Mainettaan parempi maailmansota

Gordon Corrigan: Mud, Blood and Poppycock: Britain and the Great War (2003).

Viimekertaisen postauksen jälkeen on vuorossa siinä esitellyn julkaisun täysi vastakohta: Britannian gurkhajoukoissa palvelleen majuri evp Gordon Corriganin kirja on puolustuspuhe ensimmäisen maailmansodan brittiarmeijalle. Sota oli oikeutettu eikä ensinkään turha, Euroopan joutuminen Saksan hegemonian alle oli estettävä. Brittien tappiot olivat pienemmät kuin muiden Euroopan suurvaltojen, mitään "menetettyä sukupolvea" ei ollut, eliitin public schoolien sotaan lähteneistä oppilaistakin kaatui vain joka viides. Upseeristo johti sotaa niin taitavasti kuin mahdollista, vaikka poliitikot vaikeuttivat urakkaa kaikin tavoin, ja Haig oli ylipäälliköksi ehdottomasti paras.  

Sommessa kyllä kaatui ensimmäisenä päivänä 19000 sotilasta, mutta oppia otettiin koko ajan, ja lopulta sota voitettiin länsirintamalla pääasiassa britti-imperiumin joukkojen toimesta. Asemasotakausina ei elämä juoksuhaudoissakaan niin surkeaa ollut, ei niissä monta päivää kerrallaan tarvinnut olla kun rotaatio toimi. Sotaoikeudet toimivat oikeudenmukaisesti ja pelkurit ja karkurit pitikin ampua*. Veteraanit palasivat kotiin tyytyväisinä voitostaan, komentajaansa Haigia kunnioittaen. Sitä miten käsitys sodasta alkoi rapista Haigin kuoltua 1928, on omat kirjansa; pitkään palvelleen ammattiupseeri Corriganin näkemys lienee jo tässä tullut selväksi.

Ei tämä silti pelkkä pamfletti ole, väitteiden takana on selvästi paljon tutkimusta ja asiantuntemusta. Erityisenä plussana on mainittava, että armeijan organisaatio, aseet, taktiikka ja paljon muuta aina hevostenhoitoa ja kenttäkäymälöitä myöten on esitetty maallikolle ymmärrettävästi, suorastaan rautalangasta vääntäen, ja myös lähdeviitteissä on paljon kaikkea mielenkiintoista. Yksi informatiivisimmista maailmansotakirjoista joita olen lukenut, niin apologeettinen ja kotiin päin vetävä kuin onkin. Toisaalta on todettava, että kun tämä länsirintaman ekspertti eksyy muille sotanäyttämöille, menevät vuosiluvut ja tapahtumat iloisesti sekaisin. Aika helposti olisi voinut tarkistaa vaikka senkin, ettei Kreikan kuninkaan puoliso ollut syntyjään englantilainen, vaan saksalainen. Vertaisarviointi tai kustannustoimittajan skarppaus oli auttanut.

Yksi luku on omistettu myös USA:n Eurooppaan lähettämälle armeijalle (AEF). Sehän ehti mukaan taisteluihin vasta sodan lopussa, mutta pelkkä 1,5 miljoonan sotilaan liittyminen vihollisen riveihin pakotti Saksan sodanjohdon ymmärtämään että peli oli menetetty. Hieman erikoisesti kerrotaan miten "ryöstelyyn taipuvaiset" Ranskan armeijan senegalilaisjoukot** olivat vetäytyessään vohkineet amerikkalaisten tarvikkeitra, mutta jo seuraavalla sivulla amerikkalaiset itse ryöstivät (humalapäissään) hattukauppoja myöten ranskalaiskaupungin johon olivat majoittuneet. Muutoin asenne amerikkalaisiin on melkeinpä mielistelevä, ja suoraan sanotaankin että USA on Britannian ainoa luotettava liittolainen tulevissa sodissa. 2003 ei kukaan tietenkään arvannut millainen toope USA:n johtoon vielä nousisi.

Jos näistä Corriganin teeseistä jonkin ostaisi, niin sen kiistämättömän ongelman, joka briteillä todella oli edessään polkaistessaan maasta massa-armeijan ilman sodanedellistä yleistä asevelvollisuutta ja sen luomaa reserviä. Armeija koostui oikeastaan neljästä kerrostumasta: rauhan ajan pieni, mutta tasokas ammattiarmeija ("Old Contemptibles"), territoriaalijoukkojen "viikonloppusotilaat", 1914-15 vapaaehtoisina liittyneet (ns. Kitchenerin armeija), sekä vuoden 1916 alusta kutsunnoilla riveihin otetut. Kouluttaminen ja kokemuksen saaminen kesti aikansa, mutta jo Sommen jälkeen jalkaväkijoukkueen neljä ryhmää erikoistuivat toiminnoissaan tulen ja liikkeen yhdistämiseksi. Nykyään brittien sotahistoria Corriganin tavoin painottaakin tätä "oppimiskäyrää" (learning curve) vastapainona populaarikulttuurin "hyödyttömille teurastuksille".

 

* Corrigan suhtautuu, kuten arvata saattaa, kirjassaan kielteisesti ajatukseen teloitettujen jälkikäteisestä armahtamisesta (se tapahtui sittemmin 2006), samoin kuin näille pystytettyyn muistomerkkiin.

** Senegalilaisiksi kutsuttiin kaikkia Ranskan Länsi-Afrikasta värvättyjä mustia sotilaita.

 

Maailmansodan historiakiistan äärellä

Denis Winter: Haig's Command: A Reassessment (1991)

Douglas Haig nousi länsirintama brittijoukkojen (BEF) komentajaksi vuoden 1915 lopulla, ja johti niitä sodan loppuun saakka, läpi vuosien 1916 ja 1917 suurten joukkoteurastusten ja vuoden 1918 dramaattisten käänteiden, kun entente horjui tappion partaalla Saksan keväthyökkäyksen edessä, ennen kuin aloite siirtyi sille kesällä ja sota päättyi Saksan ja muiden keskusvaltojen antautumiseen syksyllä.

Haig on ollut kiistanalainen hahmo jo yli vuosisadan ajan, ja englanninkielinen wikipedia omistaa sotamarsalkan jälkimaineelle kokonaan oman sivun. On oltu puolesta ja vastaan, ja Winterin kirja on todella jyrkästi jälkimmäistä, aina naurettavuuteen asti. Jos Winteriä on uskominen, Haig oli vuoden 1909 jalkaväkiohjesääntöön jämähtänyt jäärä, kaikin puolin lahjaton idiootti, joka yleni vain hyväveliverkoston avulla, ja munasi jokaisen taistelunsa. Sodan jälkeen arkistolähteitä vieläpä salattiin ja hävitettiin marsalkan maineen suojelemiseksi.

Tällainen dissaus alkaa jossain vaiheessa jo huvittamaan, ja erityisesti tökkivät varsin helposti tarkistettavat mokat. Vetäytyminen Siegfried-linjalle maaliskuussa 1917 ei vapauttanut saksalaisten reserviin 45 divisioonaa, vaan vain 13-14 divisioonaa. Aika hulppeaa oli myös juttu tonnin painoisia ammuksia ampuvista 16 tuuman tykeistä, järein ententen tykki kun oli 12-tuumainen.

Kuten edellä linkatulta Haigin jälkimaineelle omistetulta sivulta voi lukea, Winterin kirjan väitteet on aika lailla runtattu, mutta olihan tämä omalla tavallaan hauska lukea, ainakin nyt ymmärsin, millä vimmalla maailmansodan aikaiseen sotilasjohtoon on Britanniassa suhtauduttu. Useimmille suomalaisille asia taitaa olla tutuin Blackadder-sarjan satiirista.

Kiitosta saa kirjan lopussa oleva Biographical Sketches, lyhyet luonnehdinnat lukuisista brittiläisistä ja ranskalaisista sodan ajan poliittisista ja sotilaallisista johtohenkilöistä tai tapahtumien kulkuun muuten vaikuttaneista hahmoista.

Pikantti inhimillinen yksityiskohta: vaimo teki aamuisin Haigille mukaan eväät, jotka tämä söi lounaaksi omassa rauhassaan, koska halusi välttää pitkällisiä lounaskeskusteluita esikunnan jäsenten kanssa. Täysin päinvastainen tapa siis kuin vaikkapa Ranskan sodan alun ylipäälliköllä Joseph Joffrella, jonka lounaiden kerrotaan venyneen parituntisiksi, olipa sotatilanne miten kiperä hyvänsä.

Raivotarten tanssi

Michael S. Neiberg: Dance of the Furies – Europe and the Outbreak of World War I (2011)

Maailmansodan syttymisestä on kirjoitettu paljon kirjoja, ja Neibergin kirjassa näkökulma on se, että sota ei syttynyt kansakuntien vihasta toisiaan kohtaan, vaan viha kansakuntien välille syntyi itse sodasta. Varsin itsestäänselvältä kuulostava väite, jonka tueksi kirjoittaja on koonnut runsaasti sitaatteja keskiluokkaisten kirjeistä ja päiväkirjoista, mutta olihan tässä muutakin kiinnostavaa.

1900-luvun alun toistuvia suurvaltapoliittisia kriisejä (Marokko 1905 ja 1911, Bosnia 1908, Balkanin sodat 1912-1913) pidetään maailmansodan esinäytöksinä, mutta aikalaiset eivät nähneet sitä niin. Päinvastoin ne olivat opettaneet, että kriisit voidaan ratkaista viikkojen tai kuukausienkin diplomaattisella kädenväännöllä, sota kuitenkin välttäen. Sotaa ei todellakaan odotettu, eikä missään nimessä haluttu.

Itävallan esittämä ultimaatumi Serbialle 23.7. 1914, ja sen hylkääminen Serbian toimesta kaksi päivää myöhemmin kohahduttivat uutisina, mutta useimpien eurooppalaisten mielestä kriisiin löytyisi ratkaisu kuten ennenkin. Edes Itävallan sodanjulistusta Serbialle 28.7. ei pidetty lopullisena katastrofina. Vasta Venäjän liikekannallepano 30.7. pyöräytti suursodan pyörät peruuttamattomasti käyntiin, ja liikekannallepanot ja sodanjulistukset sinkoilivat seuraavan viikon ajan.

Sota tuli todellakin kuin kirkkaalta taivaalta, ja ehkä tapahtumien nopeudestakin johtuen kaikki sotaan joutuneet maat katsoivat (toki hallitustensa tietoisen manipuloinnin myötä) joutuneensa hyökkäyksen kohteeksi ja käyvänsä jaloa puolustustaistelua. Isänmaallisuuden puuskassa luokkaristiriidatkin unohtuivat, ainakin hetkeksi, kun poliittisia linnarauhoja solmittiin kaikissa maissa, ellei parlamenttia sitten suljettu kokonaan. Kaikki olivat ehdottoman vakuuttuneita siitä, että sota olisi lyhyt. Se ei kestäisi, ei voisi kestää, muutamaa viikkoa pitempään.

Sodan alun kuvauksissa on tavallista siteerata aikakauden älymystön (Thomas Mann, Sigmund Freud ym.) innostuneita päiväkirjamerkintöjä sodanjulistusten päivinä. Harvemmin mainitaan, että heidänkin innostuksensa laantui pian, Freudin jo elokuun aikana. Eikä innostus ollut mitenkään universaalia. Maaseudulta sotaan jouduttiin lähtemään kesken elonkorjuun, ja perheiden pojat ja isät lähetettiin rintamalle kaikkialla Euroopassa kyynelten virratessa. Televisiodokkareiden vanhat filmit riemuitsevista sotilaista junanvaunuissa ovat pahasti harhaanjohtavia.

Innostuksen, jos sitä tunnettiinkaan, tilalle tuli pian viha, kun propagandakoneistot levittivät kertomuksia vihollisen julmuuksista, joita kyllä tapahtui oikeastikin, mutta huhumylly paisutti kaiken uskomattomiin mittoihin. Sotasensuuri oli ehdoton, ja lehdistö oli kunkin maan sodanjohdon antamien (mitäänsanomattomien) tiedonantojen varassa. Mediaa ei etulinjaan päästetty, vaan toimittajat sepittivät sankaritarinoita omasta päästään.

Vuoden loppuun mennessä rintamasotilaille oli käynyt selväksi, miten kauheaa käsityskyvyn ylittävä moderni sota oli, ja että se ei todellakaan päättyisi pian. Kuilu kotirintaman ja sotilaiden käsityksestä laajeni niin syväksi, että brittiupseeri saattoi iloita Saksan laivaston pommittaessa Englannin rannikkoa, koska "siviilitkin vihdoin ymmärtäisivät mitä sota on".

Turtumus sotaan ei juoksuhaudoissa tullut vasta Sommen ja Verdunin myötä 1916, vaan se oli todellisuutta jo 1914. Vain velvollisuudentunne sai sotilaat jatkamaan, se vuosisata keskiluokkaista rakkautta muistoineen isoisän viiksistä jne., kuten F. Scott Fitzgerald asian muotoili romaanissaan Tender Is the Night (1934).