tulee marraskuusta 100 vuotta, ehkäpä häntä muistetaan virallisestikin. Ainakin Turun linnan historiaan hän olennaisesti kuuluu. 

Toimintakertomuksista käy ilmi vuoden 1965 kohokohdan olleen Puolan kansantasavallasta saatu Katariina Jagellonicaa esittelevä näyttely, jossa vierailivat sekä Suomen että Puolan valtionpäämiehet. Vierailun yhteydessä museo sai lahjaksi Sigismundia esittävän pienoisveistoksen, joka edelleen on esillä Kuningattaren kamarissa linnan juhlakerroksessa.

Kokoelmatilastoja:
1965  n. 640 esinettä + Kanervon veljesten talon sisustus, viimeinen päänumero 16542
1966  n. 2100 esinettä, viimeinen päänumero 16595

TKHM:n vuosijulkaisu (28-29) 1964-1965

Kannessa on osa Turkua 1630-luvulla esittävästä kartasta, ja se viittaa vuosijulkaisun ensimmäiseen artikkeliin Pyhän Hengen talo, Pyhän Hengen kirkko ja Julinin tontti, kirjoittajana museonjohtaja C.J. Gardberg, joka valvoi tontilla loppuvuodesta 1964 suoritettuja arkeologisia kaivauksia.

Nykyisen Vähätorin tienoilla toimi jo keskiajalta lähtien Pyhän Hengen talona tunnettu köyhäintalo. Toiminta jatkui reformaation jälkeenkin, tosin hallinnollisesti yhdistettynä kauppatorin luoteiskulmalla sijainneeseen Pyhän Yrjön hospitaaliin. Hospitaalin muutettua Seiliin 1624 alettiin köyhäintalollekin etsiä uutta paikkaa, ja 1640-luvulla se siirrettiin Aurajoen vasemmalle rannalle kaupungin tiilitehtaan eli tiilisalin lähelle. Tämä köyhäintalo tuhoutui tulipalossa 1663, ja uusi valmistui 1675 vastarannalle Kakolanmäen juurelle. Sen paikalla suoritettiin arkeologisia kaivauksia kesällä 2024.

Kustaa Vaasa oli vienyt kirkon omaisuuden ja jopa purattanut kirkkorakennuksia ja luostareita. Hänen poikansa Juhana III sen sijaan rakennutti kirkkoja. Suomen puolelle kuningas halusi uudet kirkot Poriin, Turkuun ja Helsinkiin. Näistä toteutui vain Turun suomenkieliselle seurakunnalle tarkoitettu Pyhän Hengen kirkko em. Pyhän Hengen talon yhteyteen, muut peruuntuivat kuninkaan kuoltua. Kirkon rakentaminen alkoi 1588, mutta valmistuiko se koskaan? Kuninkaan kuoltua kirkko häviää asiakirjoista ja mainitaan vasta 1630-luvulla, keskeneräisenä. Pietari Brahen v. 1650 vahvistamassa asemakaavassa kenraalikuvernöörin itsensä mukaan nimetty ns. vanha Brahenkatu (ei siis nykyinen) vedettiin kulkemaan kirkon läpi, mikä siten edellytti sen purkamista. Purkaminen lienee kestänyt sekin pitkään, mutta vuoteen 1700 mennessä rakennus oli hävinnyt.

Julinin tontilla suoritettiin suurempia kaivauksia myöhemmin, ja raunioiden jäänteitä on esillä korttelin rakenteiden sisällä. Benito Casagranden aloitteesta alueella on nyt ekumeeninen Pyhän Hengen kappeli. Siihen ja Pyhän Hengen kirkkoa esittävään 3D-mallinnokseen toi tutustua täällä.

Kansatieteilijä Ilmar Talven artikkelin otsikkona on Onnittelutaulut Turun kaupungin historiallisessa museossa. Talve käy läpi kaikki 27 kokoelmiin tuolloin kuulunutta onnittelutaulua, kuvatkin ovat mukana paristakymmenestä. Itselleni nämä ovat vieraampi esineryhmä, ja paperisina ne ovatkin enemmän museoarkiston reviiriä. Taulut ovat piirroksia, akvarelleja tai siluetteja, lähes kaikki ruotsinkielisiä, useimmat kehystettyjä. Vanhimmat ovat 1700-luvulta, mutta suurin osa 1800-luvulta. Tämä sinänsä säätyläiskulttuuriin kuuluva, mutta Talven kansantaiteeksi laskema ilmaisumuoto vertautuu merkkausliinoihin, joita ne kokonsakin puolesta muistuttavat. Useimmiten taulu oli lahjoittajan tekemä, mutta saattoi sellaisen tilata myös käsityöläiseltä.

Kaarina Peura on artikkeliinsa Hiustyötä Turussa haastatellut viimeisiä hiuksista valmistettujen korujen tekijöitä, turkulaista Juhani Jaatista puolisoineen ja raumalaista Anna Ruoholaa. Hiuskorut olivat muodissa 1800-luvulta aina 1900-luvun alkuun asti. Erityisen kuuluisia olivat taalalaisnaisten (dalkullat) jo 1830-40-luvuilla valmistamat ja myymät hiuskorut. Myyntimatkat ulottuivat lännessä Englantiin ja idässä Moskovaan asti. 

Peura on käynyt läpi myös Turun kaupungin historiallisen museon hiuskorut, ja todennut niiden olevan valtaosin ruskeista hiuksista tehtyjä, vaaleita on vain vähän ja mustia ei ollenkaan. Parissa on käytetty harmaita hiuksia. Itsekin nuo hiuskorut joskus inventoineena on sanottava, etten itse ollut tätä ennen hoksannut tuota ruskeiden hiusten dominoimista. Ehkäpä ne vain katsottiin kauneimmaksi materiaaliksi. 

Kokoelmatilastoja:
1963  n. 1100 esinettä + J.J. Huldénin 2419 mitalia, viimeinen päänumero 16202
1964  n. 2030 esinettä, viimeinen päänumero 16323