Nick Lloydin trilogian toinen osa The Eastern Front: A History of the First World War (2025) ilmestyi pokkarina sitten näinkin äkkiä, länsirintamaa käsitelleestä ykkösosasta tuli postattua reilu vuosi sitten. Varsinaisen Venäjän rintaman lisäksi mukana on Italian ja Balkainin tapahtumat, ja vaikka hieman huoletti, Lloyd on hyvin onnistunut haukkaamaan näinkin laajan palan, ja kerronta pysyy hyvin kasassa, erittäin mielenkiintoisena aiheen tuntevallekin.
Lännessä rintama jähmettyi jo syksyllä ja lähti liikkeelle vasta maaliskuussa 1918, mutta idässä tilanne pysyi liikkuvana koko ensimmäisen sotavuoden. Valtavia taisteluja käytiin Itä-Preussissa, Puolassa, Galitsiassa ja Karpaateilla, kunnes venäläiset työnnettiin Riianlahdelta Bukovinaan ulottuvalle linjalle ja varsinainen asemasota alkoi. Venäjä osallistui vielä kesällä 1916 (Brusilovin hyökkäys) ententen suureen yleishyökkäykseen (The Big Push), joka alun menestyksen jälkeen pysähtyi, ja seuraavana vuonna vallankumous teki lopun koko Venäjän sotimisesta alkuunsa tyrehtynyttä Kerenskin hyökkäystä heinäkuussa 1917 lukuun ottamatta.
Itävalta-Unkari oli aloittanut sodan hyökkäämällä Serbiaan, huonolla menestyksellä, ja sota muuttui asemasodaksi, johon muutos tuli vasta syyskuussa 1915, kun Saksan joukkojen tultua avuksi ja Bulgarian liityttyä sotaan keskusvaltojen puolella, Serbian armeija joutui vetäytymään Adrianmeren rantaan ja edelleen Korfun saarelle. Samaan aikaan Ranska ja Britannian joukot olivat nousseet maihin Kreikan Salonikassa (nyk. Thessaloniki), ja uudelleen varustetut serbijoukot liittyivät samaan rintamaan. Tämä Makedonian rintama vietti seuraavat vuodet asemasodan hiljaiseloa, kunnes syyskuussa 1918 alkanut hyökkäys johti Bulgarian antautumiseen ensimmäisenä keskusvalloista.
Varsin tapahtumaköyhää oli myös Italian rintamalla, jossa sotaan keväällä 1915 teki Itävallan asemia vastaan kerrassaan 11 (!) Isonzon taisteluina tunnettua rynnäkköä. Lokakuussa 1917 Saksa tuli vihdoin Itävallan avuksi ja Caporetton taistelussa italialaiset karkoitettiin Piave-joelle. Italia näytti jo sodasta pois lyödyltä, mutta ylipäällikön vaihduttua ja Ranskan ja Britannian lähetettyä apua, armeija sai aikaa toipua, ja Vittorio Veneton taistelu loka-marraskuussa johti Itävalta-Unkarin antautumiseen, vain viikkoa ennen Saksaa.
Romania liittyi sotaan ententen puolella elokuussa 1916, mutta sai vielä samana syksynä selkäänsä ja menetti puolet alueestaan. Venäjän tehtyä Brest-Litovskin rauhan, joutui Romaniakin tekemään pakkorauhan, mutta sodan päätyttyä keskusvaltojen tappioon maa sai voittajapuolelle jääneenä alueita sekä Unkarilta että Romanialta.
Vuoden 1917 lopussa näytti siis siltä, että keskusvallat oli voittanut sodan itärintamalla. Alkavana vuonna se kuitenkiin päättyi Saksan tappioon, suuren keväthyökkäyksen alkumenestyksestä huolimatta. Läntisessä Euroopassa itärintaman merkitystä on tästä syystä tullut tavaksi vähätellä, sotahan todella ratkaistiin länsirintamalla, ja tämän olivat johtavat kenraalit tienneet kummallakin puolen rintamaa jo sodan aikana. Sodan seurauksia itäisessä Euroopassa on käsitelty lyhyesti vain jälkipuheessa, silti maailmansota oli ratkaiseva tekijä kansojen vapautumiseen "kolmen keisarikunnan" otteesta, joka tosin jatkuu Ukrainassa edelleen.
Kuten ensimmäisessäkin osassa, kirjassa liikutaan ylimpien esikuntien neuvotteluissa ja päätöksenteossa. Saksan osalta se esikunta oli Oberste Heeresleitung (OHL), Itävalta-Unkarin Armeeoberkommando (AOK). Merkittävä rooli oli myös Saksan itärintaman ylijohdolla Ober Ostilla, jota voimakaksikko Hindenburg & Ludendorff johti Tannenbergin taistelusta elokuusta 1914 aina syksyyn 1916 asti, jolloin otti OHL:n johtoonsa.
Nolostuttava moka oli maininta suomalaisista Venäjän eliittijoukkoina. Kyse on mitä ilmeisimmin Suomenmaalaisista tarkk'ampujapataljoonista, joiden sotilaat nimestä huolimatta olivat venäläisiä.
Ihan kiinnostuneena jää odottelemaan trilogian kolmatta osaa Turkin rintamilta ja Saksan siirtomaista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti