Taustaksi Michael John Claringbouldin Ospreyn Air Campaign -kirjalle Operation Ro-Go 1943: Japanese air power tackles the Bougainville landings (2023) on taas kerran palattava ensimmäiseen maailmansotaan. Sen tuloksena keisarillisen Saksan laajat siirtomaaomistukset Tyynellämerellä jaettiin niin, että Japani sai päiväntasaajan pohjoispuoliset saaret, ja brittiläiseen imperiumiin kuuluvat dominiot Australia ja Uusi Seelanti eteläpuoliset.
Japanin liityttyä sotaan 1941 se valtasi seuraavan vuoden alussa nopeasti Australian saamat alueet, jotka nykyään kuuluvat Papua-Uuteen-Guineaan ja Salomonsaariin, mukaan lukien Uuden Britannian, jonne se perusti eteen työnnetyn Rabaulin tukikohdan.
Vuoden 1943 jälkipuolella Japani oli menettänyt aloitteen sodassa. Marraskuun 1. päivänä se lennätti Karoliineihin kuuluvalta Trukin (nykyiseltä nimeltään Chuuk) tukikohtasaarelta sinne ankkuroiduilta lentotukialuksilta Rabauliin hävittäjiä sekä syöksy- ja torpedopommittajia. Tarkoitus oli torjua liittoutuneiden eteneminen Uuden Guinean suunnalla lounaassa, mutta samana päivänä amerikkalaiset joukot nousivat maihin Rabaulista kaakkoon sijaitsevaan Bougainvilleen.
Vastaoffensiivi Uuteen Guineaan muuttui siis taisteluksi Bougainvillen sillanpääasemaa ja sitä tukevia meri- ja ilmavoimia vastaan. Kirja käsittelee pari viikkoa kestäneet ilmataistelut lento lennolta, mutten kertaa niitä tässä, riittäköön sanoa, että japanilaisosastojen palatessa aluksilleen Trukiin 13. marraskuuta ne olivat menettäneet vahvuudestaan 70 %. Tässä kuten muissakin molempien osapuolten lähteitä käyttäneissä ilmasotakirjoissa huomautetaan, että kumpikin osapuoli arvioi vihollisen tappiot roisisti yläkanttiin. Ilmeinen tappio tämä silti japanilaisille oli.
Populaarissa sotahistoriassa nämä mittelöt ovat jääneet melko lailla katveeseen, kuuluisampien samalla suunnalla käytyjen Guadalcanalin taistelujen, ja toisaalta samassa marraskuussa Tarawan atollilta alkaneen keskisen Tyynenmeren sotaretken väliin. Jälkimmäinen johti sitten 1945 käytyihin Iwo Jiman ja Okinawan taisteluihin sodan lopussa.
Kiintoisin luku on taas viimeinen, taistelun jälkeistä aikaa kuvaava. Tyynenmeren sota muistetaan japanilaisten fanaattisesta vastarinnasta viimeiseen mieheen keskisen Tyynenmeren saarilla käydyissä lyhyissä, mutta raa'an intensiivisissä taisteluissa. Suurimmalta osin amerikkalaiset kuitenkin ohittivat hankalimmat vastarintapesäkkeet tuhottuaan niissä olleet meri- ja ilmavoimat.
Näin kävi myös Rabaulin (ja Trukin) osalta, sillä liittoutuneet valtasivat vain Uuden Britannian länsipään, ja Bougainvillestakin vain saaren keskikohdan, molempien päiden jäädessä japanilaisille. Huollon katkettua, ja takaisinvaltauksen osoittauduttua mahdottomaksi, japanilaissotilaat alkoivat viljellä ruokansa itse, ja sadot tropiikissa lienevätkin olleet hyviä.
Sodan päätyttyä japanilaiset antautuivat Australian sotilasjohdolle, olivathan alueet alunperin olleet Australian hallinnassa. Kaikkiaan alueella antautui 139300 japanilaissotilasta, yli viisi kertaa enemmän kuin australialaiset olivat arvioineet. Sotavankien kotiutus venyi pitkälle vuoden 1946 puolelle, mutta kuri säilyi, ja vankileireiksi muuttuneissa varuskunnissa alkoi upseerien johdolla koulutus siviiliammatteihin. Samalla militaristinen henki alkoi korvautua koulutuksen ihanteella, mikä palautti tappion kärsineiden ylpeyden ja pohjusti sodanjälkeistä jälleenrakennusta.
Loppuun tavanomainen valitus karttojen ja maantieteellisten kiintopisteiden laiminlyönnistä tällä eurooppalaisille varsin vieraalla alueella. Googlekartoista piti käydä tarkistamassa, että Australian ilmavoimien (RAAF) pommikoneiden käyttämä Kiriwinan tukikohta sijaitsi Trobriandsaarilla.
P.S. Nippelitietona se, että taistelut olivat debyytti Yhdysvaltain viimeiselle syöksypommittajamallille, varsin paljon haukutulle Curtiss SB2C Helldiverille.
