Flaneur huomasi vasta viime tingassa että Heta Lähdesmäki piti tänään opastuksen aiheesta Tutkimus tutuksi: Puolalanpuiston monilajinen historia.
Aurajoen itärannan suuriin puistoihin verrattuna Puolalanmäen puisto ei ole järin suuri, mutta niiden tavoin sekin on luotu paljaasta kalliosta tuomalla vaunukuormittain maata, johon puita ja muita kasveja istuttaa. Puiston suunnitteli ruotsalainen Mauritz Hammarberg.
Vuorijalavat taidemuseon pohjoispuolella edustavat ilmeisesti puuston vanhinta kantaa. Niiden juurella, kolmannella penkillä vasemmalta, vietti meidänkin perheemme vapunaaton lakitusta taas vähän aikaa sitten.
Sembramänty lanseerattiin Suomeen Siperiasta 1860-luvun nälkävuosina, sen pähkinämäisistä siemenistä kun ajateltiin saatavan uusi ravintolähde. Niin Siperian talveen tottunut kuin olikin, ei sembramännystä Suomen metsiin uutta puulajia tullut, vaan se on jäänyt puistojen ja puutarhojen puuksi.
Tässä puiston kolkassa voi istua vaahteroiden alla. Runoilijoitakin ne ovat inspiroineet, niin kesäisin kuin talvisin, ja mikäpä ettei. Opastuksen tuloksena lukulistalle pääsi Turun puistoista kertova Rauno Lahtisen teos.
Piknikin viettäjiä ja auringonottajia per neliömetri on Puolalanmäellä kesäisin Turun puistoista eniten. Nyt nurtsilla tarkeni vain pelata mölkkyä. Puiston alkuaikoina nurmikolla käveleminen oli kuitenkin ankarasti kiellettyä, olipa siellä vakituinen puistovahtikin pitämässä moista häiriökäyttäytymistä silmällä, jopa oikeuksin pidättää pahantekijöitä.
Esiin nousi myös tammikuussa Park Hotelin roskikseen asti seikkaillut ahma. Ihmeteltiin myös siilien katoamista (liian siistiä, ei lehtikasoja?), rottaongelman syitä, ja mm. sitä että mustarastas vielä 1930-luvulla oli uutisoinnin arvoinen ilmiö Puolalanpuistossa. Opastuksella oli, kuten kai tarkoitus olikin, hyvä keskusteleva henki ihmisen ja luonnon kohtaamisesta puiston kaltaisessa ihmisen täysin kontrolloimassa luomuksessa - mikä on ollut toivottua tai ei-toivottua näissä teollistuneen kaupunkielämän keitaissa.
Itse tuumin sitä, millainen murros yhteiskunnan kehitystasossa ylipäätään oli se, että puistoja oikein tarkoituksella istutettuine puineen alkoi ilmestyä. Puolalanmäki oli 1800-luvulla paljasta kalliota, mutta miksi? Taidemuseon paikalla olleesta palotornista piti tietysti olla esteetön näköala kaupunkiin, ja tuulimyllytkin tarvitsivat tilaa ympärilleen toimiakseen, mutta ylipäätään kaikki puut asutuksen välittömästä läheisyydessä niin kaupungeissa kuin maalla oli hakattu polttopuiksi ja muihin tarpeisiin. Ehkä eräänlainen jäänne puuston välittömästä hyödyntämisestä oli valitus, että lapset leikkasivat puiston syreeneistä (tuolloin sireeni) kukkia myytäväksi, mikä toi mieleen egyptiläislasten harrastaman kukkien pakkomyynnin matkalla 2012.
Sää oli kuvaamiseen valitettavasti taas kerran näppejä jäädyttävän kylmä, joten enää yksi kuva, taidemuseolta alas Aurakatua.
Kadunvarren lehmusten istuttaminen oli myös herättänyt aikanaan kansalaiskeskustelua. Taidemuseon tuli näkyä kauas joen toiselle puolelle, ja epäiltiin että puut voisivat tämän näkymän pilata.
Henkilökohtaisena anekdoottina on nyt kerrottava, ettei näin päässyt käymään. Tultuani yliopiston pääsykokeisiin 1982 oli junan saapuessa jo niin kiire, etten ehtinyt katsomaan miltä Turun asema oikeastaan näytti. Täl puolelta jokea tois puolelle palatessa ja asemaa etsiessäni kiinnitin huomioni suurin piirtein oikeassa suunnassa olevaan näyttävään rakennukseen. Kiipesin sen luokse huomataksen että kyseessä oli taidemuseon rakennus, mutta eipä asemakaan sieltä enää kaukana ollut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti