Niinpä vuoden 1918 sotatoimet jäivät historiaan pelkästään Vienan retkinä, ja ensimmäisen kriittisen historiallisen tutkimuksen niistä kirjoitti Jouko Vahtola vuonna 1988 nimellä "Suomi suureksi - Viena vapaaksi": Valkoisen Suomen pyrkimykset Itä-Karjalan valtaamiseksi 1918. Välittömänä lähtokohtana oli Mannerheimin Antrean asemalla 23.2. antama Miekkavala, mutta taustalla oli luonnollisesti jo vuosikymmeniä jatkunut kulttuuripiirien karelianismi, sekä ajankohtaisemmin metsäteollisuuden havittelemat metsäresurssit.
Walleniuksen retkikunta kohtasi pian rajan ylitettyään vähintään yhtä uskaliaan offensiivin, punaisten suomalaisten yrityksen hyökätä Suomeen ja vyöryttää valkoinen Suomi pohjoisesta käsin. Täällä käytiin kirjaimellisesti veljessotaa, sillä punaisia johtaneen Iivo Ahavan isä ja veli Paavo Ahava vanhempi ja nuorempi olivat kiihkeitä heimoaatteen miehiä. Sitä oli Iivokin, mutta siinä missä isä ja veli ajoivat Itä-Karjalan liittämistä Suomeen, kannatti hän Karjalan itsenäisyyttä, mikä ei noina levottomina aikoina ollut sen mahdottomampi skenario kuin Suur-Suomi-haaveetkaan. Valkoisten hyökkäyksen Ahava joka tapauksessa pysäytti alkuunsa.
Malmin osasto pääsi aina Muurmannin radalle saakka, mutta joutui Vienan Kemin porteilla väijytykseen ja heitetyksi takaisin. Rintama jähmettyi täälläkin asemasodaksi, Uhtuan jäädessä heimosotureiden haltuun. Itse asiassa retkikunnat jäivät oman onnensa nojaan tilanteen nopeasti muututtua. Brittien interventiojoukot etenivät Kemiin ja Sorokkaan saakka suojelemaan Muurmannin rataa, eikä Suomella ollut halua joutua sotaan imperiumin kanssa. Mannerheimin ero toukokuun lopussa vei hankkeen korkeimman tukijan, eikä armeijan ylijohto hänen jälkeensä ollut halukas ryhtymään yritykseen, jonka menestymisedellytyksiin se suhtautui kriittisen realistisesti. Suomen tekemisiä vuoden 1918 jälkipuolella hyvin pitkälti kontrolloineet saksalaiset eivät myöskään halunneet horjuttaa bolsevikkien kanssa tehtyä rauhaa Suur-Suomi-hankkeilla. Kun myöhemmin syksyllä mieli muuttui ja alettiin suunnitella Pietarin valtausta ja taistelua brittejä vastaan pohjoisessa (Unternehmen Schlußstein), vei Saksan romahdus pian pohjan hankkeelta.
Mukana Vienassa oli myös kaksi tunnettua kulttuuripersoonaa, Samuli Paulaharju ja Ilmari Kianto, vanhoja karelianisteja molemmat. Ainakin jälkimmäinen tuntuu suorastaan nauttineen sotaseikkailustaan, ja itse asiassa Kianto tuo mieleen toisen saman ajan sotaisan runoilijan ja irredenta-aktivistin, Gabriele D’Annunzion (Vahtolan kirjan nimen alkuosa on Kiannon runosta). Kiannon kirjoituksista paistaa ärtymys siihen miksei sotaretki onnistunut: itäkarjalaiset eivät ensinkään lämmenneet suomalaisten interventiolle. Heidän suosiostaan kilpailivat suomalaisten lisäksi myös britit ja bolsevikit. Briteillä oli toimittaa ruokaa ja resursseja, kahdella muulla osapuolella ei, ja leivästä Karjalassa oli kyse. Karjalaiset myös karsastivat valkoista Suomea tukenutta Saksaa, jota vastaan olivat sotineet vuosia.
Brittiarmeija perusti, koulutti ja varusti kesän aikana käyttöönsä punaisista suomalaisista ns. Muurmannin legioonan, ja karjalaisista Karjalan rykmentin (otrjadin). Jälkimmäinen ajoi myöhäissyksyllä Malmin jälkeen jääkärikapteeni Toivo Kuisman johtamaksi tulleet valkoiset Suomen rajan taakse. Heimosoturit olivat marssineet rajan yli käsivarsissaan nauhat joissa luki Karjalan puolesta. Heidät karkottaneen joukko-osaston tunnus puolestaan oli Karjalan vapauden puolesta.
Vuoden päättyessä valkoisen Suomen hallussa oli enää Repolan pitäjä, joka kansalaiskokouksessa elokuussa oli päättänyt liittyä Suomeen, ja jonka suomalaisjoukot pian miehittivät ja jossa alkoi toimia myös suomalainen siviilihallinto. Uusi kierros heimosodissa oli odottamassa heti vuodenvaihteen jälkeen, tällä kertaa Suomenlahden eteläpuolella.
2 kommenttia:
Mielenkiintoinen artikkeli. Olen itse vastikään tutustunut tarkemmin heimosotiin ja niihin liittyviin heimo- ja Suur-Suomi-aatteeseen sekä antibolševismiin. Ollakseen historiallisesti erityisen kiehtova tapahtuma, olen hämmästynyt, miten vaatimattomasti heimosodat esitetään peruskoulun ja lukion oppikirjoissa. Käsitettä "heimosodat" ei kertaakan mainittu omissa lukiokirjoissani, vaan asia mainittiin pikaisesti ulkopolitiikkaan liittyen. Toki yleispiirteisesti Suomen historiaan sisältyy oleellisempiakin tapahtumia mainittavaksi rajallisiin aiheisiin, mikä on ymmärrettävää. Silti olen hämmästellyt vähäistä kiinnostusta näihin retkiin. Onkin ihmeellistä, että niin nopeasti verisen sodan jälkeen oltiin halukkaita taistelemaan Karjalassa tai ylipäänsä suurentamaan Suomen rajoja. On myös muistihistoriallisesta aspektista kiintoisaa, että itäkarjalaiset eivät katsoneet hyvällä näitä suunnitelmia.
Toisen maailmansodan jälkeen ei ymmärrettävistä syistä välitetty muistella hanketta vallata periaatteessa Suomen kokoinen kappale Neuvostoliittoa. Silti heimosotia pitäisi tarkastella aikakauden kontekstissa. Ensimmäisen maailmansodan loppu oli aikaa jolloin kaikki tuntui mahdolliselta, valtakuntia sortui ja uusia syntyi. Suur-Suomea kannattivat 1918 käytännössä kaikki porvarilliset puolueet, vaikka käytännön toimet olivat pienen aktivistipiirin heiniä.
Itse Itä-Karjalassa haaveiltiin 1918 pikemmin itsenäisyydestä jos asiaa edes ajateltiin, suurelle osalle asialla ei ollut suurtakaan merkitystä. Heimohenki Suomeen liittymisen merkityksessä sai suuremman kannatuksen vasta vuodesta 1919 alkaen, kun bolsevikkien pakko-otot ym. olivat tulleet tutummiksi. Vuosina 1921-22 bolsevikkivaltaa sitten syntyikin suoranainen kansannousu.
Luulen että samoin kuin sisällissodan kanssa, myös tässä tapauksessa 100-vuotismuisto on inspiroinut tutkimusta, ja uusia kirjojakin on tullut ja tulossa.
Lähetä kommentti