Aloitetaan Vilnaan tutustuminen rankimmasta päästä eli Kansanmurhan uhrien museosta. Päällepäin viattoman näköinen 1800-luvun lopun valkoinen rakennus on toiminut vuoroin Gestapon ja vuoroin Neuvostoliiton erinimisten salaisten poliisien päämajana ja vankilana.
Museo kertoo sekä miehittäjien sortotoimista että taistelusta niitä vastaan. Partisaanisota jatkui Liettuassa 1950-luvulle asti ja vaati tuhansia kuolonuhreja. Alussa on perinteinen kertova museonäyttely vitriineineen, esineiseen ja valokuvineen.
Kuulustelut...
...ja karkotus olivat kymmenientuhansien kohtalo. Kuka palasi, kuka ei.
Alakerran vankiselleissä pääsi tuntumaan siitä mitä oli joutua totalitaaristen valtioiden uhriksi.
Vankeja viihdytettiin mm. sellissä, joka oli niin pieni ettei siellä voinut kuin seistä. Tässä alla selli, jossa oli pysyteltävä keskellä lattiaa olevalla pienellä jalustalla jolei halunnut molskahtaa lattiaa peittävän jääkylmään veteen.
Pakkopaitahan on toki pakkovallan vakiovälineistöä.
Gestapon jahdin kohteena olivat tietysti juutalaiset. Holokaustin uhreille oli omistettu oma huoneensa.
Sisäpihalla oli tämä karun näköinen tiilirakennus.
Kidutusidea paljastuu tästä. Pömpelissä ei olut kattoa ollenkaan, siellä oltiin, satoi tai paistoi.
Pahin oli vielä jäljellä. Portaat johtivat teloituskammioon, jossa ammuttiin KGB:n toimesta arviolta yli 1000 ihmistä vuodesta 1944 eteenpäin. Ruumiit haudattiin Vilnan ympärillä oleviin joukkohautoihin. Haudoista esiin kaivettuja kenkiä ym. esineitä on esillä pleksilattian alla.
Kammion seinällä oli ruutu, jolla pyöri tämä kohtaus Katynin joukkomurhia kuvaavasta puolalaiselokuvasta.
Viimeistään luodiniskemät seinissä pakottivat uskomaan kaiken paikassa tapahtuneen.
Mutta ketään ei ole unohdettu. Rakennuksen ulkoseinälle on kaiverrettu siellä surmattujen henkilöiden nimiä.
.
1 kommentti:
Johan oli rankka ja puistattava kokemus... :S Sitä on vaan äärimmäisen vaikea ymmärtää miten tuollaista on voinut tapahtua. Ja vaikka tapahtuuhan kauheuksia edelleen jossain päin maailmaa, mutta kun ne ovat poissa silmistä ne ovat poissa mielestä. Taas muistutettiin museoiden tärkeydestä. Jotta emme unohtaisi.
Lähetä kommentti