Sarjakuvaa maailmansodasta: Korkeajännitys

Wiklundin S-marketin lehtihyllystä tarttui mukaan Korkeajännitys-lehden ensimmäiselle maailmansodalle omistettu teemanumero, ei sentään aivan ainutlaatuinen, koska jo vuonna 2006 näyttää ilmestyneen ensimmäinen vastaava, Jytinää juoksuhaudoissa.Tämän uusimman nimi on Kauhujen kamara. Piirrostyyli on niin köpöä kuin se aina Korkkareissa on, joten ei siitä sen enempää, mennään itse tarinoihin. 

Viimeinen kukko kertoo australialaisesta jalkapallojoukkueesta, jonka kapteeni värväytyy heti sodan sytyttyä, ja koko joukkue lähtee mukaan. Tie vie Gallipoliin ja sieltä länsirintamalle, jopa Fromellesin taistelu 1916 mainiten (taistelu oli Australian historian verisin, ja kaatuneita on löydetty ja tunnistettu vielä vuosisata myöhemmin). Jalisjoukkue kaatuu taisteluissa yksi kerrallaan, ja syyllisyyttä kantava kapteeni kerää taskuunsa hylsyjä muistoksi jokaisesta. Mutta kuka jää lopulta jäljelle palaamaan pubiin josta lähdettiin?

Välissä Kersantti Kivi mainostaa Netflixin maailmansotadokkaria, jonka jälkeen vuorossa on Kuraa ja kurjuutta. Brittien taistelulähetti eksyy ei-kenenkään-maalla 1917, jää rehdin sakun vangiksi, pakenee takaisin omille linjoille samaan aikaan kun rehdin sakun lentäjäveli käy viimeisen taistelunsa. Kaikki oppivat tästä jotain. Heittämällä kirjan hölmöin tarina.

Nimikkotarinassa Kauhujen kamara mennään minä-muodossa kerrottuna horror genren puolelle. Ei-kenenkään-maalta haavoittunutta kaveriaan hakemaan lähtenyt sotilas päätyy kolmen sotilaskarkurin asuttamaan luolaan. Tarinan nimen kaksoismerkitys paljastuu, kun käy ilmi että käpykaartilaiset ovatkin kannibaaleja. Haavoittunut kaveri silputaan sapuskaksi, joten väkivaltaa kaihtaneen sankarin on tartuttava aseisiin pelastautuakseen omille linjoille. Rintamien välinen maasto oli oikeastikin kaamea paikka mädäntyvine ruumiineen, mutta sen kuvaamisen sijasta tarjoiltiin tämä makaaberi tarina.

Tarinassa Perhe sodassa sota on päättynyt, mutta samalle rintamakaistalle osuneet sisarukset joutuvat etsimään viime hetkillä vangeiksi joutuneita veljeään ja isäänsä ilkeän sakun hallitsemalta vankileiriltä, eikä laukaustenvaihdotta selvitä, eivätkä selviä hengissä kaikki perheenjäsenetkään. Kaikkien "sodan turhuus ja mielettömyys" -teemojen jälkeen tämä päättyy emme-unohda-koskaan Remembrance Day -henkisesti kotikylän kirkkomaalle nykyhetken Englannissa.

Lisää huonosti piirretty maailmansotasarjakuvaa blogin arkistossa.

Maailmansota-trilogia (1)

Nick Lloydin kirjan The Western Front: A History of the First World War (2021) takakannesta saa lukea tavanomaisia kehuja siitä miten teos mm. tulee olemaan perusteos (standard account) länsirintaman taisteluista. No, sellainen jää tietysti nähtäväksi, mutta ei kirja ansioitta jäänyt blogistinkaan mielestä.

Esipuheessaan kirjoittaja sanoo keskittyneensä korkeimman sodanjohdon tekemisiin ja päätöksiin, ja näiden usein hankaliin suhteisiin maidensa poliitikkoihin. Ja totta kai, brittien osalta, on tavoitteena debunkata myyttiä "aasien johtamista leijonista" kuten tavaksi on tullut.

Entente oli suuren osan sotaa hyökkääjä tilanteessa, jossa tulivoima oli tehnyt puolustamisesta tehokkaampaa kuin hyökkäämisestä. Hyökkääjien taktiikka kehittyi koko ajan, mutta niin kehittyi myös saksalaisten puolustus. Vasta vuoden 1918 jälkipuoliskon taistelut toivat ratkaisun ententen hyväksi, kun tehokas yhteistoiminta jalkaväen, tykistön, tankkien ja ilmavoimien kesken lopulta löi saksalaiset.

Kirjan painopiste on siis erilaisissa neuvotteluissa ja konferensseissa, joita britit ja ranskalaiset sodan aikana pitivät, ja esipuheessa mainitusti korostaa myös ranskalaisten osuutta: Ranskan armeija vastasi koko sodan ajan suurimmasta osasta länsirintamaa, ja kärsi myös suurimmat tappiot (tiesittekö muuten että ensimmäisessä maailmansodassa kaatui lähes seitsemän kertaa enemmän ranskalaissotilaita kuin toisessa?).

Kaikki olennaiset taistelut vuodesta 1914 vuoteen 1918 käydään läpi, rintamasotilaankaan näkökulmaa unohtamatta. Karttoja on kohtuullisesti, kuvituksena aikalaisvalokuvia, plussaa lopun henkilöluettelosta, josta voi tarkistaa kuka mikäkin kenraali taas olikaan.

Lloyd aikoo kirjoittaa koko sodasta trilogian, mutta jatkoa blogissa saa vielä odottaa. Itärintamaa, Italiaa ja Balkania käsittelevä toinen osa on ilmestynyt vasta kovakantisena, ja Lähi-itää ja Afrikkaa käsittelevä kolmas osa ei vielä ollenkaan. Maailmansodan 110-vuotissyklin alkaessa on siis todettava, että vielä siitä kirjoja ilmestyy.

Pyhän Mikaelin kirkko

Turun vuoden 1750 kartasta löytyy nykyisen Linnankatu 45 kohdalta tällainen näkymä:

Turun Pyhän Yrjänän hospitaalin (lepratautisten hoitolan) ja Pyhän Hengen huoneen (vaivaistalon) muutettua Seiliin 1623 ryhdyttiin Turkuun suunnittelemaan uutta köyhäintaloa, sillä kuten Sanassakin sanotaan, köyhät teillä on aina keskuudessanne. Köyhäintalo valmistui 1675, ja vuonna 1677 vihittiin käyttöön sen viereen rakennettu hirsinen Pyhän Mikaelin kirkko, molemmat näkyvät vuoden 1750 kartassa. Kirkon ympärillä oli myös kirkkomaa, köyhien viimeinen leposija.

Millainen kirkko siis oli, kenties melko samanlainen kuin Seilin vielä jäljellä oleva kirkko? Pyhän Mikaelin kirkko, tai ehkä tarkemmin ottaen sen hirret, myytiin "huutokaupalla kaupungin sairaan- ja köyhäinhoitoa koskevien uusien säädösten voimaan tultua tarpeettomaksi käyneenä 1782".

Nyt voi rakennuksesta tulla uutta tietoa, sillä alueella suoritetaan tänä kesänä arkeologisia kaivauksia.

Mutta annetaan kaivauksia suorittavan Muuritutkimus Oy:n kertoa kyltissään tarkemmin:

Muuritutkimuksen sivuilta voi lukea että ylös on jo kaivettu "noin 100 arkkua ja hautauksia on havaittu kaikkiaan yli 120". Ja kuten todettu, ruumiit tullaan tutkimusten jälkeen hautaamaan uudelleen.

Sarjakuvaa maailmansodasta: Italian rintama

Valkoinen kuolema voi merkitä moniakin asioita, kuten suomalaista tarkka-ampujaa, mutta Alpeilla sen kerrotaan tarkoittavan lumivyöryä, arvaamatonta kuoleman tuojaa vuorten korkeuksissa.

Robbie Morrisonin käsikirjoittama ja Charlie Adlardin piirtämä White Death (2014) vie lukijan vuoden 1916 loppupuolelle, Italian ja Itävalta-Unkarin väliselle Trentinon vuoristorintamalla, fiktiiviselle Alighierin (itse asiassa Asiagon) ylätasangolle (plateuau).

Alueella syntynyt Pietro Aquasanta on italialaisena, mutta Itävallan kansalaisena vangiksi jouduttuaan päätynyt Italian armeijaan täydennysmiehenä bersaglieriosastoon, ja olot tuntevana joutuu pian järjestämään räjähteillä lumivyöryjä, "valkoista kuolemaa", itävaltalaisten vihollisten päänmenoksi. Sotahullu esimies, raaka rintamahuumori, käynnit kenttäbordellissa ja sotasairaalan kauhut tuovat oman tunnelmansa tähän hiilellä ja kalkilla taiteiltuun mustavalkoiseen sarjakuvaan, jonka vahvuudet pääsevät oikeuksiinsa ekspressiivisissä lähitaisteluiden kuvauksissa. Oman lisänsä, usein kohtalokkaankin, tuovat kohtaamiset entisten maanmiesten kanssa taistelujen melskeessä.

Kulttuurisia viittauksia voi löytää vaikka lausahduksesta Who's in charge here? ja varsin kuuluisasta kuvasta tykkien hilaamisesta ylös vuorelle, tarinan epäloogisuuksia puolestaan tilanteesta, jossa ruumiiden täyttämässä taisteluhaudassa ovatkin yhtäkkiä hengissä vain päähenkilö ja hänen toisella puolen rintamaa taisteleva tuttavansa. Taidesarjakuvalle sopivasti (?) lopussa on eräänlainen making-of-osio.

Kaiken kaikkiaan tälle voisi antaa paremman arvosanan kuin kuusi vuotta sitten luetulle Jacques Tardin pasifistiselle jurnutukselle.