Olavinlinna

Kesämatka suuntautui Savonlinnaan, ja siellä tietysti pääkohteena oli Olavinlinna. Saapuminen osui Eino Leinon syntymäpäiväksi 6.7., runon ja päiväksi, niinpä liehui salossa Suomen valtiolippu, valtion eli Museoviraston hallinnoima paikka kun on kyseessä.

Opastukset alkavat heti sisäänkäynnin luota vesiportin bastionin sisäpihalta. Torneihin pääsee vain ryhmän mukana, muuten linnaa voi kierrellä itsekseenkin. Opastus oli tiukan asiallista, ei seinään muurattuja neitoja tai mustan pässin legendaa. Somessa kävi myöhemmin ilmi, että opastuksia oli reippaasti siivottu vuosisatamme alussa, kun kansainvälisen medievalistikongressin osallistujat olivat joutuneet kuuntelemaan em. satuiluja ja kaikkea muutakin pöljää "keskiajan elämästä".

Keskushalli sijaitsee Kellotornin ja Kirkkotornin välissä. Alaosassa on ollut väentupa, yläkerrassa voudin asunto.

Hallissa on Ville Vallgrenin versio Pyhästä Olavista, kristinuskoon kääntyneestä viikinkikuninkaasta, jota esittäviä veistoksia löytyy runsaasti Suomen kirkoista. Tämä 1912 valmistunut veistos seisoi aikoinaan ulkona, eli värit ovat kovin kärsineet.

Ja sitten ylös torneihin. Kellotorni ja Kirkkotorni ovat keskiaikaisia, niistä vähän etäämpänä sijaitseva, linnanpäällikkö Nils Pederinpoika Kijlin 1609 rakennuttama torni tunnetaan hänen mukaansa Kijlin tornina. Kuvassa kirkkotorni.

Alhaalla pieni linnanpiha ja venäläisvallan aikana rakennettu adjutantin rakennus.

Tornien kyljissä on privettejä (käymälöitä), tuttuja Turun linnastakin.

Kaikkien tornien ylin, katettu kerros on venäläisajalta. Tässä blogisti vihdoin huipulla.

Paluumatkalla alas käytiin linnan kirkossa, Pyhälle Olaville nimetyssä kappelissa. 

Seinämaalauksista on vain rippeet jäljillä. Ainoana paikkana Suomessa täällä on hagioskopi, seinässä oleva aukko, josta rikolliset, sairaat ym. epäpuhtaat ja syntiset saivat pyhiä toimituksia seurata.

Ulos tultua kierreltiin vielä alhaalla bastionien valleilla.

Alkuperäiset keskiaikaiset tornit muodostivat tiiviin kolmion. Pyhän Eerikin tornista on jäljellä vain perustukset. Torni purettiin suuren Pohjan sodan jälkeen 1700-luvun alussa.

Vieressä sijaitsevassa Riihisaaren museossa käytiin myös, mutta sieltä vain nämä veikeät enkeliveistokset.

Ja koska Savossa oltiin, piti tehdä myös järviristeily. Niissä vaikutti tarjonta ylittävän kysynnän, sen verran etelämaalainen sisäänheittomeininki laitureilla oli.

Ja tietysti piti syödä muikkuja!

.

Mainettaan parempi maailmansota

Gordon Corrigan: Mud, Blood and Poppycock: Britain and the Great War (2003).

Viimekertaisen postauksen jälkeen on vuorossa siinä esitellyn julkaisun täysi vastakohta: Britannian gurkhajoukoissa palvelleen majuri evp Gordon Corriganin kirja on puolustuspuhe ensimmäisen maailmansodan brittiarmeijalle. Sota oli oikeutettu eikä ensinkään turha, Euroopan joutuminen Saksan hegemonian alle oli estettävä. Brittien tappiot olivat pienemmät kuin muiden Euroopan suurvaltojen, mitään "menetettyä sukupolvea" ei ollut, eliitin public schoolien sotaan lähteneistä oppilaistakin kaatui vain joka viides. Upseeristo johti sotaa niin taitavasti kuin mahdollista, vaikka poliitikot vaikeuttivat urakkaa kaikin tavoin, ja Haig oli ylipäälliköksi ehdottomasti paras.  

Sommessa kyllä kaatui ensimmäisenä päivänä 19000 sotilasta, mutta oppia otettiin koko ajan, ja lopulta sota voitettiin länsirintamalla pääasiassa britti-imperiumin joukkojen toimesta. Asemasotakausina ei elämä juoksuhaudoissakaan niin surkeaa ollut, ei niissä monta päivää kerrallaan tarvinnut olla kun rotaatio toimi. Sotaoikeudet toimivat oikeudenmukaisesti ja pelkurit ja karkurit pitikin ampua*. Veteraanit palasivat kotiin tyytyväisinä voitostaan, komentajaansa Haigia kunnioittaen. Sitä miten käsitys sodasta alkoi rapista Haigin kuoltua 1928, on omat kirjansa; pitkään palvelleen ammattiupseeri Corriganin näkemys lienee jo tässä tullut selväksi.

Ei tämä silti pelkkä pamfletti ole, väitteiden takana on selvästi paljon tutkimusta ja asiantuntemusta. Erityisenä plussana on mainittava, että armeijan organisaatio, aseet, taktiikka ja paljon muuta aina hevostenhoitoa ja kenttäkäymälöitä myöten on esitetty maallikolle ymmärrettävästi, suorastaan rautalangasta vääntäen, ja myös lähdeviitteissä on paljon kaikkea mielenkiintoista. Yksi informatiivisimmista maailmansotakirjoista joita olen lukenut, niin apologeettinen ja kotiin päin vetävä kuin onkin. Toisaalta on todettava, että kun tämä länsirintaman ekspertti eksyy muille sotanäyttämöille, menevät vuosiluvut ja tapahtumat iloisesti sekaisin. Aika helposti olisi voinut tarkistaa vaikka senkin, ettei Kreikan kuninkaan puoliso ollut syntyjään englantilainen, vaan saksalainen. Vertaisarviointi tai kustannustoimittajan skarppaus oli auttanut.

Yksi luku on omistettu myös USA:n Eurooppaan lähettämälle armeijalle (AEF). Sehän ehti mukaan taisteluihin vasta sodan lopussa, mutta pelkkä 1,5 miljoonan sotilaan liittyminen vihollisen riveihin pakotti Saksan sodanjohdon ymmärtämään että peli oli menetetty. Hieman erikoisesti kerrotaan miten "ryöstelyyn taipuvaiset" Ranskan armeijan senegalilaisjoukot** olivat vetäytyessään vohkineet amerikkalaisten tarvikkeitra, mutta jo seuraavalla sivulla amerikkalaiset itse ryöstivät (humalapäissään) hattukauppoja myöten ranskalaiskaupungin johon olivat majoittuneet. Muutoin asenne amerikkalaisiin on melkeinpä mielistelevä, ja suoraan sanotaankin että USA on Britannian ainoa luotettava liittolainen tulevissa sodissa. 2003 ei kukaan tietenkään arvannut millainen toope USA:n johtoon vielä nousisi.

Jos näistä Corriganin teeseistä jonkin ostaisi, niin sen kiistämättömän ongelman, joka briteillä todella oli edessään polkaistessaan maasta massa-armeijan ilman sodanedellistä yleistä asevelvollisuutta ja sen luomaa reserviä. Armeija koostui oikeastaan neljästä kerrostumasta: rauhan ajan pieni, mutta tasokas ammattiarmeija ("Old Contemptibles"), territoriaalijoukkojen "viikonloppusotilaat", 1914-15 vapaaehtoisina liittyneet (ns. Kitchenerin armeija), sekä vuoden 1916 alusta kutsunnoilla riveihin otetut. Kouluttaminen ja kokemuksen saaminen kesti aikansa, mutta jo Sommen jälkeen jalkaväkijoukkueen neljä ryhmää erikoistuivat toiminnoissaan tulen ja liikkeen yhdistämiseksi. Nykyään brittien sotahistoria Corriganin tavoin painottaakin tätä "oppimiskäyrää" (learning curve) vastapainona populaarikulttuurin "hyödyttömille teurastuksille".

 

* Corrigan suhtautuu, kuten arvata saattaa, kirjassaan kielteisesti ajatukseen teloitettujen jälkikäteisestä armahtamisesta (se tapahtui sittemmin 2006), samoin kuin näille pystytettyyn muistomerkkiin.

** Senegalilaisiksi kutsuttiin kaikkia Ranskan Länsi-Afrikasta värvättyjä mustia sotilaita.

 

Maailmansodan historiakiistan äärellä

Denis Winter: Haig's Command: A Reassessment (1991)

Douglas Haig nousi länsirintama brittijoukkojen (BEF) komentajaksi vuoden 1915 lopulla, ja johti niitä sodan loppuun saakka, läpi vuosien 1916 ja 1917 suurten joukkoteurastusten ja vuoden 1918 dramaattisten käänteiden, kun entente horjui tappion partaalla Saksan keväthyökkäyksen edessä, ennen kuin aloite siirtyi sille kesällä ja sota päättyi Saksan ja muiden keskusvaltojen antautumiseen syksyllä.

Haig on ollut kiistanalainen hahmo jo yli vuosisadan ajan, ja englanninkielinen wikipedia omistaa sotamarsalkan jälkimaineelle kokonaan oman sivun. On oltu puolesta ja vastaan, ja Winterin kirja on todella jyrkästi jälkimmäistä, aina naurettavuuteen asti. Jos Winteriä on uskominen, Haig oli vuoden 1909 jalkaväkiohjesääntöön jämähtänyt jäärä, kaikin puolin lahjaton idiootti, joka yleni vain hyväveliverkoston avulla, ja munasi jokaisen taistelunsa. Sodan jälkeen arkistolähteitä vieläpä salattiin ja hävitettiin marsalkan maineen suojelemiseksi.

Tällainen dissaus alkaa jossain vaiheessa jo huvittamaan, ja erityisesti tökkivät varsin helposti tarkistettavat mokat. Vetäytyminen Siegfried-linjalle maaliskuussa 1917 ei vapauttanut saksalaisten reserviin 45 divisioonaa, vaan vain 13-14 divisioonaa. Aika hulppeaa oli myös juttu tonnin painoisia ammuksia ampuvista 16 tuuman tykeistä, järein ententen tykki kun oli 12-tuumainen.

Kuten edellä linkatulta Haigin jälkimaineelle omistetulta sivulta voi lukea, Winterin kirjan väitteet on aika lailla runtattu, mutta olihan tämä omalla tavallaan hauska lukea, ainakin nyt ymmärsin, millä vimmalla maailmansodan aikaiseen sotilasjohtoon on Britanniassa suhtauduttu. Useimmille suomalaisille asia taitaa olla tutuin Blackadder-sarjan satiirista.

Kiitosta saa kirjan lopussa oleva Biographical Sketches, lyhyet luonnehdinnat lukuisista brittiläisistä ja ranskalaisista sodan ajan poliittisista ja sotilaallisista johtohenkilöistä tai tapahtumien kulkuun muuten vaikuttaneista hahmoista.

Pikantti inhimillinen yksityiskohta: vaimo teki aamuisin Haigille mukaan eväät, jotka tämä söi lounaaksi omassa rauhassaan, koska halusi välttää pitkällisiä lounaskeskusteluita esikunnan jäsenten kanssa. Täysin päinvastainen tapa siis kuin vaikkapa Ranskan sodan alun ylipäälliköllä Joseph Joffrella, jonka lounaiden kerrotaan venyneen parituntisiksi, olipa sotatilanne miten kiperä hyvänsä.