tiistai 23. heinäkuuta 2019

Cliffs of Moher

Neljäs päivä oli jälleen retkipäivä. Samassa ajassa missä Turusta pääsee Mänttään, ehtii Dublinista (moottoritietä) jo saaren toiselle laidalle, Moherin kallioille.



Nämä korkeimmillaan yli 200 metrin kohoavat pystysuorat kalliorannat ovat olleet Irlannin suosituimpia nähtävyyksiä jo kauan.


Valkoinen näkötornikin on jo vuodelta 1835.


Jyrkänne on, ainakin tältä suosituimmalta osuudeltaan, aidattu kivilaatoilla, jonka turvallisemmalla puolen heikkohermoisemman onkin syytä pysytellä. Vaan riitti sen taaksekin menijöitä yllin kyllin.



Pudonneita tai hypänneitä lienee ollut paljon vuosien varrella. Heille oli oma muistomerkkikin.


Hulppeitahan nämä näkymät olivat, ja sattui vielä mitä kaunein ja aurinkoisin päiväkin tälle sinänsä kai aika usein tuuliselle ja sateiselle maankolkalle.


Eikä edellisestä sateesta kauan ollutkaan, sitä todisti tämä mutalammikko.


Alhaalla meressä suhasivat turistiveneet, sieltäkin käsin voi kallioita ihailla. Taivaanrannassa näkyvät Aransaaret, jossa vielä puhutaan iiriä, ja jotka jollekin elokuvahistoriaa harrastaneelle saattavat olla tuttuja vuoden 1934 dokkarista Aransaarten mies.


Suurenmoisia lintukallioita, mutta niiden valtavuudesta johtuen linnutkin näkyivät vain pieninä pisteinä.


Todellinen maailman reunahan tämä oli suuriin löytöretkiin asti. Minkä verran lie rannikon asukkaat niitä ennen miettineet mitä ulapan takana oli.


Näkymä merelle, mutta mitä takana oli? Laiduntava karja, ja muhkea lannan tuoksu.


Kuulemma olisi maan alle sijoitettu visitor centerkin ollut käymisen arvoinen (ja liput kuuluivat retken hintaan), mutta käytimme mieluummin ajan kallioilla kiertelyyn. Kuvasta saa myös käsityksen turistibussien määrästä. Eipä ihme, että oppaan neuvo oli ottaa kuva bussin etuosasta sen tunnistamiseksi palatessa.

.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti