Maailmansodan historiakiistan äärellä

Denis Winter: Haig's Command: A Reassessment (1991)

Douglas Haig nousi länsirintama brittijoukkojen (BEF) komentajaksi vuoden 1915 lopulla, ja johti niitä sodan loppuun saakka, läpi vuosien 1916 ja 1917 suurten joukkoteurastusten ja vuoden 1918 dramaattisten käänteiden, kun entente horjui tappion partaalla Saksan keväthyökkäyksen edessä, ennen kuin aloite siirtyi sille kesällä ja sota päättyi Saksan ja muiden keskusvaltojen antautumiseen syksyllä.

Haig on ollut kiistanalainen hahmo jo yli vuosisadan ajan, ja englanninkielinen wikipedia omistaa sotamarsalkan jälkimaineelle kokonaan oman sivun. On oltu puolesta ja vastaan, ja Winterin kirja on todella jyrkästi jälkimmäistä, aina naurettavuuteen asti. Jos Winteriä on uskominen, Haig oli vuoden 1909 jalkaväkiohjesääntöön jämähtänyt jäärä, kaikin puolin lahjaton idiootti, joka yleni vain hyväveliverkoston avulla, ja munasi jokaisen taistelunsa. Sodan jälkeen arkistolähteitä vieläpä salattiin ja hävitettiin marsalkan maineen suojelemiseksi.

Tällainen dissaus alkaa jossain vaiheessa jo huvittamaan, ja erityisesti tökkivät varsin helposti tarkistettavat mokat. Vetäytyminen Siegfried-linjalle maaliskuussa 1917 ei vapauttanut saksalaisten reserviin 45 divisioonaa, vaan vain 13-14 divisioonaa. Aika hulppeaa oli myös juttu tonnin painoisia ammuksia ampuvista 16 tuuman tykeistä, järein ententen tykki kun oli 12-tuumainen.

Kuten edellä linkatulta Haigin jälkimaineelle omistetulta sivulta voi lukea, Winterin kirjan väitteet on aika lailla runtattu, mutta olihan tämä omalla tavallaan hauska lukea, ainakin nyt ymmärsin, millä vimmalla maailmansodan aikaiseen sotilasjohtoon on Britanniassa suhtauduttu. Useimmille suomalaisille asia taitaa olla tutuin Blackadder-sarjan satiirista.

Kiitosta saa kirjan lopussa oleva Biographical Sketches, lyhyet luonnehdinnat lukuisista brittiläisistä ja ranskalaisista sodan ajan poliittisista ja sotilaallisista johtohenkilöistä tai tapahtumien kulkuun muuten vaikuttaneista hahmoista.

Pikantti inhimillinen yksityiskohta: vaimo teki aamuisin Haigille mukaan eväät, jotka tämä söi lounaaksi omassa rauhassaan, koska halusi välttää pitkällisiä lounaskeskusteluita esikunnan jäsenten kanssa. Täysin päinvastainen tapa siis kuin vaikkapa Ranskan sodan alun ylipäälliköllä Joseph Joffrella, jonka lounaiden kerrotaan venyneen parituntisiksi, olipa sotatilanne miten kiperä hyvänsä.

Raivotarten tanssi

Michael S. Neiberg: Dance of the Furies – Europe and the Outbreak of World War I (2011)

Maailmansodan syttymisestä on kirjoitettu paljon kirjoja, ja Neibergin kirjassa näkökulma on se, että sota ei syttynyt kansakuntien vihasta toisiaan kohtaan, vaan viha kansakuntien välille syntyi itse sodasta. Varsin itsestäänselvältä kuulostava väite, jonka tueksi kirjoittaja on koonnut runsaasti sitaatteja keskiluokkaisten kirjeistä ja päiväkirjoista, mutta olihan tässä muutakin kiinnostavaa.

1900-luvun alun toistuvia suurvaltapoliittisia kriisejä (Marokko 1905 ja 1911, Bosnia 1908, Balkanin sodat 1912-1913) pidetään maailmansodan esinäytöksinä, mutta aikalaiset eivät nähneet sitä niin. Päinvastoin ne olivat opettaneet, että kriisit voidaan ratkaista viikkojen tai kuukausienkin diplomaattisella kädenväännöllä, sota kuitenkin välttäen. Sotaa ei todellakaan odotettu, eikä missään nimessä haluttu.

Itävallan esittämä ultimaatumi Serbialle 23.7. 1914, ja sen hylkääminen Serbian toimesta kaksi päivää myöhemmin kohahduttivat uutisina, mutta useimpien eurooppalaisten mielestä kriisiin löytyisi ratkaisu kuten ennenkin. Edes Itävallan sodanjulistusta Serbialle 28.7. ei pidetty lopullisena katastrofina. Vasta Venäjän liikekannallepano 30.7. pyöräytti suursodan pyörät peruuttamattomasti käyntiin, ja liikekannallepanot ja sodanjulistukset sinkoilivat seuraavan viikon ajan.

Sota tuli todellakin kuin kirkkaalta taivaalta, ja ehkä tapahtumien nopeudestakin johtuen kaikki sotaan joutuneet maat katsoivat (toki hallitustensa tietoisen manipuloinnin myötä) joutuneensa hyökkäyksen kohteeksi ja käyvänsä jaloa puolustustaistelua. Isänmaallisuuden puuskassa luokkaristiriidatkin unohtuivat, ainakin hetkeksi, kun poliittisia linnarauhoja solmittiin kaikissa maissa, ellei parlamenttia sitten suljettu kokonaan. Kaikki olivat ehdottoman vakuuttuneita siitä, että sota olisi lyhyt. Se ei kestäisi, ei voisi kestää, muutamaa viikkoa pitempään.

Sodan alun kuvauksissa on tavallista siteerata aikakauden älymystön (Thomas Mann, Sigmund Freud ym.) innostuneita päiväkirjamerkintöjä sodanjulistusten päivinä. Harvemmin mainitaan, että heidänkin innostuksensa laantui pian, Freudin jo elokuun aikana. Eikä innostus ollut mitenkään universaalia. Maaseudulta sotaan jouduttiin lähtemään kesken elonkorjuun, ja perheiden pojat ja isät lähetettiin rintamalle kaikkialla Euroopassa kyynelten virratessa. Televisiodokkareiden vanhat filmit riemuitsevista sotilaista junanvaunuissa ovat pahasti harhaanjohtavia.

Innostuksen, jos sitä tunnettiinkaan, tilalle tuli pian viha, kun propagandakoneistot levittivät kertomuksia vihollisen julmuuksista, joita kyllä tapahtui oikeastikin, mutta huhumylly paisutti kaiken uskomattomiin mittoihin. Sotasensuuri oli ehdoton, ja lehdistö oli kunkin maan sodanjohdon antamien (mitäänsanomattomien) tiedonantojen varassa. Mediaa ei etulinjaan päästetty, vaan toimittajat sepittivät sankaritarinoita omasta päästään.

Vuoden loppuun mennessä rintamasotilaille oli käynyt selväksi, miten kauheaa käsityskyvyn ylittävä moderni sota oli, ja että se ei todellakaan päättyisi pian. Kuilu kotirintaman ja sotilaiden käsityksestä laajeni niin syväksi, että brittiupseeri saattoi iloita Saksan laivaston pommittaessa Englannin rannikkoa, koska "siviilitkin vihdoin ymmärtäisivät mitä sota on".

Turtumus sotaan ei juoksuhaudoissa tullut vasta Sommen ja Verdunin myötä 1916, vaan se oli todellisuutta jo 1914. Vain velvollisuudentunne sai sotilaat jatkamaan, se vuosisata keskiluokkaista rakkautta muistoineen isoisän viiksistä jne., kuten F. Scott Fitzgerald asian muotoili romaanissaan Tender Is the Night (1934).

Torpedoveneet Etelämerellä

Mark Stille: USN PT Boat vs IJN Destroyer: Tokyo Express 1942–43 (Osprey Duel 141 2025)

Salomonsaariin kuuluva Guadalcanal nousi sotauutisten otsikoihin (ja sittemmin lukemattomiin sotahistorian kirjoihin) elokuussa 1942, kun USA:n merijalkaväki nousi maihin saarelle, valtasi japanilaisten rakentaman lentokentän, nimesi sen Midwayn taistelussa kaatuneen lentäjän mukaan Hendersonin kentäksi ja toi saarelle osaston merijalkaväen ilmavoimien koneita. Seuraavan puoli vuotta kestäneissä taisteluissa tämä takasi amerikkalaisille ratkaisevan ilmaherruuden.

Pian kävikin ilmi, ettei Japanin laivasto voinut toimia saaren läheisyydessä päivisin, vaan lisäjoukot ja näiden vaatima huolto oli toimitettava saarelle öisin nopeilla hävittäjillä - amerikkalaiset antoivat tälle touhulle nimen Tokion pikajuna (Tokyo Express). Amerikkalaisten lentokenttäsillanpäätä vastaan lähetettiin ensin pataljoona, sitten prikaati ja lopulta divisioona, mutta valtaamatta se jäi.

Amerikkalaiset puolestaan koettivat häiritä Tokion pikajunaa torpedoveneillä läheiseltä Tulagin saarelta käsin. Elämä palmujen alla ei ollut ensinkään sitä, mitä sotaa edeltäneistä matkailumainoksista olisi voinut luulla. Ilmasto oli tukahduttavan kuuma ja kostea, sade teki maastosta mutavelliä, ja kaikenlaisen infran puuttuessa veneiden tankitkin piti pumpata käsin 55 gallonan tynnyreistä - kukin vene vaati 60 tynnyrillistä. Kuluttavaa oli myös partiointi öiseen aikaan.

Toisaalta olosuhteet ja pienet piirit tekivät kanssakäymisestä välitöntä. Pukuohjesäännöt heitettiin nurkaan, asusteiksi riitti shortsit ilman alushousuja, ja tukka ja parta saivat kasvaa, joskin malarialääke teki ihosta keltaisen. Baseballia pelattiin vanhalla krikettikentällä, jotkut kalastivat, ja humala haettiin "viidakkomehusta" (jungle juice), 90-prosenttisesta torpedojen polttoaineena käytetystä pirtusta lantrattuna hedelmämehujauheella. Jonkinlaista vaihtelua oloihin toi torpedovenetukialus USS Jamestownin saapuminen.

Torpedoveneiden päällystöä valitessa etusija oli purjehdus- tai veneilykokemuksella, mikä toi veneiden kippareiksi Uuden Englannin ja Keski-Atlantin osavaltioiden vauraiden perheiden vesoja. Yksi näistä oli sittemmin presidentiksi noussut John F. Kennedy, jonka terveydentila ei rintamapalvelusta oikeastaan olisi sallinut, mutta vaikutusvaltaisen suvun kontakteilla sekin hoitui. Kennedy ansaitsi kannuksensa Salomonsaariin kuuluvan New Georgian vesillä pelastamalla miehistönsä jäseniä, kun japanilaishävittäjä oli puskemalla katkaissut ja upottanut hänen komentamansa veneen PT-109.

Materiaalisesti torpedoveneiden toiminta jäi Guadalcanalin vesillä melko vaatimattomaksi. Vain yksi japanilaishävittäjä onnistuttiin todistetusti upottamaan, ja toista vakavasti vaurioittamaan. Toisaalta japanilaiset onnistuivat upottamaan kuusi torpedovenettä, mitä kirjoittaja pitää vähäisenä (?). Hieman mysteerisenä loppukaneettina Stille toteaa:

Overall, the level of effort put into the formation and growth of the PT force was considerable. The misery inflicted on the Japanese was much greater.

Sivulla 12 mainitaan, että ELCO-yhtymän valmistama PT-6 olisi myyty ennen sotaa Suomeen, mutta pikainen kuukkelointi ei tuonut vahvistusta asiaan.

Corto ja Tintti Meksikossa

Viimevuotisen harha-askeleen jälkeen on palattu taas Canales-Pellejero-kaksikon myötä takaisin menneisyyteen viidennen kerran, tällä kertaa albumissa Corto Maltese - Elämänviiva (Jalava 2025)

Prattin luomasta henkilögalleriasta mukana ovat vakio-Rasputinin lisäksi kaksi naishahmoa, brasilialainen noita Kultasuu ja irlantilainen vapaustaistelija Banshee O'Danann. Uutena henkilönä on ranskankielisen lehden nuori reportteri Yann Rêveur, ilmeinen Tintti-hahmo hiuksia ja vaatetusta myöten! Tribuutti edesmenneelle sarjakuvantekijälle siis.

Tarina alkaa Meksikossa 1920-luvun lopulla, ja heti kohdataan pari historiallista henkilöä, amerikkalaiset arkeologit Edward Herbert Thompson ja Sylvanus Morley kiistelemässä mayatemppelin juurella. Muinaisaarteiden varastelustahan tässä on kyse, pyhästä lähteestä nostetuista jade-esineistä tarkemmin ottaen. Meksikon hallitukselle sotilaskoneita lennättänyt Charles Lindbergh vilahtaa vielä ohimennen, mutta pian sen jälkeen siirrytään Jukatanin viidakoista Meksikon polttavan kuumille ylätasangoille, keskelle Cristero-kapinan taisteluja.

Täytyy tunnustaa etten ollut koskaan tällaisesta, vuosina 1926-29 käydystä sodasta kuullutkaan. Sikäli kuin ymmärsin, Meksikon vallankumouksen seurauksena vuoden 1917 perustuslaki erotti kirkon ja valtion, ja rajoitti uskonnon harjoittamista ja papiston toimintaa. Seurauksena oli katolisten talonpoikien kapina hallitusta vastaan, ja raakuuksia puolin ja toisin. 

Suurin osa albumista vietetäänkin näiden sotatoimien tai pikemminkin niihin liittyneiden ampumisten ja hirttämisten parissa, kun aselastia kuljetetaan kapinallisille halki karujen maisemien. Cortoa pommitetaan ilmasta ja skorpionikin pistää, mutta kaikesta selvitään. Pommituksessa tajuntansa menettäneenä Corto jopa tapaa unijaksossa vanhempansa, ja kas, isällähän on päässään tuttu valkoinen lakki.

Tämä talonpoikaissodan keskellä haahuilu kesti ainakin itselleni liian pitkään, ja vaikka lopussa jadet päätyvät Cortolle, ja matka jatkui Rasputinin kanssa La Nina de Gibraltar -purjealuksen (nimi on viittaus Corton äitiin), niin omaan makuuni tämä oli vähiten kiinnostava espanjalaiskaksikon tähänastisista albumeista.

Niin obskuuri historian tapahtuma kuin tämä Meksikon kahina onkin, siitä on tehty meksikolais-amerikkalainen For Greater Glory vuonna 2012, mahdollisesti siis antaen inspiraatiota albumille, jossa tavataan leffan päähenkilö kapinallisjohtaja Enrique Gorostieta.

Jaa, ehkä vielä yksi mahdollinen kulttuurinen viittaus: Corton naamioasu karnevaaleissa toi ainakin itselleni mieleen Jim Carreyn ulkoasun elokuvassa The Mask - naamio.

Maarian kirkon ja pappilan vaiheita

Heinäkuun alussa julkaistiin Koroisten kirkon muistoristillä kaikkiaan 16 kirjoittajan tuottama julkaisu Maarian kirkko ja pappila - Hengen ja maan viljelyä keskiajalta nykypäivään. (Docendo 2025).

Maaria on yksi Suomen vanhimmista seurakunnista, mitä ilmeisimmin jo 1220-luvun tienoilta, jolloin suuremmat kirkkopitäjät korvasivat Ravattulan Ristimäen kaltaiset paikallisseurakunnat. Varhaisemmat puiset kirkot korvautuivat kivisellä 1440-1450-luvuilla. Kirkko sai Neitsyt Marian lisäksi tuolloin toisenkin suojeluspyhimyksen, Pariisin marttyyripiispan Pyhän Dionysiuksen (Saint Denis) - asialla lienee tekemistä sen kanssa, että Turun piispana tuolloin ollut Olaus Magni (Olavi Maununpoika) oli opiskellut Pariisissa. (Pariisissa opiskelusta lisää blogissa täällä.)

Maarian kirkko on säilynyt varsin hyvin keskiaikaisessa asussaan, ja kuuluisa se on Suomen vanhimmasta (v. 1290) hautapaadesta, sekä erikoisista, tulkintoja uhmaavista rakentajamaalauksista seinillään. Erikoinen on myös länsipäädyn kellotorni, joka on ollut alunperin avoin alaosastaan, ja toiminut ehkä ulkokappelina tai ulkoalttarin katoksena.

Vuonna 1878 salama sytytti kirkon katon tuleen ja se tuhoutui. Holvit kuitenkin kestivät, ja kirkkosali säästyi, samaan tapaan kuin Pariisin Notre Damen katedraalin palossa 2019 - olisiko Pyhä Dionysius suojellut kumpaakin? Kaikki vintillä olleet 18 keskiaikaista veistosta kuitenkin tuhoutuivat, ja niistä on jäljellä vain Suomen muinaismuistoyhdistyksen taidehistoriallisen retkikunnan vähän aikaisemmin tekemä dokumentaatio. Keskiajan puuveistoksista on jäljellä vain kaksi krusifiksia ja alttaritaulu. Näistä sekä kirkkoon haudatun Johan Bäckin esineistöstä ja arvoituksellisesta 1500-luvun maalauksesta kuultiin myös helmikuussa kirjoittajien Artefacta 2025 konferenssissa pitämissä esitelmissä.

Kirjan jo ollessa painossa kaivaukset paljastivat kirkon lattian alta lukuisia hautauksia, jotka luultiin poistetun jo aikaa sitten. Kirjan mukana tuli asiaa käsittelevä lisälehti.

Pappila on ollut kirkon vierellä niin kauan kuin kirkkokin, mutta muiden Turun lähikirkkojen tavoin Maaria on saanut toimia vuosisadat palkkapitäjänä eli prebendana, keskiajalla tuomiokirkon papeille (usein itse piispallekin), ja 1640 alkaen akatemian professoreille. Kirkkoherraksi nimitetyt eivät siis enimmäkseen itse virkaa hoitaneet, vaan saarnat ja muut toimitukset piti tehtävään palkattu kappalainen tai apupappi.

Kirkkoherroina on toiminut sellaisia kuuluisuuksia kuin suomennostyöstään tunnettu Jacobus Petri, ja puutarhoistaan ja Amerikan matkastaan tunnettu professorin Pehr Kalm. Ruustinnoista maineikkain on tietysti Jenny Maria Montin-Tallgren, jonka sinnikäs arkeologinen harrastus johti mm. Koroisten piispanistuimen paikan löytymiseen.

Pappilan nykyinen päärakennus on puolestaan kuuluisa siitä, että se on ensimmäinen tiilestä muurattu pappila Suomessa. Läheisen Kärsämäen tiilitehtaan tiilistä 1700-luvun lopulla valmistuneen rakennuksen piti valmistustavallaan säästää metsiä, mutta sen lämpimänä pitäminen talvisin nieli valitettavasti puuta senkin edestä. Puutarha kukoisti erityisesti Kalmin ja Tallgrenien aikana. Vuosikymmeniin eivät Maarian kirkkoherrat ole pappilassa enää asuneet, verotuksen muutos teki täällä kuten muuallakin virka-asunnossa asumisen liian kalliiksi.

Kirjassa on myös artikkeli kirkkomaan hautakappeleista ja merkittävimmistä vanhoista haudoista, samoin kuin kahden muun Maarian seurakunnan hautausmaan esittely, nehän ovat Maarian keskinen hautausmaa Vähäjoen varrella, sekä Kärsämäen hautausmaa.

Maailmansota yksissä kansissa (5)

Amerikkalainen G.J. Meyer kertoo innostuksensa maailmansotaan syntyneen 13-vuotiaana Ei mitään uutta länsirintamalta -romaanin myötä, ja kasvaneen edelleen reppureissatessa Euroopassa lukemattomia sotamuistomerkkejä ja niiden pitkiä kaatuneiden listoja katsellen. Tarpeeksi hyvää yksiosaista kirjaa sodasta ei kuitenkaan löytynyt, joten hän päätti kirjoittaa sellaisen itse. A World Undone: The Story of the Great War ilmestyi 2006.

Kirjan erikoisuus on siinä, että jokaista sotatapahtumista kertovaa lukua seuraa lyhyempi (ja jopa eri fontilla painettu) taustaluku, Background. Taustalukuihin on saatu informaatiota mm. Euroopan hallitsijasuvuista, poliitikoista ja komentajista, elämästä juoksuhaudoissa, vuoden 1915 ammuspulasta, ilmalaivoista ja lentokoneista, sekä vaikkapa sota-ajan (englantilaisesta) runoudesta.

Kirja on siis kaikenlaisen informaation tietolaari Martin Gilbertin kirjan tavoin, mutta varsin rajoitetusti. Painopiste on jälleen länsirintamalla, itärintama ja Italia on jotenkuten käsitelty, mutta Lähi-itä ja Afrikan tapahtumat saavat tuskin mainintaa. Kirjan lopussa sivunumeron avulla merkityt lähteet, mutta vain suorille lainauksille, ärsyttävä tapa, jota joskus näkee.

Tässä kuten kaikissa muissakin maailmansodan historioissa taivastellaan Brest-Litovskin rauhan (1918) kohtuuttomuutta. Venäjän imperiumi menetti ehkä 1/3 väestöstään, 1/3 maatalousmaastaan ja 3/4 teollisuudestaan, mutta metriäkään venäläistä maata se ei menettänyt, kaikki nuo alueet olivat venäläistämisen kohteena olevien vähemmistökansallisuuksien (Suomi mukaan lukien) asuttamia.