Pyhimykset legendoina ja taiteena

Turun linnan Bryggman-salissa oli tänään esitelmätilaisuus Pyhimyslegendoista taidehistoriallisiksi legendoiksi.

Marika Räsänen kertoi Turun linnan perusnäyttelyssä esillä olevasta Legensa aureasta, Turun kaupunginmuseon kirjakokoelman vanhimmasta edustajasta, 1485 painetusta inkunaabelista eli kehtopainatteesta. Jacobus de Voraginen 1200-luvulla laatima pyhimystarinakokoelma oli aikansa suosikkilukemistoa, ja tarinat rankkoja. Päivän nimikkopyhimys Pyhä Lucia uhattiin joukkoraiskata, mutta kun ei tuhatkaan miestä pystynyt viemään häntä nurkan taakse toimitusta varten, virtsattiin hänen päälleen oikein joukolla, koska arveltiin sen tepsivän moiseen noituuteen. Loppu Lucialle tuli sitten tulessa, mutta tarinaa irtirevityistä silmistä ei Jacobuksen versiossa ole.

Keisari Konstantinuksen äitiä Helenaa pidetään arkeologian suojeluspyhimyksenä, mutta kovakouraista oli arkeologian alkukin. Jeesuksen ristiä etsinyt Helena heitätti paikan tienneen (juutalais)miehen kaivoon ja piti tätä siellä kuusi päivää nälässä ja janossa, ennen kuin sijaintipaikka heltisi. Ristejä löytyi kolme, mutta mikä oli oikea? Asia testattiin koskettamalla (tai kopauttamalla) vakavasti sairasta miestä kullakin, jolloin oikea risti paransi sairaan, ryövärien ristit eivät.

Alunperin latinankielinen Kultainen legenda on säilynyt lukuisina käsikirjoituksina, myös jo keskiajalla kansankielille käännettynä, mukaan lukien ruotsi, ei kuitenkaan suomi. Alkuperäinen kokoelma käsitti 182 tekstiä, ja keskiajan lopulla sitä vielä täydennettiin niin, että kertomuksia oli lopulta 243. Ne oli tarkoitettu erityisesti saarnaajille, joiden kansankieliset esitykset vaikuttavat olleen suosittu show, ja rankat tarinat niihin omiaan.

Turun kaupungin historiallisen museon alkuaikoina kirjakokoelma karttui vailla kunnollista dokumentointia, niinpä tämäkin Legenda aurea sukelsi esiin vasta 1981, kun kirjakokoelmaa siirrettiin Turun linnasta pois remontin tieltä. Etulehtimerkintöjen mukaan se on ollut Turussa viimeistään 1700-luvun puolivälissä, ja selvinnyt siis Turun palosta.

Katri Vuola kertoi ruotsalaisesta taidehistorioitsijasta Johnny Roosvalista, joka 1920-luvulla vieraili Turussa tutustumassa tuomiokirkon restaurointiin ja historiallisen museon kokoelmiin, ja kirjoitti jopa 3-osaisen artikkelin Studier i Finland Suomen keskiajan taiteesta (1927-28). Kirjoituksissaan Roosval totesi Suomen osaksi "baltilais-pohjoismaista taidemaailmaa". Tuon taidemaailman keskus oli Roosvalin mielestä nimenomaan Gotlanti, ja Roosval jatkoi jo Carl af Ugglasin 1915 kehittelemää ideaa tunnistaa eri "mestareita" Visbyn museossa oleville veistoksille.

Roosval kehitteli koko joukon mestareita lisää, antaen näille mm. sellaisia nimiä kuin Egypticus ja Fabulator. Turun linnan veistoksiin tutustuessaan lennokas humanisti totesi kuin Visbyhyn tulleensa. Tuomiokirkon veistokset oli 1893 tuotu historialliseen museoon, missä ne sekaantuivat museon omiin, ja itse asiassa kokoelmien omistajuus saatiin järjestykseen vasta 1960-luvulle tullessa. Roosval mm. ajatteli Sundista peräisin olevien apostolien Paavalin ja Johanneksen olevan hampurilaisen Bertram von Mindenin ateljeen tuotantoa, ja olleen osa 12 veistoksen sarjaa tuomiokirkon kuorikäytävällä. Luonnontieteellisin menetelmin on sittemmin todistettu veistosten olevan 1380-luvun Pohjois-Saksasta, mutta muutoin ei Roosvalin teoria ole kestänyt.

Arkeologi C.A. Nordman otti kuitenkin kopin mestari-ajatuksesta, mutta kehitti sen pitäjännimien ympärille, ja niinpä meillä sitten on ollut viimeistään Medeltida skulptur i Finland (1965)  -teoksesta lähtien näitä Liedon ym. mestareita, joista on tullut suorastaan paikallisidentiteen rakennuspuita. Toinen, jo useasti mainittu myytti oli ajatus koivusta "kotimaisten mestareiden" materiaalina. Materiaalianalyysit viittaavat siihen, ettei ainuttakaan veistosta ole tehty koivusta, sen sijaan mm. lehmus on ollut suosittua.

Kuva Turun linnan Nunnakappelista. 

Melankoliaa ja garumia Lusitaniassa

Goscinnyn ja Uderzon 1950-luvulla luoma gallialaiskylä kuvasi tuolloin vain vuosikymmenen takaista miehitettyä Ranskaa, ja ranskalaisten vastarintaa miehittäjiä kohtaan. Sittemmin vastarintataistelijoiden avuksi on riennetty myös muualle päin antiikin maailmaa: Britanniaan, Korsikaan, Hispaniaan, Belgiaan, Skotlantiin... ja nyt Lusitaniaan, antiikin ajan Portugaliin.

Avunpyytäjä saapuu meritse kuin Kleopatra-tarinassa, kylän rantaan foinikialaisen Epidemaisin kaleerissa, ja käy ilmi, että lusitanialainen Kaikonpièles oli aikoinaan ollut orjana rakentamassa Jumaltenrantaa. Nyt pulassa on hapankalakastikkeen garumin pientuottaja Viilailès, jonka kilpaileva suuryritys Garum Lupuksen (sudenpääkuviolla varustetuista amforoistaan tuttu jo albumista Kilpa-ajo halki Italian) kiero roomalaisjohtaja on väärin syytöksin toimittanut tyrmään.

Stereotypioilla vitsailu tietää Lusitaniassa turskansyöntiä ja loputonta kaihomieltä (saudade) melankolisine lauluineen ja pessimistisine repliikkeineen. Melkeinpä tulee mieleen, että Asterix ja Obelix olisivat voineet kohdata saman mentaliteetin fennien maassa... Anakronistista huumoria revitään mm. Essão-huoltoasemasta ja Lissabonin kuuluisasta keltaisen ratikan linjasta XXVIII, Mainostoimiston latinaa vilisevä cerebrum-riihi Garum Lupusta ylistävien sloganusten luomiseksi ei tarkemmin ajatellen ehkä ollut kauhean kaukana siitä miten romaaniset kielet syntyivät Rooman vallan ajan kaksikielisyyden kautta. Kipeimpänä viittauksena nykyhetkeen ovat superrikkaat orgioissaan laivalla (viittaus Epsteinin saareen?) kehuskelemassa työläisten riistolla halpatuotantomaissa.

Olisipon (Lissabonin) tyrmässä viruva Viilailès on paitsi saatava vapaaksi, myös puhdistettava syytteistä Caesarin myrkytysyritykseen. Tämän vuoksi A ja O joutuvat turvautumaan juoneen, jota ei ennen ole nähtykään (ellei legioonalaisen haarniskaan pukeutumista lasketa), nimittäin pukeutumaan valeasuun. Lusitaniassa se merkitsee asua, joka oli tuttu jo Hispaniasta: liivit, leveä vyö, housut - ja mustaksi värjätyt viikset ja tukka, mikä saa Asterixin näyttämään, anteeksi vain, Super Marion hahmolta!

Näinkin kauan jatkunut ja jo sukupolven vaihdoksen kokenut sarjakuvasaaga sisältää väistämättä viittauksia historiaansa. Matkailuvaunussaan etelään suuntaavia gallialaisturisteja nähtiin jo ainakin albumeissa Asterix ja lyö vetoa ja Asterix Hispaniassa, ja kun Olisipossa on vieri vieressä turskaa ja fajanssia myyviä liikkeitä, muistaa lukija oitis, miten albumin Asterix ja kadonnut kilpi Gergoviassa kaikissa kaupoissa myytiin viiniä ja hiiltä. 

Vaan kaikki hauska loppuu aikanaan, ja tällä kertaa tarina huipentuu em. rahaylimystön juhliin, joihin myös Caesar osallistuu. Konnien metkut paljastetaan in vino veritas -juonella, ja perinteiseen tapaan Caesar jakaa syyllisille tuomiot, syyttömät vapautetaan, ja gallit voivat palata kyläänsä loppujuhliin. Ja kas, puussa johon Trubadurix on suukapuloituna sidottu, voi nähdä myös kolme perinteistä lusitanialais/portugalilaista fajanssilaattaa.

Koska kylä- ja matkailutarinat tuntuvat vuorottelevan, lienee 2027 luvassa taas kotikylään sijoittuva tarina. 

Lippuja museon vintiltä

Keväällä 2025 käytiin läpi Turun kaupunginmuseon vintillä Kalastajankatu 4:ssä olevaa esineistöä tulevaa uuteen kokoelmakeskukseen muuttoa varten. Jo 1991 museoon tulleena tiesin hyvin että siellä on tämä lippu. Heraldisista yksityiskohdista sen voi ajoittaa Saksan yhdistymisen (1871) molemmin puolin, ollen sekä Preussin kuningaskunnan että Saksan keisarikunnan käytössä vuosina 1867-1892. Lippu tunnetaan nimillä Kriegsflagge / Kaiserliche Kriegsflagge / Reichskriegsflagge, ja nykyaikana se ikävä kyllä tunnetaan myös yhtenä Saksan uusnatsien käyttämistä symboleista (siitä kun puuttuu kielletty hakaristi, mutta symboloi silti maan imperialistista menneisyyttä).

Vaan lipun altapa paljastui vielä toinenkin lippu, tällä kertaa Norjan lippu ajalta jolloin maa oli personaaliunionissa Ruotsin kanssa (1814-1905). Kummankin maan lipun yläkulmaan lisättiin sekoitus molempien maiden lipusta ja tällä mentiin sitten melkein vuosisata. Unionitunnuksella varustetut Ruotsin liput ovat Suomessa tunnetumpia, joten siinäkin mielessä tämä on harvinaisuus Suomessa.

Eivätkä loppuneet liput tähänkään, vaan pohjimmaisena esiin kuoriutui Preussin lippu (Dienstflagge Preußens).

Sikäli kuin heraldisiin lähteisiin nojaten saattoi todeta, kyseessä on kerrassaan vuonna 1701 perustetun Preussin kuningaskunnan ensimmäinen lippumalli vuosilta 1701-1750. Kotkan siivet ovat pystyssä, ja se pitelee valtikkaa ja palloa. Vuodesta 1750 lähtien kotka piteli miekkaa ja valtikkaa. Pahoin tuhoutuneen lipun valtikka on ns. vaaliruhtinaallista mallia, myöhemmin valtikan päässä oli kotka.

Liput ovat olleet vintin lattialla siis jo viimeistään 1990-luvun alusta. Kyselyt jo eläköityneelle henkilökunnalle eivät tuoneet tulosta, vaan lippujen alkuperä jäi mysteeriksi. Jotenkin merellinen kontekstihan näistä tulee mieleen, mutta sekään ei asiaan ratkaisua tuonut. 

Lippujen kunto oli suorastaan kauhistuttava (ja voisi jo sinällään kertoa jotain niiden menneisyydestä), mutta harvinaisuutensa vuoksi ne liitettiin kokoelmaan, ja tekstiilikonservaattori harjoittelijoineen pakkasi lippujen jäännökset tulevaa muuttoa varten.

Kuvat ja kuvankäsittely: Ville Mäkilä / TKM