lauantai 24. toukokuuta 2025

Vanhaa ja uutta Aboa Vetuksessa

Aboa Vetuksen uudistunut näyttely avautui yleisölle 1.4. tänä vuonna.


Mikä on muuttunut, mikä säilynyt? Ainakin rauniot ovat entisellään, ja suurin muutos omaan silmääni oli heti sisään tullessa, tämä Luostarin Jokikatua myötäilevä kävelykansi ja siitä vasemmalle oleva esinevitriini.


Uuden vitriinin vanha esineistö muistutti taas miten myöhäiskeskiajan materiaalinen kulttuuri oli samankaltaista Lontoosta Tarttoon, mitä itse on museoissa voinut todeta.

Museokorttelin aiempia rakennuksia esittävä pienoismalli oli jo edellisessä näyttelyssä.


Suurtorin malli joen yli johtavine siltoineen esiteltiin viime kesän keskiaikamarkkinoiden aikaan.


Tämän seinän vitriineissä oli ennen tarina turkulaispojan elämästä keskiajalla. Sen tilalla oli nyt esinenäyttely.


Salin vastakkaisella puolella oli todella suurina suurennoksina kaupunkikarttoja Olof Gangiuksen v. 1634 kartasta eteenpäin.



Tässä olisi voinut kokeilla laastitonta muurausta munkki- tai vendiläislimityksellä hyvin kevyillä tiiliskivillä.


Näytöllä tuomiokirkko eri aikoina. Vuonna 1300 oli puuta niin kirkko kuin kirkkomaan aitakin.


Tälle näytölle oli niin tunkua, että täytyy palata sille myöhemmin. Turku siinä ainakin liekehti kerran jos toisenkin.


Hauska efekti.


Pyhän Annan kappeli Da Vinci Code -tunnelmineen oli ennallaan. Pyhän Annan luostaria ei koskaan taidettu ehtiä perustaa, vaikka perimätieto sen jonnekin tänne sijoittaakin.


Arkeologiaa tieteenä (kasvien siementen analysointia yms.) esiteltiin ennenkin, nyt ehkä hieman enemmänkin.


Hieman uudempia löytöjä, museon toimistorakennuksen Konsulinnan kellarista. Ruotsalaisesta Porlan lähteestä tuotiin 1930-luvullla luontaisesti radioaktiivista vettä, jolla uskottiin olevan myönteisiä terveysvaikutuksia.


Alueen kaivauksissa on löytynyt tonnin verran eläinten luita, ne ovat siis ansainneet oman osansa näyttelystä.


Oli myös suuri luuputki pienille kävijöille ryömiä.



torstai 22. toukokuuta 2025

Maailmansodan sumua Suomenlahdella

Forum Marinumin kevään esitelmäsarja päättyi sukellusryhmä Badewannen jäsenten Juha Flinkmanin ja Jouni Polkon esitykseen ryhmän sukeltajien löytämistä ensimmäisen maailmansodan aikaisista hylyistä Suomenlahdella (Badewanne, kylpyamme, oli Saksan laivaston merisotilaiden lempinimi Suomenlahdelle.)

Suomenlahti on viimeistään Pietarin kaupungin perustamisesta asti ollut yksi maailman tärkeistä merireiteiteistä, ja molemmissa maailmansodissa maailman miinoitetuin merialue, ja myös meritaisteluiden näyttämö. Toisin kuin maasodan taistelukentät, joiden kaatuneet haudataan ja tuhoutuneet sotakoneet siivotaan pois, meritaisteluissa kuolleet merisotilaat ja heidän aluksensa makaavat edelleen merenpohjassa niillä sijoillaan joilla viimeisen taistelunsa kävivät.

Suomenlahti on myös niiden tutkimiseen ostollista aluetta. Kylmä ja hapeton vesi säilöö alukset puuosia myöten, ja mataluus mahdollistaa sukellukset kohteille ilman Titanic-leffan kaltaisia sukellusveneitä. Badewanne on tutkinut merenpohjaa luotaamalla, kuvaamalla ja sukeltamalla, hyödyntäen rantavaltioiden kokoamaa dataa ja koluamalla arkistoja. Viimeksi mainitun suhteen historia-ammattilaista huvitti sukeltajille itselleen ilmeisen suuri oivallus, että ensimmäisen maailmansodan aikana saksalaisten ja venäläisten asiakirjojen päiväykset erosivat toisistaan 13 päivää, koska eri kalenterit. 

Yhtään huvittavaa ei ollut se, että hylyt ovat 100 vuoden aikana kietoutuneet trooliverkkojen seittiin, vaarallinen sukeltajillekin, mutta kohtalokas lukemattomille hylkeille, jotka hukkuneina tuijottavat nyt kuollein silmin kohti pintaa. Ja vielä sekin, että 1910-luvulla lentotiedustelu saattoi havaita sukellusveneet 20 metrin syvyydestä. Nykyään näkyvyys on parhaimmillaan 3,5 metriä.

Sodan ensimmäiset uhrit Suomenlahdella olivat kaksi hollantilaista rahtilaivaa, jotka yrittivät palata Pietarista kotimaahansa elokuussa 1914 ja tuhoutuivat saksalaisten laskemaan miinasulkuun Hiidenmaan pohjoispuolella. Toisen laivan kapteeni oli puolisoineen jo pelastusveneessä, mutta palasi hakemaan aluksen lokikirjaa (välttämätön meriselitystä varten), raskaana oleva nuori vaimo perässään. Kumpikaan ei palannut.

1914 toi myös esiin uuden merisodan aseen sukellusveneen. Pohjanmerellä saksalainen U-9 upotti kolme brittiläistä panssariristeilijää (tuolloin jo vanhentunut alustyyppi), ja Suomenlahdella U-26 puolestaan venäläisen panssariristeilijä Palladan. Pallada on suurin Suomenlahdella upotettu sotalaiva, sen miehistö menehtyi viimeistä myöten, ja tapaus on Suomessa varsin tunnettu. 

U-26:n kapteeni von Berckheim sai saavutuksestaan 2. lk rautaristin, ja jatkoi purjehdustaan kesäkaudella 1915. Ahvenanmerellä upotetun rahtilaivan lisäksi saaliiksi joutui Viron rannikolla miinalaiva Jenisei, jonka miehistöstä suuri osa menehtyi hypotermiaan, niin kesäkuu kuin olikin. Arkistossa säilynyt U-26:kapteenin yksityiskohtaiset sotapäiväkirjat suoritetuilta purjehduksilta ovat olleet ilmeisen antoisia lähteitä. Elokuussa 1915 sukellusveneen onni kuitenkin loppui, ja se katosi merellä. U-26:n kohtalon selvittely vaikuttaa olleen Badewannen kiintoisimpia keissejä, sen kohtalo kun kietoutui toisen hylyn, miinalaiva Ladogan kohtaloon. Ladoga ehti laskea miinoitteen U-26 ollessa edempänä Suomenlahdella (ja ilmeisesti upottaen venäläisalus Petshoran), johon saksalaisvene palatessaan upposi, kun Ladoga taas kohtasi loppunsa saksalaisen sukellusveneen laskemassa miinoitteessa. (Juurikin tähän keissiin sijoittui oivallus päivämäärien erossa.) U-26 tunnistettiin rungon yksityiskohdista, eli kohteiden tuntemus on ensiarvoisen tärkeää.

Aina ei merenpohjaan päätymiseen tarvittu edes vihollista. Joulukuussa 1914 osasto Leytenant Burakov -luokan torpedoveneitä, tai oikeastaan kokonsa puolesta hävittäjiä, sai tehtäväkseen miinoittaa väyliä Väinämerellä Viron mantereen ja saarten välissä. Ranskassa rakennetut nopeat alukset eivät pohjoisten merien olosuhteita kestäneet, vaan kaksi upposi kesken tehtävän - sotilastermein "tappioita ilman vihollisvaikutusta".

Viimeisenä keissinä oli myös varsin hyvin merisotahistoriassa tunnettu tapaus, saksalaisten torpedoveneiden (jotka nekin liki hävittäjiä kyvyiltään) yritys tuhota Paldiskin satamassa olleet hiilenkuljetusrahtilaivat (Venäjän Itämeren laivaston suuret alukset kulkivat vielä kivihiilellä). 11 aluksen laivue menetti mennen tullen miinakentän läpi ajaessaan kaikkiaan 7 venettä - eikä Paldiskissa ollut maaliksi ainuttakaan tiedustelun kertomaa alusta. Badewanne löysi nämäkin, tosin löydettyään ensin suurin piirtein samasta paikasta toisen maailmansodan aikaisen torpedoveneen - hyvä esimerkki siitä miten paljon sota-aluksia on Suomenlahden pohjaan mennyt. Ensimmäisen maailmanpalon veneet tunnistettiin keulan apuperäsin. Esityksessä oli vaikuttavia kuvia torpedoputkissa edelleen paikoillaaan olevista torpedoista, riski nekin sukeltajille.

Purjehduskauteen 1916 maailmansota Suomenlahdella sitten jäikin, seuraavana keväänä koitti Venäjän vallankumous teki lopun Venäjän laivaston operaatioista (lukuunottamatta Muhun salmen taistelua). Saksalaiset nousivat maihin Viron saarille ja Suomeen ja etenivät maitse Viroon, mutta näistä enemmän linkeissä.

Maailmansotaa Suomenlahden rannoilla

Operaatio Albion

Britit Itämerellä (1)

Britit Itämerellä (2)

Britit Suomenlahdella (1)

Britit Suomenlahdella (2)

Baltian maiden vapaussodat

tiistai 20. toukokuuta 2025

Satakunnan keskiaikaa (4) Piispa Henrikin saarnahuone

Kokemäellä, Kokemäenjoen rannalla, odottaa matkailijaa tällainen näky.


Portinpielessä on paikan historiasta kertova kyltti, kuten asiaan kuuluu (ja muistattehan että kuvan saa klikkaamalla suuremmaksi).

G.T. Chiewitzin suunnittelemassa puistossa seisoo Suomen kansallispyhimys piispa Henrikin pysti (Emil Cedercreutzin veistoksen kopio vuodelta 2002).


Uusgoottilainen Pyhän Henrikin kappeli on turkulaisen Pehr Gylichin suunnittelema, ja valmistui 1857, jolloin vietettiin kristinuskon Suomeen saapumisen 700-vuotisjuhlavuotta eli juupelijuhlaa.


Jo avonaisesta ovesta pilkistää se, minkä suojaksi kappeli on rakennettu...


ja sehän on Pyhän Henrikin saarnahuone, luhtiaitan alaosa, jossa piispa Henrikin kerrotaan saarnanneen, ja myös viettäneen viimeisen yönsä ennen (reki?)matkan jatkumista Köyliöön ja kohtaamiseen Lallin kirveen kanssa. Tapahtuiko kestitys (ja Kerttu-emännän siitä antama väärä todistus) Lalloilan talossa täältä lähdön ja murhan välisenä aikana? Ehkä matkaan käytetyn ajan on joku paikallishistorioitsija laskenut.

 


 Etuseinän harvinaisen varholiitoksen kerrotaan olevan saksalaista alkuperää.


Saarnasiko Henrik tuosta suuremmasta ikkuna-aukosta kuten perimätieto kertoo? (Miksi hänen piti ylipäätään saarnata sisältä käsin?)


Aukon takana on ilmeisesti osia, jotka jäivät yli kun aitta mahdutettiin kappelin sisään.


Aitan seiniin on kaiverreltu muisto jos toinenkin, nuorin bongaamamme vuodelta 1985. Muuna vandalismina aitan seinistä on aikoinaan revitty tikkuja käytettäväksi hammassäryn parantamiseen.


Oppaamme Ilari Aalto loi tunnelmaa täälläkin latinankielisellä laulullaan.


Kulttuuriperinnön ammattilaista murehdutti silti kappelin kunto. Maaperä on antanut periksi, ja rakennus kallistunut jo yli 25 cm jokea kohden. Melkoinen repeämä oven yläpuolella olikin nähtävissä.

Dendrokronologinen tutkimus on ajoittanut vanhimman hirren 1400-luvulle, mutta toisaalta hirsirakennuksia on uusittu hirsi kerrallaan, joten miten aito tämä ilmeinen reliikki sitten on, ainakin se on kooltaan suurin kaikista Pyhään Henrikiin liittyvistä (tärkein sentään on piispan itsensä kallonpala). Onko tämä nyt Suomen Torinon käärinliina, uskovat uskoo ja muut ei? Suomen vanhimman puurakennuksen maineessa saarnahuone kuitenkin on.

Aitta sijaitsee Kokemäen Ylistaron kylässä, jossa myös rautakautisen Teljän kauppapaikan oletetaan sijainneen. Ainakin paikalta oli kauniin keväiset näkymät Kokemäenjoen molempiin suuntiin.


.


maanantai 19. toukokuuta 2025

Satakunnan keskiaikaa (3) Liikistö

Liikistö on lähellä Ulvilan kirkkoa, ja hieman esihistoriamatkailun kohteiden tavoin siellä ei kauheasti ole nähtävää.

Annoin itseni ymmärtää, että Liikistön ja Ulvilan suhde, ja koko Liikistön kirkon historia itsessään ovat olleet vaihtelevien historiallisten tulkintojen kohde. Kyltissä suhteellisen uusi tulkinta. Sinisessä osassa himmeällä Porin asemakaava, ja kun tarkistin asian googlekartalta, niin tämä Ulvilahan on ihan Porin vieressä!


Hieman ylempänä kiveen hakattu totuus vuodelta 1961. 

Varhaisin kirkko on paikalla voinut olla jo 1200-luvulla, ja sen paikalla on muistoristi kuten meillä Ravattulan Ristimäellä, mutta musta. Aluetta on tutkittu kahdesti, ja esiin kaivettu lähes 300 hautaa.


Jos kohta paljon nähtävää ei ollutkaan, elävöitti oppaamme Ilari Aalto tilannetta laulamalla latinankielisen antifonin.

Paikalla on myös käräjäkiviksi kutsuttu kivekehä, mutta onko kansantarinoiden käsitys näistä myös tuomarinympyröiksi kutsutuista rakenteista ensinkään oikea? Arkeologinen tutkimus on osoittanut useimpien olevan rautakautisia hautoja.


Yhtä kaikki, sankka kuusikko loi paikalle oman mystisen tunnelmansa, jota edes sääsket eivät pystyneet häiritsemään. Kuvan kivirivit voivat olla puolustusvarustusten osia.


Liikistöön liittyvä aineisto Kyppi-palvelussa.

sunnuntai 18. toukokuuta 2025

Satakunnan keskiaikaa (2 ) Ulvilan kirkko

Ulvilan Pyhän Olavin kirkko on historiallisen Satakunnan vanhin keskiaikainen kirkko, ja ajoitettu 1400-1500-lukujen vaihteeseen.


Kirkko on taalainmaalaisen rakennusmestarin työtä, ja säilynyt lähes täydellisesti keskiaikaisessa asussaan. Tiilinen päätykolmio on ollut esikuvana muille Satakunnan kirkoille. Vaakunanmuotoisiin syvennyksiin lienee ollut maalattuina rakentamisen kustantaneiden aatelisten vaakunoita.


Jotain lienee ollut kuvattuna myös kulmissa olevien tukipilareiden eli kontreforien syvennyksiin, ehkä pyhäinkuvia?

Myös sakariston päädyssä on tiilikoristelua, "vaakunakilvet" kuitenkin oudosti kyljellään.


Oppaamme Ilari Aalto seisomassa sakariston päädyssä, täsmälleen paikassa, josta vuonna 2004 salaojituksen yhteydessä löydettiin Suomen suurin keskiaikainen rahakätkö, 1474 kolikkoa sisältänyt tinaruukku eli ns. Ulvilan raha-aarre.


Ulvilan kaupunki perustettiin 1365, ja sijaitsi kirkon vieressä. Mitään siitä ei enää ole näkyvissä maanpinnan yläpuolella.


Ilari eteläseinän papinoven viereisessä syvennyksessä, joka perimätiedon mukaan toimi jonkinlaisena häpeäpenkkinä. Komeron seinissä kirkkoa vanhempia keskiaikaisia hautakiviä.


Kuvaaminen sisällä kirkossa meni kilpajuoksuksi hääväen kanssa, joten tässä vain muutama otos. Seinämaalauksia ei juuri ole, mutta kaikki 12 vihkimäristiä ovat jäljellä. Ilari osoittamassa yhtä, jonka keskellä reikä. Siihen tuikattiin kynttilänjalka, kun kynttilää poltettiin kirkon vihkimisen vuosipäivänä. Kuvassa myös toinen alttarin molemmin puolin olevista kuninkaantuoleista.


Puinen kuorilehteri on hävinnyt, mutta siltä pääsi ylhäällä seinässä olevan oven kautta ullakolle johtaviin muurinsisäisiin portaisiin. Kuvassa myös Anna itse kolmantena -veistos, mahdollisesti Gotlannissa tehty.

Marsalkka Kustaa Hornin puoliso Barbro Kurckin lahjoittama saarnastuoli on vuodelta 1659.


Kirkon suojelija Pyhä Olavi kirveineen. Kultaus ja värit ovat poikkeuksellisen hyvin säilyneet. Tekijäksi Olaville kuin myös alttarin vasemmalla puolella olevalle krisifiksille Carl Axel Nordman arvioi "Ulvilan mestariksi" nimetyn lyypekkiläisen tai Lyypekissä koulutuksen saaneen taiteilijan.


Olavin vieressä on, ei Suomen vanhin, vaan Suomen uuden ajan alun vanhin penkki. Näin siksi, että keskiaika Suomessa jatkuu vuoden 1527 reformaation tienoille, ja penkille tehty dendrokronologinen ajoitus antoi valmistusajankohdaksi 1530-luvun alun.


Kirkko on yksilaivainen, ja holvien tähtiholvaus tyypiltään ns. Sture-holvaus.

Tavanomaisempien hautajaisvaakunoiden lisäksi kirkossa oli myös tätä pelkistetympää mallia.


Vielä viimeinen vilkaisu kirkkosaliin...


ennen livahtamista asehuoneeseen, jonka kynnyskivenä oli vanha hautakivi tai -paasi tai mitä nämä ovatkaan.

Asehuoneessa on myös kirkon vanhin, 1200-luvulta oleva hautakivi, varsin pelkistetty puumerkin tapainen tunnus siinäkin.


Suurvalta-ajan hautapaadet olivat toista maata. Tässä Axel Kurck varusteineen.



Vieressä Gödik Fincken ja puolisonsa Elisabeth Boijen paasi.


Asehuoneessa on myös esillä osa edellä mainitusta, sakariston seinän juurelta löydettyä raha-aarretta.



Kirkkomaan portin laatta mainitsikin paikan, jonne seuraavaksi suunnattiin.


Ulvilan kirkon puiset kattotuolit ovat hyvin säilyneet, löytyypä ullakolta keskiaikainen nostolaitekin. Kattoristikoiden ratkojat -projektin kuvia Facebookissa.

Ulvilan kirkko Kyppi-palvelussa.