Kaponieeri

Beirut '82

2012-02-12T06:00:00.001+02:00

1980-luvulla oli tapana toteuttaa strategiapelejä aivan viime aikojenkin aiheista. Niinpä Israelin hyökkäyksestä Libanoniin 1982 ("operaatio Rauha Galileaan") tai pikemminkin sen loppuvaiheesta julkaistiin Strategy&Tactics-lehdessä peli jo vuonna 1989 nimellä Beirut '82.

Alaotsikokseen peli sai Arab Stalingrad, koska Jasser Arafat oli luvannut Beirutin sellaiseksi muodostuvan. Lähtö sieltä PLO:lle kuitenkin tuli, sillä kertaa Tunisiaan. Sotaretki muistetaan israelilaisen Merkava-pannssarivaunun ensiesiintymisestä, mikä on huomioitu Israelin tankkicountereiden silueteissa.

Kartta on todella pieni ja heksit isoja:

Kovin suurta arvosanaa ei tällekään voi antaa, onpahan jälleen yksi kiireessä tehty lehtipeli. Israelin on voittaakseen vältettävä omia tappioita, mutta se on pelaamissamme peleissä onnistunut vallan hyvin. Beirutin voi vallan hyvin jyrätä annetussa ajassa tarvitsematta ottaa riskejä.

1980-luvun sotia kuvanneita pelejä kertyi kokoelmiin aikoinaan useampiakin. Palataan niihin.

Nousevan auringon pimennys

2012-02-11T06:00:00.001+02:00

Empire of the Rising Sun on Avalon Hillin Tyynenmeren sotanäyttämöä kuvaava peli, joka linkittyy saman valmistajan Euroopan sotanäyttämöä kuvaavaan peliin Advanced Third Reich. Se taas on (nimensä mukaisesti) kehittyneempi versio pelistä, joka esiteltiin täällä.

Pelimekaniikka on sinänsä suht simppeli, mutta konfliktin laajuuden ja merellisyyden vuoksi sääntöjä on aika paksunlaisesti. Tämä johtuu myös siitä, että pelin yhdistäminen sisarpelinsä kanssa ns. kampanjaksi vaatii omat sääntönsä, mutta myös siitä että mukaan on otettu hypoteettista historiaa. Erillisillä tutkimussääänöillä (research) suurvallat voivat panostaa muihin kuin historiallisiin painopistealueisiinsa.

Counterit ovat avalonhillmäisen simppeleitä nekin. Koska maavoimat on kuvattu armeijakuntatasolla, on niitä loppujen lopuksi aika vähän. Kartta sen sijaan on epätyypillisesti pelkkää paperia, ei mounted. Sattuneesta syystä kartta on suurimmaksi osaksi sinistä, mutta merenpinnan yläpuolella olevien osien grafiikka on ihan tyylikästä, tässä näyte Viidakon korkeajännityksistä tutulta Burman rintamalta.

Peli on tietysti enimmäkseen meri- ja ilmasotaa, mutta ainoassa pelaamassamme pelissä sota ratkesi maalla, nimenomaan ylläolevalla osalla, josa japanilainen ei saanut vallattua ratkaisevaa osaa Burman tiestä Ledon ja Kunmingin välillä. Sen seurauksena Kiina satamat pysyivät huollossa ja sinne pesiytyneet USA:n sukellusveneet kuristivat japanilaisten Itä-Aasian imperiumin alkuunsa.

Kupittaan savea - vaiko Halisten?

2012-02-10T06:00:00.003+02:00

Vuosina 1921-69 toiminut turkulainen tiili- ja keramiikka-alan yritys Kupittaan Savi on varsinainen käsite. Sen maljakot ja koriste-esineet ovat monen keräilijän suosiossa, mutta itse asiassa tehtaan tuotannon pääosan muodosti tiilien kaltainen bulkkitavara. Savea tarvittiin paljon ja sitä oli tietysti Aurajoen rantapenkoissa. Savenottopaikalle johti tehtaan oma rata, ns. Kupittaan savirata, joka 1939 ulotettiin joen yli Koroisten ja Halisten kaupunginosien yhtymäkohtaan. Tässä näkymiä samalta paikalta syystalvella 2011.

Sillasta on jäljellä enää yksi betoninen rakenne. Näkymä etelästä tehtaan suunnasta päin Halisiin joen taakse.

Möhkäle on ollut graffitimaalareiden suosiossa niin kauan kuin muistan, mutta nykyinen väritys lienee ihan virallista nykytaidetta signeerausta myöten.

Monoliitti joen puolelta.

Halislaisena tietysti hykerryttää ajatus että "Kupittaan Savi" onkin onkin oikeasti Halisten savea, mutta jos asiaa vielä tarkemmin ajattelee niin eihän itse tehdaskaan sijainnut Kupittaalla vaan Nummella! Lähin asema oli kylläkin Kupittaa ja sitä kautta tuotanto ympäri maata lienee lähtenyt.

Kiinan sisällissodan loppuvuodet

2012-02-09T06:00:00.008+02:00

3W-yhtiön peli Chinese Civil War kuvaa Kiinan sisällissodan loppuhuipennusta vuosina 1946-49, jolloin kommunistit lopullisesti kukistivat Kuomintangin joukot manner-Kiinassa. Peli on näköispainos Wargamer-lehden numerossa 10 vuonna 1978 ilmestyneestä pelistä, joten kartan oudohko ulkonäkö johtuu osittain faksimilepainatuksesta.

Säännöt ovat suhteellisen simppelit. Sissisodan sijasta taistelut ovat perinteistä kenttäreilua. Kommunisteilla on toki sissiyksiköitä, mutta niistä on korkeintaan rautateiden tilapäiseksi tukkeeksi. Kuomintang aloittaa pelin täydellä vahvuudella ja sillä on siten ylivoima ensimmäisissä taisteluissa. Suurin ongelma on se, että kaikkiin Kuomintangin hyökkäyksiin tarvitaan huoltopallero, jonka roudaus taistelupaikalle on operaatioiden suurin ongelma. Kuomintangilla on periaatteessa jo pelin alussa tarpeeksi ns. pistepitäjiä (kaupunkeja joiden pistearvo 2-5), mutta puolustuskannalle ei kannata jäädä. Eristyksiiin joutuneet joukot kupsahtavat huollon puutteeseen ja kaupungit jäävät punaisille, ellei aloitetta temmata käsiin ja pidetä se mahdollisimman pitkään.

Tässä näyte tuosta kieltämättä erikoisesta karttagrafiikasta Pekingin seudulta.

Tässä tiistaina aloitetun pelin alkuasetelma lounaasta käsin. Kuomintangilla on vielä joukkoja runsaasti ja kommunistit altavastaajina.

Punatähdet merkkaavat kommunistien tukikohtia, jotka käsittävät tähtimarkkerin ja kuusi sitä ympäräivää heksiä. Tukikohdan hekseillä on myös sisäsyntyinen (intrinsic) puolustusarvo, joten markkeriin kiinni pääseminen ja sen tuhoaminen taistelussa edellyttää hyökkäämistä vähintään kahdella peräkkäisellä kierroksella.

Aiemmassa pelissä (jo vuosien takaa) Kuomintang onnistui putsaamaan keski-Kiinan vastarintapesäkkeet ja torjumaan Mantsuriasta rynnivät punaiset hieman Pekingin pohjoispuolella kulkeneelle rintamalinjalle. Miten käy nyt, jää nähtäväksi.

Aiheen elävöittämiseksi voi Youtubesta katsoa osiin pätkityn kiinalaiselokuvan, joka alkaa tästä. Kyseessä on 2007 valmistunut leffa, joka on saanut englanninkieliseksi nimekseen Assembly. Aikakauden uutisfilmikooste alla.

Ritaripäivien tietokilpailu

2012-02-08T07:00:00.001+02:00

Tammikuun alussa pidettyjen Turun linnan ritaripäivien yhteydessä järjestettiin myös leikkimielinen tietokilpailu, jossa osallistujat saivat arvuutella erilaisia esineitä. Oikeat vastaukset olivat puinen pesukarttu, lasinen kynttilänvalumuotti (kuvassa) ja rautainen kynttilänpidike.

Kaikkien vastanneiden kesken arvottiin kolme kirjapalkintoa, jotka on jo postitettu. Onnittelut voittajille!

Kuva. TMK

Sallan ja Kiestingin taistelut

2012-02-07T08:16:00.000+02:00

Ehdin harmitella täällä, etten koskaan ehtinyt hankkia S&T:n peliä Forgotten Axis: The Finnish Front. Mutta mitäpä sitä ei netistä löytyisi ja löytyi tämäkin, aika suolaiseen hintaan vain.

Peli on siis jatkoa Petsamon taisteluja käsitelleelle, ja kuvaa Sallan ja Kiestingin taisteluja 1941-42. Kumpaankin on kaksi skenaariota, Sallan osalta elokuulta ja syyskuulta 1941, Kiestingin suunnalla taistellaan suomalaisten hyökkäys elokuussa 1941 ja neukkujen vastahyökkäys huhtikuussa 1942.

Suomen puolelta ovat mukana Sallassa taistellut 6. divisioona sekä Kiestingissä hyökännyt 3. divisioona. Turkulainen JR14 on torjumassa Kiestingin kelirikkohyökkäystä. Lisäksi mukana on 1. jääkäriprikaati neljine pataljoonineen ehkä jotain koskaan ilmestymätöntä varianttia varten, sillä mihinkään skenaarioon se ei kuulu eikä historiallisesti koskaan pohjoisessa ollut. Saksalaisia edustavat 169. divisioona, SS-divisioona Nord sekä 163. divisioona kokonaisuudessaan vaikka pohjoisessa siitä palveli vain osa. Pienempinä saksalaisosastoina mukana ovat konekivääripataljoonat 4 ja 14, rakettipataljoona Norwegen, 139. vuoristojääkärirykmentti (lainassa Petsamon rintamalta) sekä 40. erillinen panssaripataljoona.

Neuvostojoukoista mukana ovat Sallassa 104. divisioona, 122. divisioona ja 1. panssaridivisioona. Kiestingin suunnalla puolustavat Uhtuaa alkuun 88. divisioona ja Grivnikin prikaati, myöhemmin myös enigmaattinen "1st Polar Rifle Division", joka seikkaili jo Petsamon suunnan pelissä. Huhtikuun vastahyökkäyksen aikaan 88. divisioona on ylennetty kaartindivisioonaksi ja saanut numerokseen 23. Avuksi ovat tulleet 263. divisioona, 8. hiihtoprikaati, 67. ja 80. merijalkaväen prikaatit sekä 14. armeijan erillinen jalkaväkipataljoona.

Kartat ovat korpea kuten odottaa sopii. Sallan lohko ulottuu Kairalan kapeikosta Vermanjoelle:

Paikannimet ovat sinne päin, mutta Ilikurtin ymmärtää kyllä Yläkurtiksi ja Allakurtin Alakurtiksi.

Säännöt ovat simppelit, periaatteessa samat kuin Petsamo-pelissäkin. Hämmästyttävää kyllä, minkäänlaisia huoltosääntöjä ei ole. Yksiköiden on tosin oltava 5 heksin päässä esikunnastaan ollakseen komennossa, mutta siihenkin riittää linnuntie yli zoccien ja vihollisyksiköidenkin - ilmeisesti radiot pelaavat. Liiketaulukossa ei ole mitenkään huomioitu yksikön mekanisointia eli tankit ja kuorma-autot etenevät tiettömässä korvessa siiinä missä jalkaväkikin. Vuodenaikakaan ei vaikuta, joten hiihtopataljoonat hiihtänevät taisteluun kesät talvet.

Optionaalisena sääntönä on joukkojen tehokkuus (effectiveness), joka annetaan skenaarion alussa ja voi muuttua pelin aikana huonompaan tai parempaan. Odotuksenmukaisesti suomalaisten tehokkuus on parhainta ja saksalaisten ja neukkujen kehnompaa. SS-Nord aloittaa kerrassaan miinuksilta, sehän oli saanut turpaansa Sallan kirkonkylän valtauksessa ennen näiden skenaarioiden alkua. Nord näyttää olevan mukana joka skeniksessä ja toki se moneen paikkaan ehtikin selkäänsä saamaan, mutta silti epäilyttää että syynä on vain jenkkien hinku saada SS-yksiköitä joka ikiseen peliin jossa saksalaisia ylipäätään on.

Toistan tässä Petsamon pohjalta periytyvän epäilyni ettei tämä simulaationa häävi ole, mutta kun mukana on sekä kemiläisiä että turkulaisia osastoja niin mukavahan tätä olisi pelaamaan päästä.

Norjan sauvakirkot

2012-02-06T03:00:00.002+02:00

Norjan kolmatta päänähtävyyttä, keskiaikaisia sauvakirkkoja, osui kesän 2011 matkalla kohdalle kaksin kappalein. Ensimmäinen niistä oli Lom.

Sauvakirkot on rakennettu 1100-1300-luvuilla, joskin melkein kaikkia on myöhemmin laajennettu seurakuntien kasvaessa. Niiden inspiraationa oli viikinkiajan arkkitehtuuri, joten lohikäärmeenpäät ovat täällä kotonaan.

Pohjoisportaali, jossa tyypillistä skandinaavista eläinornamentiikkaa.

Seinät on tuhdisti tervattu.

Kirkonmäeltä on hulppeat näkymät kuten usein Norjassa.

Jälkimmäinen kirkko puolestaan sijaitsi paikassa nimeltä Ringebu.

Ajan patinoimaa puuta ovat nämä kirkot.

Komeat näkymät vuorille oli tältäkin mäeltä.

Kirkoissa ei saanut kuvata, mutta jälkimmäisestä paikasta löytyi mukaan tämmöinen kirjanen.

Pienehkö opus, jossa vähän tekstiä ja paljon kuvia, matkamuistoksi omiaan.

Geiranger

2012-02-05T09:23:00.000+02:00

Geirangerinvuono lienee Norjan ykkösturistirysä, risteilyaluksia ja väkeä riittää.

Kylä itse on vuonon pohjukassa, kirjaimellisesti pystysuorien vuorenseinämien saartamana.

Vuonoristeily kuului meidänkin ohjelmaamme, sille lähdettiin tämännäköisessä paatissa.

Ja hulppeitahan ne näkymät olivat, kuvat puhukoot puolestaan, tosin korkeimmat huiput peittyivät matalalla mataneisiin pilviin. Korkeuksista putoaville vesiputouksille on aikojen saatossa sepitetty nimet ja legendat, joita kolmikieleinen nauhoitus kaiuttimista kertoili.

Allaolevassa kartassa vesibussin reitti vuonon suulle ja takaisin. Vuono jatkuu toisennimisenä ja avomerelle on matkaa vaikka kuinka paljon. Katsoimme kuitenkin kriteerien täyttynen Atlantin valtameressä seilaamiselle.

Viimeinen näkymä vuonolle bussin noustessa ylös kartassa punaisena näkyvää serpentiinitietä kohti pohjoista.

Ja sen koommin ei sinä päivänä juuri mitään näkynytkään. Pilviverho pysyi sinnikkäästi jossain 500 metrissä eli laskeutuessamme alas maineikasta Peikonpolkua auton peitti todellinen hernerokkasumu. Merenrantavuoristossa se ei harvinaista liene, mutta harmitti silti. Ehkä vielä toistekin on Norjaan mentävä?

Lillehammer

2012-02-04T10:21:00.000+02:00

Norjan päänähtävyyksiä ovat vuonot, sauvakirkot - ja hyppyrimäet. Tämä kävi harvinaisen selväksi kesän 2011 Norjan-matkallamme. Ensimmäinen yöpyminen oli Lillehammerissa, ja siellä mentiin katsomaan vuoden 1994 talviolympialaisten hyppyrimäkiä.

Olympiatuli oli palanut tässä tötsässä.

Ehkäpä urheiluhullu olisi intoutunut fiilistelemään enemmänkin. Hienot näkymät sieltä ainakin oli.

Lillehammer itse on aika suomalaisen oloinen pieni puukaupunki.

Samana iltana kautta Norjan järjestettiin muistokulkueita Breivikin uhreille, niin myös Lillehammerissa.

Kulkue tuntui vain jatkuvan ja jatkuvan, ja solidaarisuuden osoituksena kuljimme hetken sen mukana mekin. Kadun varsille ei yksinkertaisesti riittänyt katsojia, sillä koko kaupunki tuntui olevan mukana tuossa kulkueessa.

Lillehammerin tunnus on hiihtävä, keihäin ja kilvin varustautunut soturi, jota oli niin sillankaiteissa...

...kuin viemärinkansissa.

Lähellä toria oli häntä esittävä veistoskin.

Niin, kuka tämä entisaikain hiihtosankari oikein on, jolla tässä veistoksessa on mukanaan pieni poikakin?

Hiihtäjiä oli aikoinaan kaksi, ja sisällissodan aikana vuonna 1206 he kiidättivät turvaan nuoren kruununperijän Haakon Haakoninpojan, josta myöhemmin tuli kuningas Haakon IV.

Renessanssiajan mustepullo

2012-02-03T08:16:00.001+02:00

Messinkinen mustepullo on korkeudeltaan 4 cm ja koristeltu haarniskoidulla ratsastavalla soturilla. Tämä Turun museokeskuksen kokoelmiin vuodesta 1915 kuulunut esine on yleensä esillä linnan pohjoisessa näyttelyhallissa yhdessä samantyyppisen mutta Kansallismuseon kokoelmiin kuuluvan Tenholasta löytyneen pullon kanssa. Nyt se on kuitenkin esillä Kuu paistaa, kuollut ajaa -näyttelyn Axel Kempeä esittelevässä vitriinissä. Kirjuri on kuljettanut pulloa mukanaan renkaiden kautta kulkeneen hihnan avulla.

Kyseisen tyyppisiä mustepulloja on valmistettu Italiassa 1400-luvun lopulta lähtien, ja Suomeen ne ovat aihetta tutkineen Maria de Lisitzinin mielestä tulleet kerrassaan Katarina Jagellonican kirjureiden mukana. Pulloja on kuitenkin löytynyt eri puolilta Pohjois-Eurooppaa ja niitä on ilmeisesti valmistettu myös Venäjällä, kuten Kari Appelgren on todennut. Matkaikonien kaltaisten metalliesineiden valmistus oli Venäjällä massatuotantoa.

Mikä sitten pullon alkuperä onkaan, niin kirjureita Turun linnassa riitti jo ennen Katarinan seurueen saapumista. Juhanalla oli 1559 palveluksessaan 17 kirjuria ja oma kirjurinsa oli mm. silkkivaatteille, mausteille ja tietysti rahoille. Tänä vuonna tulee muuten kuluneeksi 450 vuotta Juhanan ja Katarinan avioitumisesta ja asettumisesta Turun linnaan pitämään maineikasta hoviaan. En ole kuullut että tasavuosia aiottaisiin mitenkään juhlistaa, mutta ehkäpä näin blogin puitteissa voisi asiaa lähiaikoina käsitellä.

Kirjallisuus:
Maria de Lisitzin: Koppar, mässing, brons (1968)
Kari Appelgren: Bläckhornet från Trollshovda i Tenala. Aboa 1997-1998 (2000)

Kuva: TMK

Turun linnan puuttuva portaali

2012-02-02T09:34:00.002+02:00

Turun linnan pääportti on monille tuttu ja moni on varmaan huomannut myös sen yläpuolella olevan, kivenhakkaaja Antonius Timmermanin veistämän Juhana Herttuan vaakunan. Mutta pysähdytäänpä hetkeksi katsomaan tuota sisäänkäyntiä. Tuntuuko siltä kuin siitä puuttuisi jotain?

Puuttuuhan siitä. Timmerman oli valmistamassa kalkkikiviportaalia Perniön Latokartanossa (Näsegård), kun Eerik XIV:n joukot valtasivat Turun linnan 1563. Vielä saman vuoden syksyllä kuninkaalta tuli määräys lähettää portaali Tukholmaan ja Timmermanin itsensä siirtyä työskentelemään Uppsalaan. Ainakaan Timmerman ei totellut, mutta miten kävi portaalin, onko se jäljellä ja missä?

C. J. Gardberg: Åbo Slott under den äldre Vasatiden. SMYA 60. Helsingfors 1959.

Murhia Niilillä

2012-02-01T09:05:00.000+02:00

Dekkareita ei juurikaan tule luettua, mutta äskettäin hankin Agatha Christien Kuolema Niilillä. Seilattiinhan siinä mukamas Niilillä, itse asiassa Assuanista toiselle kataraktille ja takaisin eli osuudella jonka silloiset rannat nyt ovat jääneet Nasserin padon alle. Abu Simbelin patsaita käytiin ihastelemassa, mutta muutoinhan tarina olisi voinut tapahtua missä hyvänsä. Todellinen tapahtumapaikka ei ollut Egypti vaan Christien romaaneille tyypillinen suljettu tila, tässä tapauksessa pienehkö jokiristeilijä, jossa tehdyt kolme murhaa Hercule Poirot nerokkaaseen tapaansa ratkaisee.

Suoraan sanoen juonen käänteet ja henkilöhahmot olivat niin epäuskottavia kuin olla ja voi, mikä pani ihmettelemään miksi Poirot -sarja David Sucheteineen voi olla niin loistava - brittiläisen TV-epookin lumovoimaa?

Kirja on ilmestynyt vuosien 1950-60 välissä julkaistussa Riksin sarjassa, joka ainakin vuonna 1962 syntyneelle oli jollain tapaa edellisen sukupolven juttu: Zane Greyn lännenromaanit muistan isäpuoleni kirjahyllystä. Se ainakin pitää paikkansa, että sarjan opuksia löytyy joka puolelta, tämän ostin vitosella turkulaisesta antikvariaatista.

Kun seinät kertovat

2012-01-31T09:09:00.001+02:00

"Jos nämä muurit osaisivat puhua..." on varsinainen klisee, mutta Yorkin linnamuseon vankityrmissä ne todella puhuvat. Vankikopit ovat tyhjillään, mutta niiden seinille on heijastettu periodipukuihin puettuja näyttelijöitä kertomassa esittämänsä todellisen vangin (tai vartijan) kohtaloita.

Edellisessä kuvassa ainoa hahmo, jonka ennestään tunsin, 1739 hirtetty maineikas maantierosvo Dick Turpin, varsinainen Englannin Sika-Kyösti, joka omassa monologissaaan ränttäsi siitä miten hänet hirtetään hevosvarkaudesta vaikka hän on sentään murhankin tehnyt!

Hahmoja oikeuden edessä esittäviä videoklippejä löytyy täältä.

Varsin spooky oli myös täysin pimeä selli, johon astuessa alkoi kuulua huohotusta kunnes...

...esiin ilmestyi teksti kertomaan miten juurimtässä sellissä oli tukehtunut kuoliaiksi 9 miestä vuonna 1737.

Tekniikka oli tehty niin huomaamattomaksi kuin mahdollista:

Selleissä oli sensori, joka laukaisi esityksen kun joku astui sisään. Tyhjille seinille eivät hahmot esiintyneet.

Kotiin sodan jaloista 1914

2012-01-30T08:26:00.000+02:00

Siviilit sodan jaloissa ei äkkiseltään luulisi olevan hyvä seurapelin aihe, mutta niinpä vain sellainen julkaistiin WSOY:n toimesta ensimmäisen maailmansodan sytyttyä. Matka kotiin 1914 Resan hem on kilpajuoksupeli, jossa sodan yllättämät suomalaiset pyrkivät mahdollisimman nopeasti pois vihollismaiksi muuttuneista Saksasta ja Itävalta-Unkarista ja takaisin Suomeen.

Lähtöpaikkoja on poikkeuksellisesti kolme: Wiesbaden, München ja Budapest. Kahden ensinmainitun reitit yhtyvät ruudussa 13 (Fontainebleau), mutta jäljelle jääneet haarat vasta Tukholmassa (62). Jokainen pelaaja varaa 25 pelimarkkaa, joista 5 markkaa annetaan kassaan, jonka voittaja saa pelin lopussa omakseen. Sitten vain matkaan kohti Helsinkiä läpi sotaan joutuneen Euroopan ja monenlaisten runomuotoon puettujen koettelemusten ja muutaman harvan onnenpotkun kautta. Yksi jälkimmäisistä on ruutu 7:

7. Louvain.   Pois täältä joutuin riennä, valtaa kauhu,
                  Niin hirmuinen on sodan pauhu.
                           (Muutetaan Pariisiin).

"Louvainin liekit" eli saksalaisten suorittamat teloitukset ja kuuluisan yliopistokirjaston polttaminen olivat sodan alun huomattava mediatapaus. Pelaajalle Louvain on kuitenkin mahdollisuus hypätä suoraan Pariisiin eli ruudusta 7 ruutuun 25.

Peli on ainakin ollut vahvasti ajan hermolla, lehdet ovat syksyllä 1914 epäilemättä olleet tulvillaan reportaaseja kotiin palanneista maanmiehistä. Tulisikohan enää kenellekään mieleen laatia peliä suomalaisten evakuoinneista maista, jotka UM julistaa matkustuskieltoon, viime talven Egyptin kriisin tapaan?

Peli on saatu Turun museokeskuksen kokoelmiin 1964.

Kuvat: TMK

Seurapeli Vänrikki Stoolin tarinat

2012-01-29T10:09:00.000+02:00

Seurapeli Vänrikki Stoolin tarinat on Oy Artko Ab:n tuotantoa mahdollisesti 1950-luvulta. Peli pohjautuu kansallisrunoilijamme Johan Ludvig Runebergin samannimiseen runoteokseen, joka kertoo Suomen Sodan (1808-1809) tapauksista ja henkilöistä, kuuluu sääntöjen alussa oleva kuvaus.

Kilpajuoksupeli, mutta vailla karttaa, kuvituksena on "Vänrikeistä" tuttuja hahmoja "A.Edelfeltin y.m. mukaan", kenen piirtäminä, ei käy ilmi. Punaisten kohtien numerot viittaavat erinäisiin harmeihin ja etuihin, kaikki kirjasta peräisin olevien värssyjen ryydittäminä. Turkua ei mainita, mutta lähimmäs tulee no 11:

Lemun niemellä käytiin 19.6.1808 tuima yöllinen taistelu Ruotsista saapuneen sotajoukon ja Turun kaupungin vallanneen vihollisen välillä. Ruotsalaiset joutuivat vetäytymään ylivoiman tieltä takaisin laivoihinsa. Kentälle jäi omia ja vieraita.
"--- Ei hänen jäähyväisiään
omainen kuulla saa;
maa, jota kastaa verellään,
ei ole synnyinmaa. ---"
(Kuoleva soturi)

Peli on tullut Turun museokeskuksen kokoelmiin 1970.

Kuva: TMK

Pommeja Turkuun

2012-01-28T10:58:00.000+02:00

Epäilty pommi entisen raitiovaunuhallin lattian alla osoittautui (onneksi) vain kiveksi, mutta muistutti taas kerran, miten monella tapaa historiallisella maaperällä täällä Turun museotoimen keskeisen kohteen - Turun linnan - kulmilla liikutaan. Turkua pommitettiin raskaasti niin talvi- kuin jatkosodassa, ja erityisesti kohteena oli Turun satama. Oikaisen lounaalle Turun linnaan usein satamaradan vartta, ja kuluneella viikolla on mieleen tullut kartta, jonka näin pari vuotta sitten Forum Marinumin Merikaupunki talvisodassa -näyttelyssä, ja johon oli merkitty kaikki sodan aikana kaupunkiin pudonneet pommit. Satamaradan katkaisu oli varmasti yksi tavoitteista joten radan suora osuus Linnankadulta Malminkadun länsipäähän oli tähtäämisen (ja koneiden tulokulmankin) kannalta ilmeisen hyvä maali - melkoinen ryväs osumia sille linjalle oli karttaan kirjattu. Osansa sai myös Harja- ja sivellintehtaan päärakennus, joka paloi maan tasalle uudenvuodenaattona 1939. Paikalle 1941 noussut talo on nyt Turun museokeskuksen toimitilana.

Kuvan pommi ei liity tapaukseen, mutta osansa silläkin Turun historiassa on. Pommi putosi Museonmäen koulun pihalle talvi- tai jatkosodan aikana ja sitä säilytettiin koulussa muistona aina vuoteen 1994, jolloin se siirrettiin Turun museokeskuksen kokoelmiin. Maarian- ja Aurakadun kulmassa sijaitseva rakennus oli tuolloin Turun suomalaisen lyseon käytössä, nyt siinä sijaitsee Cygnaeuksen koulu. Pommia on myöhemmin maalailtu ja siivekkeitä korjailtu.

Lea-Kaarina Hallanvaaran tutkielma Turun pommituksista talvisodan aikana löytyy täältä.

Kuva: TMK

Sveaborg - seurapeli Suomen sodasta

2012-01-27T08:37:00.000+02:00

"Sveaborg". Nytt historiskt sällskapsspel. Plan öfver finska kriget 1808-1809 on painettu Tukholmassa, painovuotta ei ilmoiteta, mutta takana oleva merkintä ajoittaisi pelin hankkimisen vuoteen 1891. Kyseessä on tavallinen kilpajuoksupeli, jossa liikutaan noppien määräämää tahtia numero 1:stä (Loviisa) numero 100:an (Ratan). Mustissa kohdissa odottaa menon kannalta kaikenlaista erikoista, joko hyvää tai huonoa. Paikkakunnan kohdalle on myös merkitty, milloin siellä käytiin taistelu tai milloin se joutui venäläisten haltuun.

Erikoista on, että pelissä on rahapalkinto. Jo alussa jokainen sijoittaa viitosen kassaan ja monet pysähdykset ovat itse asiassa sakkoja kassaan, joskin sieltä voi myös saada rahaa voitettujen taistelujen kunniaksi. Viimeiseen kohteeseen pitää päästä tasaluvulla, mutta ensimmäisenä sen tehnyt saakin sitten pitää koko kassan!

Tässä lähikuva Turun seudulta taistelupaikkoineen.

Turun (23) kohdalla lukee:

Här blir en pröfning: Åbo är
Af ryssen än besatt.
Derföre måste trenne mark
Du lägga uti skatt.
Men tycker du, det går ej an,
Ett kast du vänta kan.

Pihimpi voi siis maksamisen sijasta odottaa yhden pelivuoron, mutta riskeeraa samalla voittonsa.

Peli on hankittu Turun museokeskuksen kokoelmiin vuonna 1963.

Kuvat: TMK

Semnan rajakivi

2012-01-26T09:09:00.000+02:00

Tämä hieroglyfein kirjailtu kivipaasi eli steela pystytettiin faarao Senusret III:n hallituskauden 16. vuonna, meille tutummin 1857 eKr. Senusretin tiedetään tehneen neljä sotaretkeä eteläistä naapuriaan Nubiaa vastaan. Niistä kolmannella hän teetätti tämän mahtinsa (kirjaimellisesti kiveenhakatun) julistuksen Niilin 2. kataraktin luokse, jossa sijaitsivat joen molemmin puolin Semnan ja Kumman rajalinnoitukset (jääneet nyttemmin Nasserin tekojärven alle).

Steela on nykyään esillä Berliinin Neues Museumissa. Saksaan sen aikoinaan hankki egyptologi Karl Lepsius (1810-84), jonka johtama retkikunta keräsi 1840-luvulla Lähi-idästä kaikkiaan yli 15000 esinettä. Mistä asti egyptiläiset olivat kiven tuoneet, ei ole tiedossani, mutta Lepsiuksen käytössä olleelle 1800-luvun teknologialle sen siirtäminen tuotti ongelmia. Näyttelytekstin mukaan neuvokas egyptologi muitta mutkitta kuumensi kiveä saadakseen siitä lohkeamaan paloja kääntöpuolelta ja kuorman näin pienemmäksi!

Edes tämä ei auttanut, vaan Berliinin raahattiin siinä vaiheessa vain kiven yläosa. Alaosa jäi Niilin rannalle, ja sen saksalaiset hakivat talteen vasta yli 40 vuotta myöhemmin. Varsin ronskia oli siis preussilainen muinaisjäännösten keräily, mutta tätä älköön heidän dissaamisekseen katsottako - yhtä kursailematonta lienee ollut muidenkin eurooppalaisten kokoelmahankintatouhu.

Lepsiuksen piirroksen kivestä löytää täältä ja englanninkielisen käännöksen täältä.

Hexejä sadan vuoden takaa?

2012-01-25T15:39:00.002+02:00

Turun museokeskuksen pelikokoelmaan tutustuessani esiin sukelsi kartta, joka oitis herätti strategiapeliharrastajan mielenkiinnon. Pahvikartta, riekaleinen, osa puuttuu, ja takana lyijykynämerkintöjä, jotka kertovat esineen kuuluneen itselleen Walter von Konowille, Turun kaupungin historiallisen museon ensimmäiselle intendentille, joka toimi virassaan vuosina 1896-1933.

Oikean alakulman teksti kertoo kustantajan olevan Osakeyhtiö Launis...

...ja vasemman alakulman signeeraus viittaisi vuoteen 1906.

Hauskaksi asian tekee se, että vallitseva wikipediaviisaus kertoo kaupallisten strategiapelien isän Charles S. Robertsin käyttäneen hexagonaaliruudukkoa eli hexejä ensimmäistä kertaa vuonna 1961, mutta tässäpä niitä vain on, Suomessa jo vuoden 1906 tietämillä painetussa pelikartassa.

Valitettavasti peli on vailla luettelonumeroa ja siten muuta alkuperätietoa kuin mitä kartasta itsestään on saatavissa. Kartta esittää nimetöntä (ja oletettavasti) imaginaarista rannikkoa edustan saarineen, siellä täällä on merimerkkien tapaisia merkintöjä ja myös veden syvyys on ilmaistu sinisen eri sävyillä.

Meritaistelu- tms. purjehduspeli? Kartan koko on 52 x 91 cm, hexien halkaisija 2,5 cm.

Kuvat: TMK

Vanhan Luoteisterritorion sodat (2) peli

2012-01-24T08:19:00.002+02:00

A Dark and Bloody Ground on Against the Odds -lehden julkaisema peli Luoteisterritorion intiaanisodista nykyisen Ohion alueella vuosina 1790-95. Sodan kulkua käsiteltiin eilisessä postauksessa. Amerikkalaiset kärsivät vuosina 1790-91 tappioita, mutta ottivat opikseen ja alueen määrätietoisella sotilaallisella miehityksellä pakottivat intiaanit näille epäedulliseen taisteluun vuonna 1794.

Intiaanien pelaajalla on käytettävissään lukuisia heimoja johtajineen sekä mahdollisesti brittijoukkoja. Amerikkalainen pelaa uudisasukkailla sekä sotilailla, jotka voivat olla vakinaista väkeä (regulars) tai nostoväkeä (militia). Kartta käsittää Ohion alueen, tässä näyte. Sinisistä poikittaisraidoista koostuva nauha on Ohiojoki.

Maaston väri kertoo sen luonteen (clear, rough), lyhenne sen minkä intiaaniheimon alue on kyseessä (esim. W=Wyandot). Varsinaisia taisteluita varten on kolme erilliskarttaa eri maastotyypeille (settled, rough, wilderness)

Ja tällainen on counterivalikoima:

Useimpien lehtipelien tapaan tätäkin on pelattu vain kerran. Pelasin tuolloin amerikkalaisia ja menestyin mielestäni kohtalaisesti vaikka yksityiskohdat ovatkin unohtuneet, kovasti niitä uudisasukkaiden mökkeröisiä sinne korpeen kuitenkin pykättiin. Kolmella "mökillä" voi perustaa kylän (village), jota ei voi enää tuhota ja joka muuttaa alueen tyypiksi settled. Ehkä intiaaneja pelannut nimimerkki Metsis muistaa paremmin ja voi kommentoida varsinaisten taistelujen kulkua.

Vanhan Luoteisterritorion sodat (1) kirja

2012-01-23T08:43:00.007+02:00

USA sai vapaussotansa päättäneessä Pariisin rauhassa 1783 haltuunsa Atlantilta Mississippijoelle ulottuvan alueen. Ohiojoesta pohjoiseen muodostettiin Luoteisterritorio, josta sittemmin ovat syntyneet kokonaan Ohion, Indianan, Illinoisin, Michiganin ja Wisconsinin, sekä osittain Minnesotan osavaltiot.

Valkoisen asutuksen levitessä jatkuivat alkuperäisväestöä vastaan käydyt taistelut entiseen tapaan, ja saavuttivat huipennuksensa vuosien 1785-95 intiaanisodassa. USA:n armeija kärsi näissä kahinoissa parikin pahaa takaiskua, molemmat yrityksissään vallata Ohion aluella sijainnut Kekiongan intiaanikylä. Josiah Harmarin retki päättyi tappioon vuonna 1790, mutta vielä pahemman tappion amerikkalaiset kärsivät seuraavana vuonna Wabashin taistelussa.

Ospreyn Campaign-sarjassa viime vuoden lopulla julkaistu kirja kertoo jälkimmäisestä sotaretkestä. Arthur St. Clairin johtaman yrityksen tunkeutua Kekiongaan nykyisen Cincinnatin tienoilta Ohiojoen varresta voi sanoa olleen tuomittu alusta alkaen: joukot olivat kouluttamattomia, varusteet kehnoja talvivisäähän, huolto takkuili eikä edes etäisyys tavoitteeseen ollut tarkasti tiedossa. Joukon leririydyttyä marraskuun alussa Wabashjoen varteen se joutui intianien saartamaksi ja tuhoutui lähes kokonaan.

Kertomus armeijan marssissta metsässä kohti tuhoaan on teema, joka jollain omituisella tavalla kuulostaa samalta joka kerta, olivatpa tuhon omia Varuksen legioonat, 1700-luvun lopun amerikkalaiset tai ukrainalainen 44. divisioona. Mielenkiintoisempi on oikeastaan se kulttuurinen maisema, jossa tämä konflikti käytiin. Ohion alueen intiaaniheimojen päälliköt saattoivat olla jo hyvinkin eurooppalais´tuneita ja asua taloissa huonekaluineen ja pöytähopeineen, mutta sotapolulle hekin silti lähtivät sotamaalauksin koristautuneina ja skalppeja keräten. Ei myöskään ollut itsestään selvää mihin etniseen ryhmään taistelijat kuuluivat, "valkoisia" ja "intiaaneja" oli molemmin puolin. Intiaanien tapahan oli adoptoidan kaapatut lapset ja näistä monet nousivat johtavaan asemaan heimossaan. Mitään sivistynyttä valistusajan sotaa tämä ei missään nimessä ollut, vaan vangiksi jääneitä odotti kiduttaminen ja kuolema.

Jonkinlaisena kuriositeettina voi mainita että ainakin kuvitustekstin mukaan intiaanien mukana oli sotillaallisina neuvonantajina kaksi brittiupseeria, molemmat 24. rykmentistä, joka itse seuraavalla vuosisadalla joutui vastaavanlaisen tuhon kohteeksi Etelä-Afrikan Isandlhwanassa.

St. Clairin tappio pakotti USA:n johdon tehokkaisiin vastatoimiin. Tilalle tuli uusi kenraali, "Mad" Anthony Wayne, joka ajalle tyypillisesti klassismin innoittamana loi kaikista aselajeista koostuvan legioonan, jolla intiaanit lopulta kukistettiin "Kaatuneiden puiden taistelussa" 1794 (noiden puiden osalta kyseessä olivat muuten tuoreet myrskytuhot).

Kirjan Wabash 1791: St Clair’s defeat on kirjoittanut John F. Winkler ja kuvittanut Peter Dennis.

Glorian antiikki 106 (1/2012)

2012-01-21T14:23:00.001+02:00

Odotetusti vuoden ensimmäisen Glorian antiikin teemana on Design, näin Helsingin designpääkaupunkivuoden alkaessa. Niinpä kerrotaan mm. mitä suomalaismuotoilua löytyy MoMA:sta ja miten Paavo Tynellin valaisimet löivät läpi USA:ssa.

Kartanoesittelyssä on ruotsalainen Ekolsund, tunnetuin Kustaa II:sta, mutta jonka omistajiin on kuulunut myös Turun tuomiokirkkoon haudattu Åke Tott.

Aivan uusi veto oli sarja pilvenpiirtäjistä. Sen aloittaa ei-niin-yllättävästi Empire State Building, joka 9/11:n jälkeen on taas New Yorkin korkein rakennus.

Kiinnostavin juttu oli ehkä kuitenkin Carl Ludvig Engelistä, josta kertova näyttely Koti Helsingissä – sydän Berliinissä on harmittavasti auki vain 12.1.-29.1.2012, joten näkemättä jää. Helsinki on ominut varsin onnistuneesti tämän saksalaisarkkitehdin, mutta muistetaanpas kuitenkin että hänen ihka eka työnsä Suomessa oli Vartiovuoren tähtitorni Turussa.

Sika-Kyöstin pistooli

2012-01-20T10:51:00.001+02:00

Perjantaiesineenä yksi Turun museokeskuksen legendaarisimpia aseita, ns. Sika-Kyöstin pistooli. Tällä nimellä tunnettiin 1800-1836 Varsinais-Suomessa elänyt Kustaa Nummelin, jonka rikollisura päättyi nimismies Landzettin toimesta Raision kirkolla. Peiteoperaatiossa ryövärin seuraan soluttautunut Landzett ampui tämän pidätystilanteessa. Museon kokoelmiin pistooli tuli "aseena, jolla Sika-Kyösti ammuttiin", mutta hänet surmattiin haulikolla, ja molemmista päistään lyhennetty ratsuväen piilukkoinen pistooli onkin ollut omiaan rikolliselle, jonka piti kätkeä se vaatetukseensa.

Ase on esillä Liedon Vanhalinnassa eilen avautuneessa näyttelyssä Maaseppien aseita - niuhat, väljät ja kiväärit, joka on tehty yhdessä Arma Aboan kanssa, ja jossa on myös Metsästysmuseon ja Turun museokeskuksen esineitä. Tässä pari kuvaa eilisillalta.

Toinen vetonaula oli Metsästysmuseon kokoelmista saatu Martti Kitusen (1747-1833) karhupyssy, asiaankuuluvasti karhuntaljan kera.

Samaan aikaan avautui näyttely Vaatteen viesti, kokonaan Vanhalinnan omista kokoelmista koottu.

Päärakennuksen alakerrassa myös maalauksia ja luontokuvia. Näyttelyt ovat auki kevättalven ajan.

Pikkuruisia sotureita

2012-01-19T10:44:00.000+02:00

Matka jatkui Tampereelle, jossa tutustuttiin Vapriikin Miekkamiehiä ja fantasiasotureita – tinasotilaista miniatyyripeleihin -näyttelyyn. Esillä oli
keräilijöiden ja peliharrastajien miniatyyriarmeijoita metallisina ja muovisina.

Elektronisten pelien tavoin miniatyyripelitkin ovat minulle tuntematon skene.
Ei voi kuin ihalla sitä että jollain on kärsivällisyyttä maalata näitä ehkä monisatapäisiä armeijoita.

Tankki ja vetovaunu

2012-01-18T10:17:00.000+02:00

Hämeenlinnasta lähtiessä poikettiin vielä linnan lähellä sijaitsevassa varustemyymälässä. Sen komistuksena oli kaksi sotilasajoneuvoa, molemmat neuvostoliittolaista alkuperää.

Talvikamoon maalattu T-26 kantoi nimeä Kirov samanimisen kommunistijohtajan mukaan. Tämä yksitorninen, 45 mm tykillä varustettu M1933 tunnettiin Suomessa mallina T-26 B. Vaunun esikuvana olivat englantilaiset Vickersit, joita tapasimme (2-tornisina) Chacon sodassa.

Tykistön vetovaunu Komsomolets ("nuorisoliittolainen") T-20 taas oli saanut pintaansa Suomen panssaridivisioonan tunnuksen. Suomalaisten saaliiksi jäi vuosimalleja M1937 ja M1939.

Molemmat olivat todella tyypillisiä sotasaalismalleja, T-26-vaunuja vallattiin yli 100 kpl ja Komsomolets-vetovaunuja yli 200 kpl.

Sähkömuseo Elektra

2012-01-17T10:18:00.002+02:00

Joulun väliviikolla vierailimme Hämeenlinnassa, Sähkömuseo Elektrassa. Sen perusnäyttely kertoo luonnollisesti sähkön tuottamisesta...

...mutta varsinkin sähkön vaikutuksista kotitalouksissa ihmisten jokapäiväisen elämään.

Porukan nuorimmalle riitti kokeiltavaa härpäkettä.

Mutta mehän emme olleet Hämeenlinnassa varsinaisesti sähkön takia, vaan tutustumassa näyttelyyn Electrasta Pongiin - Piongista Pleikkaan oman tulevan peliaiheisen näyttelymme vuoksi.

Se Electra muuten oli 1920-luvulta oleva "elektroninen tietovisa": piuhan yhdistäminen oikeaan vastausvaihtoehtoon sai valon syttymään.

Kysymys- ja vastauskortteja oli enemmänkin, mutta liitännät aina samat joten oikeat kysymys-vastaus-parit oppi pian muistamaan.

Itse en oikeastaan koskaan ole päässyt elektronisen pelaamisen sisään (mistä syytän korkeaa ikääni), mutta muissa läsnäolijoissa mm. tämä laite herätti asiaankuuluvia nostalgiaviboja.

Enpä olisi arvannut sitäkään että pelikonsoleja signeerataan, mutta uskottava se vain on.

Pelkkään katselemiseen ei tarvinnut tyytyä vaan museon aulakahvilaan oli järjestetty pienimuotoinen pelihelvetti (kuvassa myös vieraanvarainen isäntämme Kimmo Kyllönen).

Mutta mikäs tämä härpäke on?

Mies taustalla on Nikola Tesla (1856-1943), sähköalan monipuolinen keksijä, voisi kai sanoa suorastaan nero. Härpäke itse on puolen miljoonan voltin teslakäämi, jonka päällekytkeminen pimennetyssä museossa on todella sähäkkä elämys. Se kannattaa mennä kokemaan paikan päälle: Elektra on auki toukokuusta elokuuhun ja muulloin sopimuksesta, yhteystiedot löytyvät täältä.

Berliinin juutalaismuseo

2012-01-16T08:53:00.001+02:00

Berliinin työmatkan ensimmäinen kohde oli vielä saapumispäivän iltana Jüdisches Museum, tarkoin vartioitu kuten tiettävästi kaikki Berliinin juutalaiskohteet. Museon uudisrakennus on arkkitehtuuriltaan todella erikoinen, siihen voi tutustua vaikka Wikipedian artikkelissa. Sisäänkäynti on ylläolevassa kuvassa näkyvän vanhemman rakennuksen, Kollegienhausin, kautta. Museo avattiin 2001 ja esittelee juutalaisten historiaa Saksassa antiikin ajoista alkaen. Tässä muutama kuva näyttelyratkaisuista.

Holokaustiin liittyvästä esineistöstä mieleen jäi erityisesti tämä. Syyskuusta 1941 lähtien jokaisen 6 vuotta täyttäneen juutalaisen oli kannettava daavidintähteä. Ne valmisti berliiniläinen firma nimeltä Geitel & co.

Kuvat: TMK/näyttelytyöryhmä

Roomalaisten triumfit

2012-01-14T10:49:00.003+02:00

Mary Beardiin olemme tutustuneet jo aiemmin hänen yhdessä Keith Hopkinsin kanssa kirjoittamansa Colosseum-aiheisen kirjan yhteydessä. Nyt aiheena on ollut roomalainen triumfi, kulkue, jonka voittoisa sotapäällikkö sai johtaa Rooman halki ja joka päättyi Capitol-kukkulalle.

Äskeisessä kappaleessa oli kirjattuna kaikki mitä varmasti noista triumfeista tiedämme. Colosseum-kirjan tapaan tässäkin on teemana se, miten vähän antiikista ja sen kulttuurista tiedämme. Renessanssista lähtien oppineet ovat innokkaasti yrittäneet löytää peruskaavan, jonka mukaan kaikki tirumfit olisi enemmän tai vähemmän pidetty. Beard esittää varsin vakuuttavasti, miten pitkällekin menevät tulkinnat nojaavat ehkä vain yksittäisen epäselvän antiikin kirjallisuudesta säilyneen maininnan varaan.

Hyvänä esimerkkinä on vaikkapa triumfin reitti. Mistä se yleensä alkoi, emme tiedä. Yksittäinen väärin kopioitu sana voi korjattuna oikaista Julius Caesarin ajamaa reittiä huomattavasti. Ja Roomaa rakennettiin ja purettiin koko ajan, suurpalojen tuhoista puhumattakaan, miten reitti olisi voinutkaan pysyä samana vuosisatoja?

Beardin pointtina on, että vaikka kysessä oli juhlallinen traditio, itse tapahtuma oli joka kerta uniikki. Ylipäätäänhän "traditioiden" ikuisuus on kyseenalaista. Roomalaisten mukaan jo Romulus olisi viettänyt ensimmäisen triumfin, joten forumilla julkaistu triumfilista alkoi siten suoranaisesta taruhenkilöstä. Beardilla on myös esimerkkejä siitä, miten yksittäisten roomalaisten mahtisukujen traditioihin saattoi ajan oloon syntyä kertomuksia triumfeista, joita ei koskaan ollutkaan. Forumin triumfilista laadittiin Octavianuksen/Augustuksen valtakaudella ja se eräässä mielessä päätti ne. Siitä lähtien triumfeja saivat pitää vain keisariperheen jäsenet.

Harmi kyllä, Beard ei käsittele kirjassaan ensinkään riemukaarten rakentamista ja funktiota, vaikka kuvituksena niitä käyttääkin. Mukana on myös renessanssiajan esityksiä kansikuvasta alkaen. Kuuluisin niistä on Hampton Courtissa näkemäni Andrea Mantegnan Caesarin triumfit. Niiden kuvaaminen oli kiellettyä, mutta maalaukset löytää Wikimedian lisäksi mm. täältä.

Mary Beard pitää blogia nimeltä A Don's Life.

Karoliinitykistön ruutipullo

2012-01-13T10:12:00.001+02:00

Artefactan sivuille on koottu Suomen eri museoiden kuukauden esineet. Tällä kertaa silmään pisti Hämeenlinnan historiallisen museon esine, yksi kokoelman ensimmäisiä, ruutipullo Kaarle XII:n ajoilta. Samanlainen ruutipullo löytyy nimittäin myös Turun museokeskuksen kokoelmista ja nyt jo Museot Onlinesta. Hämeenlinnan tapaan sekin on kokoelmien alkupään esineitä, numeroltaan 4342 eli tullut kokoelmiin ennen vuotta 1897 jolloin museon ensimmäinen intendentti intendentti von Konow aloitti juoksevan numeroinnin. siinä vaiheessa esineitä oli n. 5000 kpl.

Alf Åbergin ja Göte Göranssonin kirjan Karoliner (1976) sivulta 47 löytyy täsmälleen vastaava esine: kyseessä on tykistön ruutipullo sankkiruudin säilytykseen ja kuljettamiseen. Nyöri ei ole alkuperäinen (se lienee ollut nahkaa), mutta visapuinen pullo itse on säilynyt erinomaisessa kunnossa. Kaatonokka, niin hieno kuin onkin, ei sekään ole alkuperäinen, koska Åbergin-Göranssonin kirjassa, Hämeenlinnan pullossa ja DigitaltMuseumista löytyvissä Armémuseumin kahdessa ruutipullossa se on selvästi luinen.

Mistä Turun museon pullo sitten on peräisin, emme valitettavasti tiedä. Von Konow kirjasi sen kohdalle vain "Kruthorn af masur med Karl XII:s namnchiffer" ja arvoksi 5 silloista markkaa.

Kuva: TMK/Museot Online

Berliinin muurilla

2012-01-12T18:22:00.000+02:00

Berliinin muuri kaatui yli kaksi vuosikymmentä sitten, mutta sen muistoon on edelleen vaikea olla kaupungissa törmäämättä. Huomattava muistomerkki on Bernauer Strassella, jossa purkamatta jätetyn muurin linjaa on jatkettu rautatangoilla.

Itse muurin ulkopinnasta on kaavittu kaikki graffitit kauppatavaraksi jo ajat sitten.

Itäpuolella on muistomerkki 136:lle muurilla kuolleelle, kuvineen kaikkineen.

Muuria päällystäneitä putkia.

Muutamia muurielementtejä on myös Potsdamer Platzilla, jossa sen kulku on merkitty maahan.

Ja tietysti niitä on museoissa, Saksan historian museossa...

...ja Story of Berlinissä.

Checkpoint Charlie oli rajanylityspaikoista kuuluisin. Amerikkalaisten vartiokoppi vietiin pois 1990 ja on nyt Liittoutuneiden museossa. Paikalla on kopio v. 1961 kopista.

Kopissa ei ole oikeastaan muuta kuin valokuva Rainer Hildebrandtista, jonka perustama Muurimuseo toimii paikalla edelleen.

Ennen kaikkea katuosuus on oikea turistikrääsäkaupan keskittymä.

En tiedä, mitä moisesta ajatella. Itse liikutuin syvästi tuota Bernauer Strassen kuvagalleriaa katsellessani, olihan uhrien joukossa lapsiakin. 138 ihmistä on ehkä vain pisara holokaustin tai gulagin uhrimereen verrattuna, mutta siinä missä nuo hirmuteot tapahtuivat jo ennen syntymääni, olin itse käynyt muurilla sen ollessa vielä täysissä voimissaan, jopa niin että tuolloin oli mahdotonta uskoa että se sortuisi vain viiden vuoden kuluttua.

Niin kauhea kuin muurin muisto sen ajan eläneille voikin olla, se tuntuu nyt karnevalisoituneen kokonaan. Muurinkappaleita (kuinkahan aitoja?!) kaupitellaan mitä mielikuvituksellisimmissa muodoissa ja kaikkea asiaan liittyvää rihkamaa on yllin kyllin tarjolla.

Osprey Military 2012

2012-01-10T17:35:00.000+02:00

Perinteiseen tapaan katsaus alkaneen vuoden Osprey-tarjontaan.
Ei sisällä ilmailu-, peli- eikä mallailusarjoja, ISBNitkin puuttuu loppupäästä.

Tammikuu

ELI119 Apache Tactics 1830-86 1849086303
NVG186 US Marine Corps Tanks of World War II 1849085609
CAM239 Plataea 479 BC 1849085544
RAID27 Tomahawk and Musket – Ohio Valley 1758 1849085641
WPN017 The Lee-Enfield Rifle 1849087881

Helmikuu

MAA479 Roman Centurions 31 BC - AD 500 1849087954
WAR161 Tunnel Rat in Vietnam 1849087830
FOR106 Forts of the War of 1812 1849085765
NVG187 Imperial Japanese Navy Light Cruisers 1941-45 1849085625
CAM241 The Fall of English France 1449-53 1849086168
RAID28 Run the Gauntlet - The Channel Dash 1942 1849085706

Maaliskuu

MAA476 Napoleon's Swiss Troops 1849086788
NVG188 Great Lakes Warships 1812-1815 1849085668
CAM242 Metz 1944 1849085919
RAID29 The Hunt for Pancho Villa 1916-17 1849085684
CMD023 Pompey 1849085722
CMD022 Georgy Zhukov 1849085560

Huhtikuu

MAA480 Napoleon's Dragoons of the Imperial Guard 1849088063
WAR162 Roman Republican Legionary 298-105 BC 1849087814
NVG189 The Rolls-Royce Armoured Car 1849085803
CAM243 The Philippines 1941-42 1849086095
DUEL41 B-24 Liberator vs Ki-43 'Oscar': CBI 1943 1849087024
RAID30 Red Christmas - The Tatsinskaya Airfield 1942 1849085862
WPN015 The Browning Automatic Rifle 184908761X

Toukokuu

MAA469 World War II Soviet Armed Forces (3) 1849086346
NVG190 British Heavy Cruisers 1939-45 1849086869
CAM244 The Falklands 1982 1849086079
DUEL42 DH 2 vs Albatros D I/D II: Western Front 1916-17 1849087040
DUEL43 M4 Sherman vs Type 97 Chi-Ha: The Pacific 1849086389
RAID31 Gothic Serpent - Black Hawk Down Mogadishu 1993 1849085846
WPN016 The M1 Garand 1849086214
CMD025 Omar Bradley 1849086605

Kesäkuu

MAA478 The Australian Army in World War I 184908632X
NVG191 Italian Light Tanks 1849087776
CAM245 Demyansk 1942-43 1849085528
ESS074 The Second War of Italian Unification 1859-61 1849087873
DUEL44 Bonhomme Richard vs Serapis 1779 1849087857
RAID32 Knights Move - The Hunt for Marshal Tito 1944 184908601X
WPN018 The Bazooka 1849088012
CMD024 Tokugawa Ieyasu 1849085749
CMD026 Yamamoto Isoroku 1849087318

Heinäkuu

ELI129 World War II US Cavalry Units: ETO 1849087970
ELI187 Byzantine Imperial Guards AD 925–1025 1849088500
WAR163 Spartan Warrior 735–331 BC 1849087008
RAID33 Pebble Island – The SAS in the Falklands 1982 1849086133
CMD028 Archibald Wavell 1849087377

Elokuu

MAA481 The Spanish Tercios 1536–1704 1849087938
ELI188 Napoleonic Heavy Cavalry Tactics 1849087105
NVG192 US Amphibious Tanks of World War II 1849086362
CAM234 Nomonhan 1939 1849082391
CAM246 Borodino 1812 1849086966
WPN019 The Webley Service Revolver 1849088039
CMD027 Albert Kesselring 1849087350

Syyskuu

ELI189 European Medieval Tactics (2) 1849087393
ELI193 US Marine Infantry Combat Uniforms & Equipment 1849087997
WAR164 RAF Fighter Command Pilot 1849087792
NVG193 Austro-Hungarian Battleships 1914-18 1849086885
CAM247 Santa Cruz 1942 1849086052
DUEL45 Meteor I vs V1 Flying Bomb
RAID34 Oldest Allies – Alcantara 1809 1849085889
WPN020 The M60 Machine Gun 1849088446

Lokakuu

MAA000 US 10th Mountain Division in World War II
MAA000 Cumberland’s Culloden Army 1745–46
NVG194 British Light Cruisers 1939–45
CAM248 Coronel and Falklands 1914
CAM250 The Mareth Line 1943
DUEL46 Panzerjäger vs KV-1
DUEL47 Gladiator vs CR.42 Falco
RAID35 The Last Ride of the James–Younger Gang 1876
WPN021 MG 34 and MG 42 Machine Guns
CMD020 Orde Wingate

Marraskuu

MAA477 Macedonian Armies after Alexander 323–168 BC
MAA000 The Portuguese in the Age of Discovery 1300–1580
WAR165 US Army Paratrooper in the PTO 1943–45
CAM249 Vercors 1944
DUEL48 USN Destroyer vs IJN Destroyer
RAID00 Avenging Angel – Harpers Ferry 1859
WPN022 The Sten Gun
CMD000 Ulysses S Grant

Joulukuu

NVG195 Italian Medium Tanks

Lyhenteet:

MAA - Men-at-Arms
ELI - Elite
WAR - Warrior
FOR - Fortress
NVG - New Vanguard
CAM - Campaign
ESS - Essential Histories
DUEL - Duel
RAID - Raid
CMD - Command
WPN- Weapon

Chacon sota historiassa ja populaarikulttuurissa

2012-01-08T20:09:00.002+02:00

Chacon sota käytiin vuosina 1932-35 Bolivian ja Paraguayn välillä. Konflikti on nyt saanut Ospreyltä Men-at-Arms -sarjassa lyhyen esittelyn, josta suuri osa menee sotatapahtumien kirjaamiseen. Tässä niitä ei ole tarpeen lähteä kertaamaan, riittäköön kertoa, että paraguaylaiset löylyttivät kenraali José Félix Estigarribian johdolla naapurimaansa joukot ja saivat täten torjuttua Bolivian pyrkimykset kahmia itselleen kiistanalaisen osan Gran Chacon tasankoa. Kuolonuhrien summittaiseksi määräksi on laskettu n. 100000, mikä tekisi 2 paraguaylaista ja 3 bolivialaista uhria jokaista alueen neliömailia kohden.

Aseistuksena molemmilla puolin oli ajankohdan yleisiä vientimalleja, bolivialaisilla jopa kolme Vickersin 6-tonnista Mark E -panssarivaunua, sekä kaksi Carden Loydin "tankettia". Chacon sodan panssaritaisteluista (!) on jopa oma wikiartikkelinsa. Paraguaylaiset onnistuivat tuhoamaan tai kaappaamaan kaikki kolme tankkia, joista yksi kokonaisen ja toisen torni olivat pitkään näytteillä kunnes ne sovinnon eleenä palautettiin Boliviaan vuonna 1994. Mutta käytettiinkö sodassa todella Suomi-konepistoolia? Ainakin tämä huhu toistetaan jälleen kerran, lähteenä "some Finnish sources". Palokankaan kirjoissa mainitaan vain, että aseen näytekappaleita toimitettiin mm. Etelä-Amerikkaan.

Niin Ospreyn kirjanen kuin Wikipedia listaavat sotaan osallistuneita ulkomaalaisia, jälkimmäinen myös näistä epäilemättä kuuluisimman, joskin fiktiivisen: reportteri Tintin, joka joutui keskelle sotaa albumissa Särkynyt korva. Kimmokkeena sodalle on nähty amerikkalaisen Standard Oilin ja brittiläis-hollantilaisen Shell Oilin kilpailu alueen otaksutuista öljyvaroista. Näin sen näki Hergékin, joka nimesi öljy-yhtiöiksi "American Oilin" ja "Etelä-Amerikan englantilaisen öljy-yhtiön". Valtioiden nimiksi tulivat "San Theodoros" ja "Nuevo Rico", mutta kumpi oli kumpi, ei ole selvää, pohdintaa aiheesta enemmän täällä. Edellisten univormuihin Hergé piirsi tunnusväriksi lakkeihin ja kauluksiin punaista, jälkimmäisten vihreää. Tässä tarinan konnakaksikko hikoilee San Theodorosin armeijaan mobilisoituna:

Hikoilemisesta oli todella kysymys, Chacon alava tasanko on Etelä-Amerikan kuumimpia ja kuivimpia alueita, jonka oloihin Bolivian vuoristoylänköjen intiaanisotilailla oli suuria vaikeuksia sopeutua.

Mutta oliko mukana ulkomaalaisista onnensotureista kuuluisin, Corto Maltese? Kuten tiedetään, Corton ura päättyi vasta hieman myöhemmässä Espanjan sisälissodassa, eikä latinalainen Amerikka suinkaan ollut hänelle outo ympäristö. Mauser C96 istui tunnetusti hyvin maltalaisen merimiehen käteen, ja muistini mukaan seikkailuissa räiskittiin monesti myös vuosisadan alun raskailla konekivääreillä, Maximin ja Vickersin kaltaisilla vesijäähdytteisillä malleilla. Näitä kaikkia käytettiin myös Chacon sodassa, mutta niin myös konepistooleita ja pikakivääreitä, jotka eivät Corto Maltesen maailmaan jotenkin istu. Olisiko Hugo Pratt koskaan lähettänyt Cortoa Chacon rintamalle?

40 vuotta ritaripäiviä Turun linnassa

2012-01-06T14:15:00.001+02:00

Loppiaisen aikoihin sijoittuva lastentapahtuma järjestettiin (tuolloin vielä Perhepäivien nimellä) ensimmäisen kerran vuonna 1972. Turun linnan Ritaripäivät ovat jälleen edessä, alkavan viikonlopun lauantaina ja sunnuntaina klo 10-18. Mukana on museon henkilökuntaa kaikilta eri toiminnan aloilta ja suuri joukko aktiivisia keskiaikaharrastajia (joista kuvassa kaksi). Tarkempi ohjelma avautuu linkistä, todettakoon vain, että vastaan voi tulla kaikenlaisia keskiajan merkillisyyksiä piparkakkukisällistä alkemistiin ja markkinanarrista kirjuriin, tuohon merkilliseen epeliin, joka osasi sekä lukea että kirjoittaa.

Tapahtumassa voi myös liittyä jäseneksi Turun linnan Ritariklubiin. Klubiin pitempään kuuluneita ja sen toimintaan osallistuneita lyödään Turun linnan ritareiksi molempina päivinä klo 13, nyt ensimmäistä kertaa uudessa ritarisalissa.

Turun Sanomien kuvaama video tapahtuman lehdistötilaisuudesta ja siellä haastatelluista ritariklubilaisista löytyy täältä.

Lontoon ankkamobiili

2012-01-05T16:22:00.000+02:00

Lontoossa Whitehallin kulmilla (taustalla valtiovarainministeriö eli The Treasury) kurvasi vastaan tällainenkin ajopeli. Kattorakennelmasta ja räikyvistä väreistä huolimatta tunnistaa kuitenkin heti, että kyseessä on toisen maailmansodan aikainen amerikkalainen amfibiokuorma-auto eli DUKW. Lyhenne vääntyi puhekielessä väistämättä muotoon duck, ankka, ja niinpä tämäkin matkailuyrittäjä näyttää olevan nimeltään London Duck Tours.

Youtubessa löytyy yhtiön mainosvideo, jossa ajellaan Lontoon katuja ja polskutellaan Thamesissa:

"Ankkoja" rakennettiin yli 21000 kpl ja niitä käytettiin sekä Euroopan että Tyynenmeren sotanäyttämöillä, kuin myös monissa myöhemmissä konflikteissa. Myös siviilikäyttö vaikuttaa olleen laajaa, ja turisteille suunnatuilla ankkakierroksilla on Wikipediassa oma artikkelinsakin.

Vahdinvaihto Whitehallissa

2012-01-03T15:11:00.001+02:00

Britanniassa on kaksi kaartin ratsuväkirykmenttiä, joiden päivittäinen vahdinvaihto (ma-la klo 11, su klo 10) Whitehallissa on suosituimpia turistinähtävyyksiä. Naislukijoille selvennykseksi, että punatakkisten rykmentti on Life Guards ja sinitakkisten Blues and Royals.

Siniset tulivat siis vaihtamaan vartiossa olleet punaiset. Tapahtuma eteni ihan rivakasti, mutta sitten punaisten johtaja meni antamaan sinisten johtajalle raporttia, jonka brittiarmeijan perinteiden mukaisesti pitää ilmeisesti kestää loputtomiin (mistä he oikeasti puhuvat, lienee anybody's guess kuten siellä päin sanotaan). Aurinko porotti niin armottomasti (pääsiäisenä, Lontoossa!), ettemme jaksaneet jäädä sen loppumista pölyiselle kentälle kuulemaan vaan jatkoimme matkaamme. Jos ketä kiinnostaa, niin Williamin ja Katen häävaunut ajoivat tämän samaisen kentän halki ja läpi portista josta punaiset sille toisessa kuvassa ratsastivat.

Hyvää uutta vuotta 2012!

2012-01-01T17:55:00.001+02:00

Vuoteen 2012 kuvan sinivalkoisin siivin... Vuoden 2011 saldoksi jäi 238 postausta, ja kävijälaskuri ehti juuri ennen vuoden loppua ylittää 35000:n rajan. Kiitokset lukijoile ja hyvää alkavaa vuotta itse kullekin!

Tapaninpäivän 2011 myrskytuhoja Halisten Virnamäessä

2011-12-28T15:59:00.001+02:00

Paikallisdokumentaatiota Tapaninpäivän tuhoista, alkaen puunrungon tukkimasta (vielä tosin lumettomasta) pulkkamäestä.

Ja tässä vain osa piskuisen Virnamäen ulkoilualueen kärsimistä vahingoista. Jos koko Varsinais-Suomi on saanut samanlaista kyytiä, täytyy tuhojen olla huomattavia.

Keskiajan heittokoneet

2011-12-27T17:16:00.003+02:00

Vaihteeksi vanhempaa asehistoriaa. Antiikin aikaiset heittokoneet (kuten onageri) käyttivät jousi- tai vääntövoimaa. Keskiajan alussa Eurooppaan saapui, eräiden arveluiden mukaan avaarien mukana, Kiinassa keksitty vipuvoimaan perustuva heittokone, joka englanniksi tunnetaan useimmiten nimellä man-powered mangonel tai traction trebuchet. Sellainen löytyi Lontoosta Towerin linnan vallihaudasta:

Yläpäässä näkyy heikosti köysiä, joihin toiminta perustui. Kun ase oli ladattu, joukko rivakoita miehiä kiskaisi köysistä viskaten kivenmurikan matkaan. Ase hyödynsi myös lingon periaatetta: murikka oli tangon jatkeena olevan köyden päässä.

Jo tuolloin runsasväkisessä Kiinassa varmaankin riitti vetäjiä, mutta Euraasian länsiosassa aseesta kehitettiin automatisoitu versio. Sellainen oli vielä viime vuonna Kuralan kylmäen pellolla (ja on vieläkin), käytin sitä silloin kuvituksena, mutta laitetaan se tähän vielä toistamiseen:

Tangon toiseen päähän kiinnitettiin vapaasti pyörähtävä paino, puinen arkku täynnä kiviä tai hiekkaa. Sen kiskominen yläasentoon varmaan vaati melko lailla miehiä sekin, mutta vapautuessaan paiskasi projektiilin matkaan tehokkaammin kuin sama miesjoukko em. hiioptekniikalla.

Tämä ase tunnetaan englanniksi nimellä counterweight trebuchet eli vastapainoheittokone. Se edusti kehittyneintä versiota ruutia edeltäneen ajan tykistöstä.

Hyvää joulua!

2011-12-24T09:35:00.000+02:00

Valkeaa joulua ei tänne Turkuun saatu, joten tässä talvinen näkymä Halisten Virnamäestä joululta 2009.

Tuli on irti! jatkaa Logomossa

2011-12-22T09:16:00.000+02:00

Turku 2011-säätiön hallitus päätti eilen kokouksessaan, että Tuli on irti! -näyttely jatkaa Logomossa vielä ensi vuoden puolella, avautuen uudelleen 17.1. Myös jalkapalloaiheinen Only a Game? jatkaa, ja uutena mukaan tulee Turun historiaa esittelevä valokuvanäyttely.

Hieno uutinen, ja kun tiedotteen lukee tarkkaan, löytyy sieltä kaupunginjohtajan lupaus selvittää, voitaisiinko tulinäyttelyn pohjalta "toteuttaa pysyvä Turun ja Suomen historiasta kertova näyttelykokonaisuus". Kun tänä vuonna kiersimme Euroopan uusimmissa museonäyttelyissä, eivät kateeksi käyneet vain ideat tai edes käytettävissä ollut raha, vaan kertakaikkiaan pelkkä runsas tila, jota monissa paikoissa oli ollut saatavilla. Turun museokeskuksen kulttuurihistorialliset perus- ja vaihtuvat näyttelyt on ikimuistoisista ajoista ahdettu Turun linnaan, joka, niin komea rakennus kuin onkin, on ahdas, hankala, ja käytännössä mahdoton tila suurten esineiden kannalta.

Suuret hallit antavat mahdollisuuden rakentaa melkein mitä vain. Tätä meille harvinaista herkkua oli tilaisuus maistaa Logomossa, jonne rakennettiin kokonainen pätkä katua Turun palon ajalta: rauhallinen iltanäkymä palon syttymisen aikoihin ja siitä verholla erotettuna sama katu 24 tuntia myöhemmin, savuavat rauniot ja kuumuutta hohkaava katukiveys. Koska Turun linnan perusnäyttelyä uusitaan kertomaan nimenomaan linnan historiasta, olisi enemmän kuin paikallaan että koko Turun kaupungin historia saisi vihdoinkin arvoisensa näyttelytilan ja siihen huolella rakennetun näyttelyn.

Lisää mainontaa: vuosi vaihtuu taas ja sehän merkitsee sitä, että heti loppiaisen jälkeen, lauantaina 7.1. ja sunnuntaina 8.1. järjestetään taas Turun linnan ritaripäivät. Molempina päivinä klo 10-18 on luvassa monenlaista ohjelmaa lapsiperheille, ja mm. uuteen Ritarisaliin (osa em. uudistamista) pääsee jo kurkistamaan. Tapahtuma on aina toteutettu kaikkien museolaisten talkoina, joihin osallistumme myös me, jotka emme tapahtumatoiminnassa varsinaisesti työskentelekään. Itselleni tämä on jo yhdeksäs kerta.

Kuva: TMK. Turun vakinaisen palokunnan päällikön kypärä Turun museokeskuksen kokoelmasta.

Museuminsel (5) Bode-Museum (tai ainakin melkein)

2011-12-19T17:02:00.000+02:00

Aivan Museosaaren kärjessä olisi sijainnut viides ja viimeinen kohde, Bode-Museum (alunperin Kaiser Friedrich-Museum ), mutta rakkaat lukijat, sen edessä museokuntoni lopahti havaittuani että edessä olisi ollut joltinenkin jonotus. Museossa on mm. bysanttilaista taidetta ja numismaattiset kokoelmat, mutta tuolloin siellä oli renessanssiajan muotokuvia esittelevä erikoisnäyttely Geschichter der Renaissance ("renessanssin kasvoja"). Näkemättä siis jäi, mellevää katalogia oli myynnissä muuallakin, mutta vain saksaksi joten jäi hankkimatta. Jos mainoksen maalaus vaikuttaa tutulta, niin kuuluisa se onkin: Leonardon Nainen ja kärppä Czartoryskin museosta Krakovasta.

Palataan siis taaksepäin. Pergamonmuseon vieressä ja Neues Museumin edessä Spreen kanavan varrella oli melkoinen myllerrys käynnissä. Mistä oli kyse?

Lähistöllä ollut kyltti kertoi, että tekeillä on kokonaan uusi sisäänkäynti koko Museosaarelle, James Simon-Galerie. Valmista pitäisi olla lokakuussa 2013 eli silloin olisi hienoa vierailla taas Berliinissä!

Lopuksi vielä Museosaari nähtynä TV-tornin korkeuksista. Alueeseen lasketaan myös Tuomiokirkko ja sen viereinen Lustgartenin puistoaukea.

Museuminsel (4) Pergamonmuseum

2011-12-18T09:30:00.001+02:00

Pergamonmuseo on Museosaaren museoista kuuluisin, esittelemiensä Lähi-idän arkkitehtonisten jäänteiden ja niiden ennallistusten vuoksi. Nimensä se on saanut Vähän-Aasian rannikolla sijainneen Pergamonin Zeuksen alttarista.

Portaille voi kiivetä joten kapusin sinne itsekin.

Pienoismalli kertoi arvelun siitä miltä kokonaisuus oli ehkä joskus näyttänyt.

Sivuhuoneessa oli lisää jäänteitä Pergamonista, joka muistetaan ehkä parhaiten paikkana, josta pergamentti sai nimensä.

Seuraavan salin nähtävyys on sekin Vähästä-Aasiasta hellenistiseltä ajalta, Miletoksen portti.

Samassa salissa on myös muita jäänteitä.

Kaikista vaikuttavin on Ištarin portti ja sille johtanut kulkuekatu Babylonista 500-luvulta eKr.

Härät ja leijonat olivat suosittu aihe.

Portille johtanut katu.

Ja sama pienoismallina. Kaksoisvirranmaassa hallittiin monumentaaliarkkitehtuuri ja sen tehokeinot.

Assyrialaisem haudan rekonstruktio.

Sumerilaista arkkitehtuuria Urukista, kuningas Gilgamešin kotikaupungista.

Pinta on peitetty n. 10 cm mittaisilla keraamisilla kartioilla, joita maalattiin eri värein.

Islamilaisella rakennustaiteella oli myös osansa, kuuluisimpana Mshattan fasadi, peräisin yhdestä umaijadien Jordaniaan rakennuttamista ns. aavikkolinnoista.

Yksityiskohta seinästä.

Jäljellä on enää Museosaaren viimeinen museo, mutta kuinkas siellä kävikään?

2. Turun tarkk'ampujapataljoonan alikapteenin epoletit

2011-12-16T12:54:00.002+02:00

Perjantaiesine jatkaa samalla linjalla kuin kaksi viikkoa sitten, mutta nyt on siirrytty päällystön pariin. Numero kakkonen kertoo osaston olevan edelleen 2. Turun tarkk'ampujapataljoona. Yksi kapea raita keskellä rajoittaa arvon ns. komppaniaupseereihin vänrikistä kapteeneihin. Tuolla välillä oli keisarillisen Venäjän armeijan jalkaväessä viisi eri arvoastetta:

kapteeni (kapitan) - ei yhtään tähteä
alikapteeni (stabs-kapitan) - 4 tähteä
luutnantti (poruchik) - 3 tähteä
aliluutnantti (podporuchik) - 2 tähteä
vänrikki (praporshik) - 1 tähti

Olkalaatoista (pogoni) tuli v. 1917 vallankumouksen aikana niin selkeä upseerisäädyn tunnus, että pelkkä niiden kantaminen saattoi vaarantaa hengen. Puna-armeija ottikin käyttöön kauluksiin sijoitetut arvomerkit ja olkalaattoihin palattiin vasta 1943. Arvot karsittiin kuitenkin neljään ja tähtiä riitti nyt kaikille: kolme eri tason luutnanttia (lejtenant) saivat niitä 1-3 ja kapteeni 4 kpl. Praporshikista tuli aliupseeriarvo.

Kuva: TMK

Museuminsel (3) Alte Nationalgalerie

2011-12-14T19:24:00.001+02:00

Alte Nationalgalerie esittelee 1800-luvun taidetta ja on ulkopuolelta kreikkalaisen temppelin uskollinen kopio. Tässä vain muutama yleiskuva sisätiloista, yksittäisistä teoksista ehkä juttua myöhemmin.

Casa Bartholdyn freskot, renessanssityyliset, mutta saksalaisten taiteilijoiden Roomassa 1800-luvun alussa maalaamat. Tilaajana oli Jakob Salomon Bartholdy.

Karl Schinkel oli paitsi arkkitehti, myös kuvataiteilija. Hänen töilleen oli omistettu oma huoneensa.

Tähänkin loppuun näkymä pääaulasta.

Museuminsel (2) Neues Museum

2011-12-12T17:13:00.003+02:00

Neues Museum edestä...

...ja takaa, Spreen kanavan puolelta.

Neues Museum korjattiin Museosaaren museoista viimeisenä ja avattiin vasta 2009, vielä 1984 siellä käydessäni koko paikka oli puskaa lykkäävänä rauniona. Tämä rauniomaisuus on tietoisesti haluttu myös säilyttää, jo ulkopuolen pilareista lähtien.

Historian puraisuja ei todellakaan ole paikattu.

Sama linja on jatkunut myös sisällä. Filosofiana on ollut, että samalla tavoin kuin museon esittelemät muinaiskulttuurien jäänteet ovat historian luomia fragmentteja, myös itse rakennus on sellainen.

Myös kokoelmien kohtalot on esitelty, niin sodassa tuhoutuneiden...

...kuin anastettujen osalta. Priamoksen kulta-aarre on edelleen Moskovassa.

Fragmentaarisuus hallitsee myös katetun sisäpihan näkymää.

Museo on kuuluisa erityisesti egyptiläisistä kokoelmistaan, niitä on tavallisista käyttöesineistä alkaen.

Ja tietysti oli myös veistoksia. Vaikuttavinta egyptiläisessä kuvanveistossa on se, että materiaalina usein on kova graniitti, ei mikään pehmeä marmori. Eikä rautaisista työkaluista vielä tietoakaan.

Kokoelmien helmi on tietysti Nefertitin rintakuva, joka oli hypetetty Mona Lisan mittoihin. Pystille oli varattu oma kulmikas huone ja vartija molemmille sisäänkäynneille. Kuvata ei saanut, joten tässä Wikimedian versio:

Alunperin näyttely on ollut todella immersiivinen siinä mielessä, että näyttelysalit oli rakennettu egyptiläistä tyyliä mukailevaksi. Myös niissä näkyvät sodan tuhot.

Myös Roomalla oli osionsa.

Auringonjumala Helios ja kattoikkuna.

Keskiaikaa unohtamatta...

Mescheden kirkon seinään n. v. 900 upotettuja ruukkuja, ilmeisesti akustiikan parantamiseksi.

Vuonna 1376 kuolleen Heinrich Beyer von Boppardin ja hänen vaimonsa hautakivi.

Ylimmässä kerroksessa oli esihistorian näyttely, joka edusti talon moderneinta näyttelydesignia.

Erilaisia materiaaljea sai kosketella...

...ja reiän poraamista kivikirveeseen kokeilla.

Esineitä mullassa (?)...

...ja hiekassa. Kaitpa berliiniläiset ovat seuloneet maaperästä ylimääräiset pieneläimet.

Pronssitorvi, jonka töräytyksiä kuului aika ajoin vaakapinnalla olavasta kaiuttimesta.

Ja tämän päälle sitten todella 1800-lukulainen museonäkymä! Englanninkielisen opaskirjan mukaan "study collection". Vitriinit ehkä sodanedellistä vintagea?

Lopuksi hämäränlainen kuva pääportaista, ikkunoista näkymä Spreen kanavan yli.

Glorian antiikki 105 (10/2011)

2011-12-11T09:56:00.000+02:00

Vuoden viimeinen Glorian Antiikki on niin jouluisa kuin olla ja voi. Jouluisia interiöörejä on eri puolilta Suomea, tällä kertaa ei kuitenkaan Turun suunnalta. Ulkomailla on käyty Berliinin joulumarkkinoilla, joita järjestetään mm. Gendarmenmarktilla. Joulupukkihahmon vaiheet on käyty läpi ja lisäksi käsitellään saksalaisen Lauschan kaupungin historia lasisten joulukuusenkoristeiden syntypaikkana.

Perinteet ovat joulunviettoon iskostunut käsite, joten joulu on myös museoiden ominta aikaa. Vanhaan tapaan katetut joulupöydät ovat museoille de rigueur, sitä ne ovat tänäkin jouluna Turun linnassa, Luostarinmäellä, Qwenselin talossa ja Kuralassa.

Amitié

2011-12-09T08:20:00.002+02:00

Kuvan riipus kuuluu Turun museokeskuksen kokoelmiin, joihin se on luetteloitu vuonna 1951. Mukana on tullut paperilappu, jossa seuraava teksti: Enligt sägen skall första bokstafven af hvarje sten tillsammans bilda ett ord. Amethyste, Malachite, Iaspis, Turquoise, Iade (Safir), Emerande - AMITIÉ (ystävyys). Lisäksi kerrotaan, että koru on hankittu Tukholmasta Kustaa III:n aikana, ja että se on pitkään kuulunut turkulaiselle Trapp-suvulle.

Vihreaä malakiitin voi tunnistaa ylhäältä oikealta, siitä vastapäivään on punainen jaspis, vaaleansinertävä turkoosi, sininen safiiri (mutta miksi se on nimetty "jadeksi"?) ja vihreä smaragdi. Varsinainen ongelma on A niinkuin ametisti, jonka pitäisi olla väriltään violetti. Korussa on kuitenkin sillä kohtaa vihreä kivi. Korvattiinko alkuperäinen ametisti sillä vai onko tarina alunperinkään totta?

Kuva: TMK

Kampasimpukasta monelta kantilta

2011-12-07T11:02:00.005+02:00

Vieläkö joku muistaa Erich von Dänikenin ja hänen teoriansa maapallon sivilisaatioiden avaruudellisesta alkuperästä? Erich löysi jos jonkinlaista 1900-luvun jälkipuolen teknologiaa muinaiskulttuureiden kuvallisista esityksistä. Varsinkaan muiden kuin eurooppalaisten olisi ollut mahdotonta kasata isoja kivimuodostelmia ilman avaruusolioiden apua, oli muistaakseni näiden pähkäilyjen lopputulema. Tässä oma kontribuutioni teemaan: Kybelen ylipapitar ojentaa hautakivessään ilmiselvää CD-levyä 100-luvulla jKr! (Mitä kuvassa todella tapahtuu, sen voi lukea kommenteista.)

Kuva on kirjasta The Scallop - Studies of a shell and its influences on humankind by eight authors, jonka simpukastaan tunnettu Shell-yhtiö julkaisi 1957 toimintansa 60-vuotisjuhlan kunniaksi (yritys aloitti toimintansa Britanniassa 1897 ja yhdistyi Royal Dutch Petroleumin kanssa 1907). Opus oli päätynyt Turun kauppatorilla vanhojen kirjojen myyjän ilmaiskoriin yhdessä vuosikymmeniä vanhojen eri ulkomaiden paikkakuntien matkamuistokirjasten (jotka myös noukin talteen) seuraksi.

Ilmaisjakelussa (hinta 1 penny + postikulut) kirja näytti olevan myös Britannian Amazonissa, mutta oli siitä huolimatta kelvollista luettavaa. Aiheena ovat kampasimpukat, joita on käsitelty paitsi eläinkunnan jäseninä ja ruokalajina, myös humanistia enemmän kiinnostavasti antiikin, keskiajan ja renessanssin taiteessa sekä heraldiikassa ja vieläpä pre-kolumbiaanisen Amerikan kulttuureissa. Kampasimpukan yhdistäminen Pyhän Jaakon haudalle tehtävään pyhiinvaellukseen on Christopher Hohlerin artikkelissa katsottu Santiago de Compostelan ensimmäisen arkkipiispan Diego Gelmírezin ansioksi 1100-luvun alussa.

Hyvää itsenäisyyspäivää!

2011-12-06T08:52:00.000+02:00

Suomi 94, blogisti 49. Niin se on taas vuosi vierähtänyt.

Museum of London

2011-12-05T18:29:00.004+02:00

Museum of London ei päälle päin ole kovinkaan näyttävä, mutta sisällä on yksi Lontoon moderneimmista museoista. Moderni on jo aulakin.

Lontoon historia alkaa alueen ensimmäisistä asukkaista.

Mitä työkaluja he käyttivät?

Mitä eläimiä metsästivät?

Ja miltä näyttivät?

Kaupungin tälle paikalle perustivat vasta roomalaiset. Londinium on museossa perusteellisesti esitelty, tässä Thamesin rantaa roomalaisajalla.

Roomalainen asumismukavuus oli jotain vallan muuta kuin Brittein saarilla siihen asti nähty.

Kylpylän pienoismalli.

Vastarintaa?

Jos olikin, legioonalaiset murskasivat kaiken kapinoinnin armotta. Tässä taustakuvaan on liitetty aitoja varusteiden fragmentteja.

Kauppatavaroita. Britannia oli elimellinen osa imperiumin Välimerelle ja Lähi-itään ulottuvaa kauppaverkostoa

Keskiaikaisesta kaupunginmuurista on säilynyt osa museon takana.

Roomalaisten lorica segmentata vaihtui rengashaarniskaan.

Mustalle surmalle oli omistettu oma kuva- ja ääniteoksensa.

Keskiaikainen keraaminen kastelukannu?

Pyhiinvaellusmerkit ovat tuttuja myös Turun arkeologisesta löytöaineistosta. Keskiajan Lontoo ja Turku jakoivat saman kulttuuripiirin henkisen ja aineellisen perinnön.

Uudemmat ajat taisivat aikataulun kireyden vuoksi jäädä vähemmälle. Tässä vain yksi visuaalinen oivallus: painokone, josta "lentelee" lehtisiä joiden kuvat vaihtuivat jatkuvasti.

Näyttely toi Lontoon tarinan toiseen maailmansotaan...

...ja nykyhetkeen asti, London Eyeta myöten.

Yksi museon vetonauloista ovat Lontoon Cityn pormestarin (Lord Mayor) vaunut, joilla hän ajaa kulkueessaan aina marraskuun toisena lauantaina.

Museuminsel (1) Altes Musem

2011-12-04T09:19:00.002+02:00

Altes Museum, K.F. Schinkelin mestariteos vuosilta 1823-30, vaikuttava uusklasinen fasadi, josta Kolmannen valtakunnankin hallinto otti kaiken irti.

Edustan suihkulähde...

...ja vuonna 1828 paikalleen asetettu 70 tonnin painoinen graniittikulho, opaskirjan mukaan aikanaan maailman suurin, nykyinen järjestyssija ei käynyt ilmi.

Sisänkäynnin molemmin puolin kreikkalaisen taruston dioskuurit Kastor ja Polydeukes, latinaksi Castor ja Pollux.

Ja sisällä, siellä on paljon antiikin taidetta, Kreikkaa, etruskeja, Roomaa...

Viimeinen kuva porrasaulasta. Kuuluisa rotunda oli suljettu kävijöiltä jonkin tapahtuman johdosta. Sen esikuvana on ollut, kuten varmaan jo arvaattekin, Rooman Pantheon. Jos jotain on kulttuurimatkoillaan oppinut, niin Pantheonin merkityksen länsimaiselle arkkitehtuurille. Suurin piirtein kaikki kupolit perityvät joko siitä tai Pietarinkirkosta, jonka senkin esikuva oli luonnollisesti - Pantheon.

Suustaladattavien aseiden viimeinen sukupolvi

2011-12-03T10:16:00.001+02:00

Vaikka nallilukon periaate oli keksitty jo 1807, sitä alettiin soveltaa laajemmin sotilasaseisiin vasta vuosikymmeniä myöhemmin. Ratkaisevaa asian kannalta oli ammuttaessa laajenevan luodin käyttöönotto. Brittien osalta tämä tapahtui M1851 kiväärissä, joka ampui ns. Minié-luotia. Vuonna 1853 käyttöön otettiin Enfield-kivääri, jonka kaliiperi oli pienennetty 0.577:ään tuumaan eli 14.7 mm:iin, ja jonka ampuma luoti oli sekä kartiomainen että sylinterimäinen säilyttäen näin paremmin vakautensa piipusta lähtiessään.

Peter Smithurstin Ospreyn Weapon-sarjaan kirjoittama The Pattern 1853 Enfield Rifle kertoo tästä monin tavoin käänteentekevästä aseesta. Rihlattuja aseita oli toki ollut käytössä ennenkin, mutta vain jääkärien tapaisilla valiojoukoilla. Nyt koko armeija sai käyttöönsä tarkan ja pitkälle kantavan aseen, millä tuli olemaan mullistava vaikutus sodankäyntiin. Smithurst on kartoittanut tämän seurauksia, kuten maaliinammunnan nousua keskeiseksi osaksi sotilaskoulutusta, sotilaskirurgian haasteita uudenlaisten haavojen edessä tai Britannian vapaaehtoisarmeijan (Volunteer Movement) syntyä 1850-luvulla. Siviilien kädessä uusi ase edellytti ballistiikan ymmärrystä ja siten koulutusta eli varakkuutta eikä kauaksi jää johtopäätös että kyseessä oli nimenomaan omistavan luokan aseistautuminen, vaikka välittömänä virikkeenä liikkeen syntyyn oli ollut Ranskan toisen keisarikunnan taholta koettu uhka.

Seurauksiltaan kaikkein keskeisimmäksi nousee kuitenkin aseen valmistustapa. Ensimmäistä kertaa aseen osat valmistettiin erikseen niitä varten (Yhdysvalloissa) valmistetuilla koneilla ja toleranssit olivat niin tarkkoja, että kaikki osat olivat vaihdettavissa aseesta toiseen toiminnan kärsimättä. Teollinen vallankumous oli toden teolla saavuttanut asetuotannon.

Enfield M1853:n kuten muidenkin nallilukkoaseiden merkittävimmät sodat olivat Krimin sota ja sepoykapina sekä Yhdysvaltain sisällissota. Krimillä ase koki brittihistoriansa kuuluisimman hetken kun 93. ylämaan rykmentti ei enää suojautunut ratsuväeltä neliömuodostelmaan (square) vaan pysäytti venäläiset tulellaan vain kaksi miestä syvässä linjassa ("ohut punainen linja"). Krimillä kävi myös ilmeiseksi, että jalkaväki pystyi nyt tulittamaan tykkimiehiä kauempaa kuin nämä kykenivät vastaamaan kartessiammuksillaan.

Sepoykapinan on väitetty alkaneen juuri tämän aseen käyttöönotosta, kun intialaissotilaat joutuivat puremaan auki sian- ja naudantalilla käsiteltyjä paperipatruunoita. Tarkalleen ottaen talia oli vain patruunan siinä päässä, jossa luoti sijaitsi, eikä sitä sen vuoksi tarvinnut viedä suuhun. Auki repäistiin vastakkainen pää, josta ruuti saatiin kaadettua piippuun. Sodan jälkeen patruunat rasvattiin tosin mehiläisvahalla, mutta eipä intialaisjoukoille myöskään annettu rihlattuja aseita kuin vasta myöhemmin. Hylätessään Enfieldin he olivat myös torjuneet aseen, jolla olisivat voineet taistelunsa voittaa, kuten Smithurst huomauttaa.

Kirjassa on runsaasti museolaisten ja keräilijöiden arvostamia lähikuvia aseen yksityiskohdista, ei kuitenkaan asteikolla varustetusta takatähtäimestä. Osprey-kirjasten arkkisynti on niiden formaatti, joka ei salli juuri raapaisua syvempää käsittelyä. Tässä on kuitenkin saatu aika kohtuullisesti informaatiota mukaan. Weapon-sarja voi osoittautua todella mielenkiintoiseksi ja hyödylliseksi, kunhan alun pakkopulla (jenkkien 1900-luvun sotilaskäsiaseet) saadaan alta pois. Siihen näyttää tosin menevän vielä ensi vuosikin.

Nallillukkokiväärit olivat suustaladattavien aseiden tehokkain, mutta myös viimeinen versio, Amerikan sisällissodasta alkaen ne alettiin korvata takalatausaseilla. Enfield M1853 jatkoi Snider-konversiona vuodesta 1866 vielä vuoteen 1871, jolloin Martini-Henry korvasi sen lopullisesti.

2. Turun tarkk'ampujapataljoonan korpraalin olkalaatat

2011-12-02T09:29:00.004+02:00

Perjantaiesineenä lupailemaani autonomian ajan militariaa Turun museokeskuksen kokoelmista: Turussa sijainneen asevelvolvollisen 2. suomalaisen tarkk'ampujapataljoonan olkalaatat. Mitä niistä on luettavissa? Ensinnäkin kaikkien pataljoonien olkalaattojen (samoin kuin pukujen tereiden jne.) väri oli sininen, varsin "suomalainen" siis, vaikka sinivalkoisen lipun värit olivat silloin vasta ehdotus muiden joukossa. Kukin pataljoona jakautui aktiivipataljoonaan, joka palveli ympäri vuoden koko palvelusaikansa (1-3 vuotta), ja toisaalta neljään reservikomppaniaan, jotka harjoittelivat vain kesäisin. Olkalaattaan maalatun numeron väri kertoo eron: aktiivipataljoonalla se oli keltainen kuten tässä, reserviläisillä valkoinen. Laattaa kiertävä musta-valko-oranssi nauha kertoo puolestaan kantajansa palvelleen vapaaehtoisena. Valkoinen poikittainen nauha kertoo vielä hänen olleen korpraali. Venäjästä lainattuna tämä arvo tunnettiin myös jefreitterinä. Se taas oli lainaa saksan sanasta gefreiter, vapautettu, ts. henkilö oli vapautettu tupapalveluksesta.

Kuva: TMK

Colosseum, osa VII

2011-12-01T09:07:00.000+02:00

Jatketaan uuteen kuukauteen eilisellä aiheella, tällä kertaa vain metallisempi Colosseumin inkarnaatio, ja varmasti maailman levinnein, nimittäin italialainen 5 eurosentin kolikko. Kovin on murheellinen euron tilanne eikä ainakaan matkailijaa houkuttele paluu takaisin kymmenien eri valuuttojen maanosaan. Toivotaan parasta.

Tässä kuten eilisessäkin pistää silmään se, että Flaviusten amfiteatteri kuvataan nykyisin melkein aina tästä suunnasta, suurin piirtein lännestä katsottuna, niin että ehjä osa jää vasemmalle ja sen tueksi 1800-luvun alussa rakennetut tuet näkyvät selvästi. Epäilemättä syynä on siluetin tunnistettavuus, amfiteatterithan muutoin ovat aika samannäköisiä.

Colosseum, osa VI

2011-11-30T10:10:00.000+02:00

Marraskuun päätteeksi jälleen kerran Rooman raunioita, tällä kertaa vuoden 2010 matkalta kotiin tullut hotellin tai kahvilan (en enää muista mistä peräisin) hienosokeriannos. Mitenkähän moneen eri muotoon Colosseum lieneekään ikuistettu? Tämä sarja käsitteli alunperin Flaviusten amfiteatteria itseään ja siitä kertovia kirjoja, mutta ehkäpä näistä erilaisista kuvallisista esityksistä saa hauskan jatkon.

Tämä on blogini ensimmäinen kuukausi, jolloin olen päivittänyt sitä joka ikinen päivä. Suoraan sanoen en ymmärrä miten Jukka K. ja Kaisa K. pystyvät siihen jatkuvasti, jälkimmäinen vieläpä kahdesti päivässä, mutta se heille sallittakoon. :-) Itse tyydyn vastedes rauhallisempaan tahtiin.

Keisari-Venäjän vermeet ja rensselit värikuvina

2011-11-29T18:10:00.001+02:00

Imperial Russian Field Uniforms and Equipment 1907-1917 on kirjana valtaisa järkäle, mutta laaja on myös aihe: ensimmäisen maailmansodan aikaisen Venäjän keisarillisen armeijan sotilaspuvut, varusesineet ja käsiaseet. Asialla on ollut belgialainen keräilijä Johan Somers ja tukena hänen keräilijä- ja asiantuntijaverkostonsa. Hämmästyttävää kyllä, minkäänlaisia mainintoja yhteyksistä Venäjän museoihin ei ole, itäisin kontakti on ollut tallinnalainen militarialiike.

Näine varauksin voi todeta, että takana on valtava määrä työtä ja informaation kokoamista, aivan selvästi perusteellisin englanninkielinen kirja, jonka aiheesta olen nähnyt. Keräilykirjallisuuden tapaan mukana on runsaasti suurennettuja kuvia esineiden yksityiskohdista ja valmistajaleimoista. Maallikosta nämä rakkaudella kuvatut lähikuvat kolhiintuneista kenttäpakeista ja -pulloista saattavat näyttää äkkiseltään oudoilta, mutta kokoelmatutkijan kannalta tässä on vihdoinkin saavutettu riittävä taso esineiden tunnistamiselle.

Koska myös Turun museokeskuksen kokoelmat sisältävät ko. materiaalia, selasin kirjaa tietysti virheitä etsien ja yhden sellaisen mielestäni löysinkin. Olen nimittäin satavarma, että s. 197 kuvattu olkalaatta (kolmas ylhäältä, vasemmanpuoleinen) on kuulunut Turun tarkk'ampujapataljoonan aliupseerille. Koska yksikkö lakkautettiin 1901, ei se siten kuulu teoksessa rajattuun ajanjaksoon vaikka Venäjän armeijan yksikkö kyseessä tietysti olikin. Toinen mielenkiintoinen esine olivat kenraalimajuri Mannerheimin olkalaatat ajalta jolloin hän oli keisarillisen henkikaartin ulaanirykmentin komentaja. Epoletit ovat Belgian kuninkaallisen sotamuseon kokoelmissa. Epoletteja on kirjassa todella huomattava määrä, ne lienevät koristeellisuutensa vuoksi keräilijöiden suosiossa. Myös meillä niitä on runsaasti, joten ehkäpä esittelen niitä jatkossa.

Esinekuvien lisäksi on paljon myös periodikuvia, enimmäkseen studio-otoksia, joihin miehet ovat pukeutuneet parhaimpiinsa, usein miekka esiin vedettynä jos sellainen varusteisiin kuului. Usein kuvissa ollaan kahdestaan kaverin kanssa ja se kait oli ajan tapa. Sivulla 206 on kuitenkin upseerikaksikosta kuva, jonka homoeroottinen lataus on hätkähdyttävän ilmeinen. Vai onko sittenkään? Aikakausi oli sentimentaalisempi kuin omamme ja venäläisten antama paino henkilökohtaiselle ystävyydelle tunnetusti suuri.

Aineisto on aikarajattu alkamaan vuodesta 1907, jolloin Venäjä otti käyttöön khakin kenttäpukujen yleisvärinä, ja päättymään keisarillisen armeijan hajoamiseen vuonna 1917. Kun puvun leikkaus on ollut esikuvana post-neuvostoliittolaisen Venäjän asepuvuille, niin kannattaa muistaa että tämä "vanha venäläinen malli" oli käytössä vain 10 vuotta.

Turun linna, joulu ja design

2011-11-28T10:27:00.001+02:00

Glorian (ei siis Glorian antiikin!) joulunumerossa on Turun linnassa kuvattu "joulukalenteri", 24 kokosivun (joskus koko aukeamankin) kuvaa eri puolilta linnaa, aiheena erilaiset kattaukset tai kauniisti puetut ihmiset erilaisissa askareissa, päätähtenä "linnan lumoava piika" Laura Birn.

Pääkirjoituksen mukaan ideana on ollut yhdistää päättymässä oleva Turun kulttuuripääkaupunkivuosi alkamassa olevaan Helsingin designpääkaupunkivuoteen. Vanhassa ympäristössä otettuihin kuviin on pakattu valtava määrä uudenuutukaista esineistöä, jotka kaikki on tyypilliseen tapaan lueteltu hintoineen kuvateksteissä.

Avoimen kaupallista siis, ja näyttääpä mukana olevan oman museokauppamme Fataburinkin esineistöä. Itse en oikein tiedä, mitä tästä sanoa, muuta kuin että onhan tässä perin erilainen näkökulma näihin muuten niin tuttuakin tutumpiin linnan tiloihin. Kuvaukset itse olivat aika suurisuuntaisia ja Gloria lupaileekin niistä ensi viikolla making of - videota. EDIT 5.12. Luvattu video tässä.

Itse asiassa eihän nykyhetkeä tässä ensimmäistä kertaa tuoda linnan tiloihin. Joulupöytien pian taas ilmestyessä muistui mieleeni, että vuonna 2006 teimme pohjoisen näyttelyhallin kahteen isoon vitriiniin joulupöydät, joista toinen kuvasi suomalaista joulua 1950-luvulla - ja toinen vuonna 2006.

The Wallace Collection

2011-11-27T14:04:00.002+02:00

Puiden välistä häämöttää The Wallace Collection, kuuluisa lontoolainen "kotimuseo" hulppeine kokoelmineen.

Sellaista länsimaisten haarniskoiden yleisesitystä ei löydykään ettei Wallace Collection olisi edustettuna. Mm. tämä bascinet löytyy sieltä sun täältä.

Tai nämä haarniskat! Vasemmalla saksalaista mallia n. v. 1480, oikealla 1500-luvun mustattu haarniska, joka on kuulunut Pfalzin vaaliruhtinaalle.

Francesco Mazzarolille attribuoitu ylenmäärin koristeltu renessanssiajan tykki.

Vuosisatoja vanhojen aseiden puu- ja luuosat vaativat tarkalleen säädettyä ilmankosteutta vitriineissään. Tässä härveli asian tarkkailuun.

Ja onhan siellä tietysti paljon muutakin antiikkia.

Valonarat esineet voi suojata ylenmääräisiltä luxeilta näinkin.

Bongattu: koko joukko Napoleonin ajan sotilaita...

...ja paljon muitakin maalauksia.

Haku kokoelmista täällä.

Kirjahankintoja Helsingistä

2011-11-26T12:12:00.002+02:00

Kansallismuseon kaupasta tarttuu aina jotain mukaan, niin nytkin.

Taku wakan on eksotiikkaa Pohjois-Amerikasta, julkaisu vuosina 1994-95 esillä olleesta intiaaniesineiden näyttelystä. Ahvenanmaalla syntynyt, mutta myös turkulaiseksi mainittu amerikansuomalainen insinööri ja liikemies Ernest Erickson (1893-1983) keräsi huomattavan joukon intiaaniesineitä, jotka nyt kuuluvat Kulttuurien museon kokoelmaan. Erickson oli esteetikko, joka kartutti kokoelmaansa esineiden taiteellisen tason näkökulmasta. Tietyllä tapaa tämä yksipuolisti kokoelmaa, mutta ovatpahan kirjan esineet ainakin komeaa katseltavaa. Hinta 8 €.

The Etholén Collection, jotain vieläkin eksoottisempaa eli Alaskan ja lähiseutujen arktisten kansojen esineistöä. Sen ovat keränneet autonomian aikana Alaskassa vaikuttaneet suomalaiset, kuten kuvernöörit Adolf Etholén ja Hampus Furuhjelm, sekä myös mm. Uno Cygnaeus ja monet muut virkamiehet, tutkijat, merikapteenit jne. Hinta 8 €. Alaska-kokoelman esineistö löytyy myös Museot Onlinesta.

Pysytään Pohjois-Amerikassa, mutta siirrytään lämpimämmille seuduille. Vuosina 1991-92 kansallismuseossa oli näyttely Mesa Verde 1891 sen kunniaksi, että naparetkeilijä A.E. Nordenskiöldin poika Gustaf Nordenskiöld teki tuolloin uraauurtavia tutkimuksia Mesa Verden alueen hylätyissä kalliokaupungeissa. Nämä USA:n lounaisalueen rakennelmat ovat taatusti tuttuja kaikille Tex Willerin lukijoille, sen verran monta rangerin seikkailua niihin on sijoitettu, ja todella näyttäviä luomuksia ne ovatkin. Nuorempi Nordenskiöld menehtyi tuberkuloosiin jo 26-vuotiaana, mutta hänen julkaisemansa tutkimus on vuosisadan ajan ollut alan perusteoksia. Hänen keräämänsä esine- ja kuvakokoelman osti Herman Frithiof Antell, joka puolestaan lahjoitti sen kansallismuseolle. Kirjasen hinta 1 €.

Nordenskiöldeistä jatkaaksemme Museovirasto julkaisi 1995 kirjasen suvun kantaisästä Johan Eriksson Norbergista (1660-1740). Miksi, sitä en osaa sanoa, ehkäpä sukututkijoiden iloksi? :-) Hinta 1 €.

Indonesia - saarien kulttuurit on kahden edellisen julkaisun tapainen vihkonen samannimisestä näyttelystä vuodelta 1993. Naamioita, varjoteatterinukeja, kris-tikareita ja batiikkikankaita, kuten arvata sopii. Kulttuurien museon Indonesia-kokoelma löytyy täältä. Vihkosen hinta 1 €.

Colosseum, osa V

2011-11-25T08:22:00.000+02:00

1800-luvun kulttuurimatkailijoilla ei ollut mahdollisuutta räpsiä satoja digikuvia ja kiusata niillä bloginsa lukijoita. Matkamuistoja sen sijaan lienee ollut tarjolla siinä missä nykyäänkin ja mukaan saattoi ostaa vaikkapa tällaisen rintaneulan. Pellille maalatusssa kuvassa komeilee rakennus, joka lienee tulkittava Colosseumiksi. Ollakseen Rooman keskustaa ympäristö on peräti pastoraalista, syytä tähän abitato/disabitato-ilmiöön käsittelin täällä.

Rintaneula on kooltaan 4,2 x 5 cm ja tullut museon kokoelmiin vuonna 1972. Sen kerrotaan kuuluneen lahjoittajan äidinäidille. Digitoijiemme uunituore kuva esineestä tulee aikanaan Museot Onlineen.

Kuva: TMK

Kirjahankintoja Tampereelta

2011-11-24T18:07:00.003+02:00

Vapriikin museokaupasta tarttui mukaan muutama alessa ollut kirja.

Inrō - avain samuroiden aikaan, Vapriikin samannimisen näyttelyn julkaisu. Itse näyttelyn missasin (päättyi jo viime maaliskuussa), mutta tämä Heinz ja Else Kressin kokoelmaa esittelevän näyttelyn massiivinen katalogi korvaa puutteen. Inrot ovat rasioita pikkutavaroiden säilytykseen ja usein todellisia taideteoksia, monella tapaa avain Japanin kulttuuriin. Hinta 15 €.

Luokaamme uusi maailma! Tämä näyttely päättyi lokakuun lopussa, joten myöhästyimme vain pari viikkoa. :-) Agitaatioposliini oli kallista keräilytavaraa alusta asti ja on sitä edelleen, yksi venäläisen 1900-luvun alun avantgardetaiteen ilmentymä ennen sen tukahduttamista. Hinta 10 €.

Sähköistä pelikulttuuria - Elektrasta Pongiin, Pongista Pleikkaan. Tämä Hämeenlinnassa sijaitsevan Sähkömuseo Elektran näyttely on ilmeisesti vielä vuoden loppuun asti auki, mutta vain tilauksesta. Hinta 5 € - tässä tamperelaiset ottivat kunnon katteen, koska Elektrassa sama läpyskä maksaa 2 €. Eipä heitä kuitenkaan parane moittia kun myivät niin halvalla kaksi edellistä teosta. :-)

Tampere 1918

2011-11-23T19:34:00.000+02:00

Vapriikin Tampere 1918 -näyttely on ollut esillä jo yli kolme vuotta, mutta itse ehdin sinne vasta viime viikolla. Näyttely on kyllä kaikkien kehujen arvoinen, tässä muutama kuva, vaikkeivät ne sille oikeutta teekään.

Keskeinen termi näyttelyä meille esitellessä oli "immersiivinen", ja sitähän tämä on. Traaginen aihe, tarkkaan harkittu esineiden esillepano lattiaan upottamista myöten ja dramaattinen äänimaailma palopuheineen, kranaatin ujelluksineen ja teloituskomentoineen luovat elämyksen, johon todella astuu sisään.

Toiseksi alimmassa kuvassa ovat teloitusjoukkueen kiväärit, joiden luona pyörii äänimaailmana ampumakomentoja äyskivä upseeri. Paikalla ollessani siellä oli myös kaksi teinityttöä, joista toisen kuvatessa kännykkäkameralla toinen asettui kiväärien eteen ja tulikomennon kajahtaessa kaatui lattian "verilammikkoon". Mieleeni tuli, voiko näyttelyn reseptio tämän immersiivisemmäksi enää mennä?

IWM - Churchill Mark VII

2011-11-22T18:38:00.000+02:00

Brittien toisen maailmansodan aikaiset panssarivaunut jakautuivat nopeisiin "risteilijöihin" (cruisers) ja raskaasti panssaroituihin, mutta hitaampiin jalkaväen tukipanssarivaunuihin (infantry tank). Jälkimmäisiä edustaa tämä vaunu, sodanaikaisesta pääministeristä nimensä saanut Churchill, mallia VII. Winston Churchillin tunnetun sutkauksen mukaan vaunu nimettiin hänen mukaansa siksi, että siinä oli niin paljon vikoja! Vikoja tai ei, vaunu palveli monena eri mallina El Alameinin taistelusta alkaen aina sodan loppuun. Erityisesti sitä hyödynnettiin erikoisajoneuvoina, kuten liekinheitin- silta- ym. versioina.

Shermanin yhteydessä lupasin palata brittievaunuejn merkintöihin. Tämän Churchillin keulassa on ensinnäkin sarjanumero ja sen edessä T niin kuin tankki. Keltainen rinkula on bridge circle, ja kertoo tonneina ajoneuvon painon. Edetessään Luoteis-Euroopan sotaretken aikana 1944-45 Normandiasta Itämerelle liittoutuneet joutuivat ylittämään suuren joukon jokia, joiden sillat saksalaiset pioneerit yrittivät parhaansa mukaan tuhota. Liittoutuneiden pioneerit taas rakensivat tilalle tilapäissiltoja (varsinkin Bailey-siltoja), joiden kantavuus vaihteli. Siltojen kantavuus merkittiin sillanpieleen ja ajoneuvojen paino niiden etuosaan.

Churchillin paino on pyöristetty ylöspäin 40 tonniksi. Mutta onko kyseessä short ton (2000 naulaa eli 907 kg), long ton (2240 naulaa eli 1016 kg) vai tonne (metrinen tonni eli 1000 kg)? :-)

Suomen linnoitusarkkitehtuurin historia, osa II

2011-11-21T20:40:00.001+02:00

SKS:n ja Museoviraston yhteisjulkaisu Suomalaiset linnoitukset 1720-luvulta 1850-luvulle on suunnitellun trilogian keskimmäinen osa. Ensimmäinen osa tulee kattamaan ajan esihistoriasta 1600-luvulle ja kolmas 1800-luvun jälkipuoliskolta kylmän sodan rakennelmiin.

Todella mielenkiintoinen perusteossarja Suomen alueen sotilaallisesta arkkitehtuurista on siis luvassa. Käsillä olevan osan keskeinen linnoitus on luonnollisesti kaikkien tuntema Sveaborg/Viapori/Suomenlinna. Muutoin kirjan esittelemät kohteet painottuvat Kaakkois-Suomeen, venäläisten Vanhaan Suomeen rakentamiin lukuisiin linnakkeisiin. Kaltaiselleni länsisuomalaiselle kirjassa oli paljonkin uutta, ja uskoakseni jotkin Taavetin, Utin tai Kärnäkosken linnoitteet lienevät outoja useimmille suomalaisista. Mukana ovat myös ns. Suvorovin sotakanavat - venäläisillähän oli Saimaalla huomattava laivasto.

Museoviraston mainos lupailee kirjan olevan helppolukuinen, mutta totta puhuen siinä on paljon luettelomaista deskriptiota rakennelmien sijainnista, mitoista ja kunnosta. Hyödyllistä informaatiota siinä vaiheessa kun pääsee paikan päälle tutustumaan, mutta ei varsinainen lukuelämys. Kuvitus on loistava, mukana on todella runsaasti alkuperäisiä ruotsalaisia ja venäläisiä karttoja. Täydennykseksi olisi toivonut nykyistä maastoa kuvaavia karttoja, mutta toisaalta niiden asian ajavat lukuisat ilmavalokuvat.

Kirjaa ryydittävät keskeisten persoonallisuuksien lyhyet kuvailut. Ehrensvärd ja Suvorov ovat itsestään selvästi mukana, mutta sitä en tiennyt että Jan Peter van Suchtelenilla oli niin suuri rooli linnoitteiden rakentamisessa, olen jotenkin liittänyt hänet vain Suomen sodasta julkaisemiinsa muistelmiin, joita usein käytetään lähteenä. Kanavien kaltaiseen vesirakentamiseen hänellä hollantilaisena varmasti olikin oma näkökulmansa.

Ainoa Turkuun liittyvä artikkeli on Antti Sunan kirjoittama ja käsittelee Krimin sodan aikaisia varustuksia Ruissalossa, Hirvensalossa ja mantereella. Niistä on jäljellä enää metsittyneitä maavalleja, mutta asiansa ne ajoivat, englantilais-ranskalainen hyökkäys Turkuun torjuttiin.

Vielä ehtii Logomon näyttelyyn

2011-11-20T14:14:00.000+02:00

Niin vain menee mailleen kulttuuripääkaupunkivuosikin. Tässä vaiheessa on syytä huomauttaa, että Tuli on irti! -näyttely on esillä Logomossa enää päivälleen neljä viikkoa eli 18.12. saakka.

Kuvassa palontorjuntavaruste 1800-luvulta, palomiehen hattu, jonka leveät lierit suojasivat kipinöiltä. Päähine on kuulunut Turun palokunnalle ja kirjattu pääluetteloon nimellä strålförarhatt - ruiskumiehenhattu.

Kuva: TMK

IWM - brittien tykkejä suursodassa

2011-11-19T14:38:00.001+02:00

Ensimmäinen maailmansota oli ensisijaisesti tykistön sotaa, tässä brittien kalustoa Imperial War Museumin kokoelmista.

Kuninkaallisen ratsastavan tykistön 13-naulainen pikatykki, joka otti osaa Néryn taisteluun 1.9.1914. Sodan vauhdikkaina alkuviikkoina rintama liikkui vikkelään ja tykkimiehilläkin oli tilaisuus herooisiin yhteenottoihin silmästä silmään vastustajan kanssa. Tässä esitellyistä malleista tämä on ainoa edelleen käytössä oleva. Sillä on nimittäin varustettu Kuninkaallisen ratsastavan tykistön viimeinen todella ratsastava yksikkö, Tke King's Troop.

Rintaman jähmetyttyä alkoi vuosia kestänyt tykistöduelli, johon tarvittiin järeämpiä laitteita. Tämä 60-naulainen kanuuna osallistui taisteluihin Mesopotamiassa ja pääsi aina Bagdadiin asti. Sotaretkeä käsiteltiin täällä.

9,2 tuuman haupitsi oli vielä edellistäkin järeämpi ase ja toimi länsirintamalla vastatykistötehtävissä eli se tulitti vihollisen tykistöasemia. Tämä on prototyyppi, joka osallistui taisteluihin Ranskassa 31.101914 alkaen. hellyttävästi se on nimetty "Äidiksi". Tarkemmin ottaen vain tykinputki itse on alkuperäisestä prototyypistä, lavetti on tuotantosarjan mallia. Mother oli mallina Hyde Park Cornerissa sijaitsevalle Kuninkaallisen tykistön muistomerkille. Vaikka ensimmäisessä maailmansodassa ei sotilaspuvuissa maastokuviointia vielä tunnettukaan, niin sotilaskalustossa kokeiltiin monenlaisia mielenkiintoisia naamiomaalausratkaisuja. Tämänkin haupitsin naamiointi tuo mieleen graffitimaalauksen.

Kirjallisuutta:
Dale Clarke: British Artillery 1914-19: Field Army Artillery (Osprey NVG 94, 2004)
Dale Clarke: British Artillery 1914-19: Heavy Artillery (Osprey NVG 105, 2005)

Toteutumatonta Turkua

2011-11-18T07:41:00.001+02:00

Perjantaiesineen sijasta perjantaikartta, museon opetustaulukokoelmasta löytynyt pahville liimattu asemakaava, jossa Turun keskustan länsiosa ja sataman alue näyttävät aivan joltain muulta kuin ne todellisuudessa näyttävät. Mistä on kyse?

Insinööri Gustaf Wiese visioi ensimmäisen maailmansodan aikana Turulle suuren roolin idän ja lännen välisen kaupan kauttakulkusatamana. Sodan jälkeen edessä olisi "ennen kuulumattoman suuri tavaranvaihto", tonniston kasvu ja Suomen merenkulun keskittyminen yhteen tai kahteen satamaan, joista toiseksi Turun olisi ehdottomasti päästävä. Asiaa ajamaan perustettiin Turun Transito-Satama Oy, johon tuli mukaan joukko Turun merkittävimpiä liikemiehiä (Dahlströmit, Rettig jne.) ja joka hankki omistukseensa ns. Pansion alueen.

Vuonna 1919 kuvaan astuu Bertel Jung (1872-1946), jonka em. yhtiö (myös Pansio-yhtiönä tunnettu) yhdessä kaupungin kanssa palkkasi palvelukseensa kolmeksi vuodeksi. Vuonna 1922 hänet palkattiin kolmivuotiskaudeksi Turun kaupungin päätoimiseksi asemakaava-arkkitehdiksi. Jung laati vuonna 1921 Suur-Turun asemakaavan uusimpien kansainvälisten virtausten mukaan. Kaupungin painopiste oli muuttanut koko ajan länteenpäin ja tämän pohjalta uusi keskusta, "city", sijoitettiin huomattavasti laajennetun sataman yhteyteen. Kartassa uudelleen kaavoitettu alue on merkitty keltaisella. Silloista rantaviivaa sataman alueella kuvaa tummanvihreä viiva. Varsinainen transitosatama olisi tässä suunnitelmassa sijoittunut Raisionlahdelle, nykyisten laivastoaseman ja Pernon telakan alueelle.

Iso-Heikkilään kuvan yläosassa, stadionin alapuolella, on vaaleanpunaisella merkitty Turun yliopiston alue. Sen ja Turun linnan väliin on vedetty leveä puistokatu, jonka varrelle oli ajateltu 8-kerroksisia ja siihen nähden poikittain kulkevalle valtakadulle 10-kerroksisia rakennuksia. Sivummalla olevien tonttien rakennuskorkeudeksi oli määritelty 5 kerrosta. Lähinnä yliopistoa olevat tontit oli varattu henkilökunnan asuinalueeksi. Puistokatu oli lähes sata metriä leveä ja Jungin omien sanojen mukaan sen tarkoitus oli "liittää toisiinsa ylväs vanha linna, muistomerkki sivistyksen ensimmäisestä jalansijasta maassamme ja uusi yliopisto, joka on tätä sivistystä syventävä ja saattava sen kukoistukseen". Itse bulevardi ei varsinaisesti ulottunut linnaan saakka, vaan jatkui näkymänä puiston halki.

Museolaisena huomio kiintyy pariin seikkaan. Kalastajankatu 4 (nykyinen sijaintimme) näyttää säilyneen. Reitti lounaalle Turun linnan Juhana Herttuan Kellariin olisi kutakuinkin nykyinen.

Linnan ympäristö sen sijaan näyttää tarkemmin katsoen melko erilaiselta.

Linnankatu on siirrettu kauemmas linnasta ja sen alta on lanattu neljä puumakasiinia. Puiston molempiin päihin on kaavoitettu pientalotontteja, joista olisikin ollut hienot näkymät itse linnaan! Jäljelle jäänyt puisto näyttäisi aidatun jollain tavoin - vai onko se kerrassaan muuri torneineen?

Myös olemassaolevaa ruutukaava-aluetta oli tarkoitus muokata uusiksi. Keskeinen osa uutta suuntautumista länteen olisi ollut Kakolanmäen koillispuolitse Portsan halki vedetty "diagonaalikatu". Lähelle sen alkupäätä Linnankadulle on hahmoteltu uusi kaupungintalo (Hostel Turun paikalle) ja sen kohdalle silta, joka olisi ollut korttelin verran lähempänä merta kuin sittemmin (1940) toteutunut Martinsilta.

Kaupungin asettama diagonaalikatukomitea kuitenkin katsoi suunnitelman liian kalliiksi, ja olihan Pansion suursatamahankekin lykkäytynyt. Jungille väylän peruuntuminen merkitsi koko hankkeen vesittymistä ja hän irtisanoutui tehtävästään kesällä 1924.

Turun läntinen "city" ei koskaan toteutunut, vaan alue jäi suurimmalta osin sataman ja teollisuuden käyttöön. Mutta kuten Tylkkäri huomauttaa, kulkeehan siellä Juhana Herttuan puistokatu, joka suoralta osuudeltaan vastaa Jungin suurta bulevardia. Yliopisto taas... se sijoittui kauppatorin laidalle Hotelli Phoenixiin ja sieltä 1950-luvulla Ryssänmäelle muuttaen sen nimen Yliopistonmäeksi.

Kirjallisuus:
Veikko Laakso: Turun kaupungin historia 1918-1970 (Ensimmäinen nide, 1980)
Harri Andersson: Turun läntisten osien ja Suomalaisen yliopiston asemakaavaehdotukset 1920-luvulla, teoksessa Näkymätön kaupunki: toteutumattomia suunnitelmia 1900-luvun Turusta (WAM 2002)

Kuvat: TMK

London Eye

2011-11-17T18:08:00.000+02:00

Lontoon maailmanpyörä, pitihän siellä käydä. Kierros kestää puoli tuntia ja maksaa maltaita, tässä sellainen ilmaiseksi.

London Eyen alkuperäinen sponsori oli British Airways, minkä muistoksi kierros maailmanpyörässä on nimeltään flight eli lento.

IWM - M4A4 Sherman

2011-11-16T20:48:00.003+02:00

Sotkan tapaan amerikkalainen M4-panssarivaunu (jolle britit antoivat nimen Sherman) oli todellinen "painosten kuningatar", jonka tuotantomäärä nousi jonnekin 49000 pintaan. Kuten tunnettua, määrä painoi tässä tapauksessa laatua enemmän. Tykin teho ei tahtonut riittää saksalaispanssareiden tuhoamiseen, mutta oma panssarointi taas reijittyi helposti saksalaisten tulituksessa. Ongelmana oli myös korkea profiili ja syy siihen näkyy tässäkin kuvassa: etuveto ja sen vaatima voimansiirto tankin lävitse.

Kuva Imperial War Museumin tankista ylhäältä käsin. Torni on varhaisempaa mallia ja vain yhdellä luukulla varustettu. Toinen luukku lisättiin myöhemmin, jotta pelastautuminen (bail out) osuman tullessa kävisi nopeammin. Tämä vaunu palveli brittiarmeijan Kaartin panssaridivisioonan käytössä vuosina 1944-45.

Lisätään vielä nippelitiedon ystäville, että värilliset neliöt rungon etuosassa (autoissa useimmiten oikeassa etulokasuojassa) kertoivat ajoneuvon joukko-osaston. Tässä tapauksessa kokopunainen neliö kertoi vaunun kuuluvan divisoonan panssariprikaatille eli 5. kaartin panssariprikaatille. Numero 50 kuului prikaatin esikunnalle ja numerot 51-54 sen pataljoonille. 51 oli krenatöörikaartin (Grenadier Guards) 2. pataljoonan tunnus. Sen alapuolella pilkottaa oranssi bridge circle, josta toiste enemmän.

Kirjallisuus:
John Sandars: British Guards Armoured Division 1941-45 (Osprey Vanguard 9, 1979)

Ensimmäisen maailmansodan univormut

2011-11-15T19:44:00.002+02:00

Lorenz Booksin suurteossarja sotilaspuvuista jatkuu. Digby Smith vain on pudonnut pois ja tekijänä on nyt Jonathan North. An Illustrated Ensyclopedia of Uniforms of World War I käy läpi "suureen sotaan" osallistuneiden maiden univormut.

Ensimmäisen maailmansodan aikana sotilaspukujen voi sanoa olleen ankeimmillaan. Entisaikojen värikkäiden pukujen aikakausi oli ohi, eikä maastokuvioiduista puvuista ollut vielä tietoa. Lähes kaikki maat olivat omaksuneet ennen sotaa harmaan-ruskean-vihreän perusvärin, kutsuttiinpa sitä sitten nimellä khaki, drab tai feldgrau.

Vain ranskalaisilla riitti sinisine takkeineen ja punaisine housuineen yritystä värikkyyteen, mutta taistelukentän todellisuus pakotti pian sopeutumaan. Valittu siniharmaa (horizon bleu) poikkesi silti melko lailla muiden armeijoiden väristä. Ranskan siirtomaajoukoilla oli kuitenkin ruskeat asepuvut. Säärien peittona useimpien maiden sotilailla olivat usein säärystimet (gaiters) tai säärystinnauhat (puttees).

Ensimmäisiin taisteluihin marssivat sotamiehetkin pyöreissä hatuissa, joko lipallisissa (Englanti, Venäjä, ranskalaisten kepi) tai lipattomissa (Saksa) tai kerrassaan fezissä (Turkki). Toisessa maailmansodassa niin suosittua suikkaa ei vielä ollut, joskin eräät Balkanin maiden ja varsinkin Venäjän viritelmät olivat vähän sinne päin. Itävallan korvallisin varustettu lippis oli hyvinkin moderni ja sai sittemmin paljon seuraajia.

Kranaatinsirpaleiden täyttäessä ilman pään suojaksi kaivattiin pian jotain kangasta tukevampaa. Saksalaisten piikkipypärä (Pickelhaube) oli pelkkää kovitettua nahkaa. Ensimmäiset teräskypärät suunniteltiin 1915 ja tulivat yleiseen käyttöön vuoden 1916 puolella. Ranskalainen Adrian-kypärä levisi moneen muuhun maahan, mukaan lukien Venäjä.

Mutta kypäröistä ja muistakin yksityiskohdista enemmän toiste. Kokonaisuutena kirja on jälleen kerran hintansa väärti. Kuvittajina on ollut seitsemän eri henkilöä ja tyylit vaihtelevat suuresti. Mukana on myös pienempiä joukkoja kuten Portugalin ja Venäjän länsirintamalla palvelleet osastot. Venäjän osuus oli muutenkin mielenkiintoinen ja käsitti keisarillisen armeijan lisäksi myös sisällissodan punaiset ja valkoiset. Esitelty oli mm. kaikkien 20 krenatöörirykmentin olkalaatat (kaikissa eri monogrammi).

Paljon on siis nippelitietoa ja siten myös nippelivirheitä eli tavanomainen tarkkaavaisuus on tarpeen jos tätä aikoo lähteenä käyttää.

Tintti 3D

2011-11-14T18:42:00.000+02:00

Kävimme isänpäivän kunniaksi katsomassa 3D-elokuvan Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuus. Verkkaisen alun jälkeen vauhti yltyi melkoiseksi melskeeksi. Koska Yksisarvisen salaisuus Hergén versiona tapahtui Tintin kotikaupungissa, oli mukaan ympätty Kultasaksisen ravun meri- ja aavikkoseikkailu, jossa Tintti tapaa ensi kerran pahasti deekiksellä olevan kapteeni Haddockin, ja onpa mukana Milanon satakieli Bianca Castafiorekin. Kokonaan uusiksi on pantu tarinan pahikset. Lintusen veljekset ovat kadonneet, ja antiikinkeräilijä Sakarinista on tehty Haddockille kostoa janoava Rakham Punaisen jälkeläinen.

Nuorempi katsoja tykkäsi kovasti, enkä minäkään mitään valittamista löytänyt, vaikka aika oudolta touhu ajoittain näytti. Melkoinen kontrasti jotenkin siinä että animaatiohahmot on tehty muutoin realistisiksi ihohuokosia myöten, mutta kuitenkin heillä on sarjakuvahahmojen nenät! 3D-elokuvia näyttää tulevan nykyisin pilvin pimein, mutta joko Suomessa saa kokea 4D-elokuvia? Lontoossa ja Legolandissa niitä oli: tuuli puhaltaa naamaan, päälle roiskuu vettä ja sataa lunta, välillä tökkii penkkinin selkään. Ehkä niitä on vasta erinäisten nähtävyyksien yhteydessä erikoisuuksina (Lontoossa Madame Tussaud ja London Eye).

Lopuksi ränttäystä: minkä peevelin takia popcornit ja muut raksut ja naksut myydään elokuvateatterissa (ja tarkoitan tällä Turun Kinopalatsia) niin kukkuraisissa purkeissa, että sisältö varisee pakostakin yli? Aulan lattia tulee tästä möhnästä aivan siivottoman näköiseksi.

Herra Hakkaraisen talo

2011-11-13T15:52:00.001+02:00

Sastamalan toinen kohde oli heti Pukstaavin vieressä sijaitseva Herra Hakkaraisen talo, jonka interiöörit perustuvat Mauri Kunnaksen piirrosmaailmoille:

Koirien Kalevala.

Kuningas Artturin ritarit.

Kaikkien aikojen avaruuskirja.

Koiramäen lapset kaupungissa. "Kaupungin" esikuvana oli tietysti Turku ja varsinkin Luostarinmäen käsityöläismuseo. Ja eiköhän Kinkkeliinin sekatavarakaupan omistajan historiallinen esikuva tainnut olla Abraham Kingelin.

Aivan hulppea paikka, aikuisillekin saati sitten lapsille.

Pukstaavi

2011-11-12T16:49:00.001+02:00

Ihmettelin syyskuun lopussa, milloin sitä ehtisi uuteen suomalaisen kirjan museoon Pukstaaviin Sastamalassa. Reilut viikko sitten museo teki sinne ekskursion. Näyttely on hieno, tässä siitä vain muutama kuva.

Kirjoja ei olisi ilman kirjapainoja...

...tai kirjansidontaa.

Taatusti näyttelyn suurikokoisin kirja!

Elävää kuvaa. Huoneen pienoismallit kuvasivat kirjan vaiheita kirjailijan tölllistä kustantamon kautta kirjapainoon. Kuvan malli on kustannustalo.

Vanhan ajan kirjaston tunnelmaa lainauskortteineen ja leimauslaitteineen.

Shhhh! sanoo kirjaston täti.

Kirjallisuudenlajeja esiteltiin interaktiivisin härpäkkein. Kiitettävän simppeleitä käyttää ja yhden laitteen sisällön näppäili äkkiä läpi.

Kirjan historian synkempi puoli: kirjaroviot.

Itse asiassa en saanut selville, mikä tämän vitriinin pointti oli (sotakirjallisuus?), mutta IS-2 talvikamossa (?) oli niin hieno että pitihän siitä kuva ottaa.

Istahtamiseen varattu rinkula oli kovin tutun näköinen Turun uudesta pääkirjastosta.

Puuhaa lapsille.

Perinteisiä vitriinejä ei juuri ollut, mutta vanhat kirjat oli sentään suojattu, ja pyörivät näillä alustoillaan.

Mukana pyöri myös kirjan vimeisin inkarnaatio, sähköinen lukulaite Kindle. Näyttö vain ilmoitti pattereiden olevan tyhjät, mikä herätti kyllä koko joukon ajatuksia kirjan tulevaisuudesta.

Ja niin, kirjoja riitti vessaan asti! :-)

Kiitokset Salmelle kameran lainaamisesta.

E mortuis verum

2011-11-11T10:14:00.005+02:00

Pyhäinpäivän jälkeisissä tunnelmissa ja Kaisan luupostauksen innoittamana kirjoitus yhdestä Turun linnan Kuu paistaa, kuollut ajaa -näyttelymme teemoista, nimittäin siitä mitä "kuolleet kertovat". Luonnontieteelliset ja lääketieteelliset menetelmät ovat kehittyneet viime vuosina huimasti, ja ihmisen luurangosta voidaan saada selville valtava määrä informaatiota. Eletty elämä, nautittu ravinto ja kärsityt sairaudet jättävät luustoon jäljet, josta yksilön elämänkaaren kulkua voi seurata hyvinkin tarkasti, mm. hammaskiilteestä voidaan päätellä ihmisen synnyinseutu.

Ison linnantuvan näyttelyssä esiin on nostettu kaksi esimerkkitapausta. Ensimmäinen on suoraan linnasta, esilinnan pihalle n. 1500-luvun alussa haudattu miehen luuranko, yksi neljästä löydetystä. Mikään hautausmaa ei piha tietenkään ollut, sinne on haudattu vain kun on ollut pakko, siis piiritystilanteessa. Mies on ollut kuollessaaan 30-vuotias ja 165 cm pituinen. Erityisen kiinnostavaa on se, että hän on sairastanut luiden synnynnäistä liikakasvua, perinnöllistä sairautta, jota edelleen esiintyy Varsinais-Suomessa.

Toinen keissi ovat Julinin tontilta, Pyhän hengen kirkon hautausmaalta Turun keskustasta esiin kaivetut 650 vainajaa. Näistä 416:n luumateriaali riitti ikä- ja sukupuolenmäärityksen tekemiseen. 1580- ja 1650-lukujen välillä haudatuista ihmisistä n. neljännes oli kuollut lapsina ja toinen neljännes alle 25-vuotiaina, mikä kertoo aika karua kieltä aikakauden elinaikaodotteesta. Tuon ajan turkulaismiesten keskipituus oli 166 cm ja -naisten 160 cm. Hampaat olivat kuluneita, mutta kariesta esiintyi harvoin - ravinto oli runsaskuituista (paljon pureskelua vaativaa), mutta vähäsokerista. On kuitenkin muistettava että ko. hautausmaahan haudattin kaupungin köyhempää väestönosaa.

Luut siis kertovat, mutta saavatko ne siihen tilaisuuden? Ihmisjäänteiden käytöllä tieteellisessä tutkimuksessa on omat eettiset ongelmansa, joista Suomessa on esimerkkinä Kaisan mainitsema kolttasaamelaisten kallojen uudelleenhautaus. Englannin Yorkissa esiinkaivetut keskiaikaiset juutalaisvainajien jäännökset haudattiin uudelleen juutalaisyhteidön pyynnöstä jo ennen tutkimusten valmistumista. Egyptissä arkeologeilla on lupa kaivaa vain islamia edeltäneen aikakauden hautoja. Näyttää siis siltä, että sensitiivisyys ihmisluiden osalta riippuu siitä, millainen sidos niillä on nykyään olemassa oleviin yhteisöihin.

Yhden esimerkin voisin kertoa oman työni puitteista. Turun Terveydenhuoltomuseon kokoelmiin kuului aikoinaan opetusmateriaalina palvellut luuranko, jonka kerrottiin olleen "1900-luvun alussa ilotalon tulipalossa kuolleen prostituoidun". Mikään arkistotutkimus ei perimätietoa kuitenkaan vahvistanut eikä vainajan henkilöllisyys koskaan selvinnyt. Pitkän harkinnan jälkeen luuranko lopulta tuhkattiin ja siunattiin hautaan nimettömänä.

Kuvan pääkallo on puolestaan kuulunut turkulaisen koulun opetusvälineistöön ja saatu museon kokoelmiin 1977. Kuukauden esineenä kallo oli heinäkuussa 2010, sitä käsittelevän tekstin löytää täältä.

Kuu paistaa, kuollut ajaa -näyttely esillä Turun linnassa 25.3.2012 saakka.

Kuva: TMK

Glorian antiikki 104 (9/2011)

2011-11-10T20:07:00.000+02:00

Lehden teemana on "Valoa syksyyn" eli erilaiset valaisimet. Artikkelit saivat pohtimaan eri aikakausien valaistusteknologioiden historiallista imagoa. Kynttilöiden romanttinen hohde on säilynyt, kauhuromantiikan läpättäviä liekkejä myöten. Öljylamput edustivat höyryvoiman ja lennättimen aikakautta, 1800-luvun teollista vallankumousta, joka toi kirkkaamman valaistuksen pärein valaistuihin torppiinkin: "kun isä lampun osti".

Mutta missä on sähkövalon kulttuurihistoria? Koko asunnon valaistus kytkintä painamalla oli vallankumouksellinen parannus, mutta miksei siitä tule mieleen oikeastaan muuta kuin vain itse sähkö ja massiiviset patohankkeet Coloradojoelta Niilille ja Dnieprille? Vai oliko futuristeilla runoelmia sähkövalolle?

Kupittaan Saven esineistä Turun museokeskuksen kokoelmatoiminnan työntekijä on pääsemättömissä. Harri Kalha on vastikään julkaissut niistä kirjan WSOY:n Keräilijän aarteet -sarjassa, mikä lehdessä on prominentisti huomioitu. Ja mikä ettei, onhan Kupittaan Saven tuotannossa jotain omintakeista tunnelmaa. Mainittakoon tässä että ainoa Turun museokeskuksen kokoelmiin lahjoittamani esine on Kupittaan Saven maljakko, Helmi Suovan tutun vihreällä värisävyllään maalaama. Maljakko on kotoani Kemistä, 1940-luvun tuotantoa, mikä todistaa firman tuotteiden laajasta levinneisyydestä Suomessa.

Kalhan artikkelissa toivotaan Kupittaan Saven tutkimuksen jatkuva. Oman rajoituksensa tähän tuottaa se, että tehtaan arkisto paloi konkurssin (1969) aikoihin.

IWM - Jagdpanther

2011-11-09T18:14:00.000+02:00

Tämä on taatusti Imperial War Museumin tunnetuimpia ja kuvatuimpia ajoneuvoja, saksalainen panssarintorjuntavaunu Jagdpanther. Vaunussa on tyypillisiä toisen maailmansodan aikaisten saksalaisten taisteluajoneuvojen piirteitä, kuten vuoden 1943 alusta ns. panssarinharmaan tilalle tullut suojamaalaus. Koko ajoneuvo maalattiin keltaisella ja päälle sommiteltiin kuvioita vihreällä ja punaruskealla, tässä tapauksessa tosin vain vihreällä. Vaunun ulkopinta on myös peitetty Zimmerit-massalla magneettimiinojen kiinnittämisen estämiseksi. Tämä käsittely oli käytössä syksystä 1943 syksyyn 1944.

Vasemmasta kyljestä oli leikattu pala pois, joten vaunun sisälle pääsi kurkistamaan. Vehkeen pääaseena toimi 88 mm kanuuna.

Mutta murtuu se kovinkin teräs, kuten näkymä oikealta sivulta kertoo.

Luutnantti W.H. Griffithsin komentaman Cromwell-panssarivaunun 75 mm kanuunan osumat tekivät selvää Jagdpantherin moottorista syyskuussa 1944 Belgiassa, lähellä Hechteliä.

Kun aiemmin pähkäilimme Metsiksen kanssa T-34-85:n tuotantolukuja, niin Jagdpantherin tapauksessa IWM ilmoittaa niitä rakennetun vuoden 1944 alusta sodan loppuun mennessä 382 kpl. Wikipedian englanninkielisen artikkelin tuotantomääriä käsittelevä osa antaa luvun 415. Tarkemmin katsoen kahden suurimman valmistajan luvuista (270 + 112) näyttäisi tulevan tuo 382, mutta lisäksi kolmas valmistaja (MBA) tuotti vielä 37 vaunua. Saksankielinen Wikipedia ilmoittaa määräksi 382, mutta mm. suomen- ja espanjankielinen puolestaan 392.

IWM - yksilöllistä suojaa ilmapommitukselta

2011-11-08T17:49:00.000+02:00

Tämä Imperial War Museumin esine menee jo kuriositeettien puolelle. Pömpeli on toisen maailmansodan aikainen sirrettävä väestönsuoja, kaupallista tuotantoa ja tuotemerkiltään Consol. Näyttelyteksti kertoo sisään mahtuneen kaksi henkilöä (myös isompi neljän hengen malli oli olemassa). Suojaa voitiin kuljettaa kuorma-autolla paikkoihin, jossa avainhenkilöiden täytyy pysytellä varsinaisten väestönsuojien ulkopuolella. Tällaisesta annettiin esimerkkinä rautatieasemat, joissa matkustajia väestönsuojiin ohjaavat henkilöt suojautuivat itse näihin.

Rautakartion luvattiin suojaavan sirpaleilta (shrapnel) ja putoavilta tiiliskiviltä (falling masonry), mutta täytyy sanoa että aika rautaiset hermot taatusti vaadittiin seistä mokomassa pytyssä Luftwaffen pommien putoillessa ympärille.

Karibian merirosvojen karu arki

2011-11-07T18:39:00.004+02:00

Ajattelin ensin, että onpa taas tyypillistä Ospreytä myydä sama aihe eri sarjassa, olihan Karibian merirosvojen kultakaudesta jo julkaistu Elite-sarjassa kirjanen Pirates 1660–1730. Angus Konstamin kirjoittamassa uutuudessa, Warrior-sarjan kirjassa Pirate: The Golden Age on kuitenkin fokusoitu vielä tarkemmin varsinaiseen kultakauteen, vuosiin 1715-25. Suurin piirtein näihin vuosiin kaikki pääkallolipun alla purjehtineet merirosvokapteenit sijoittuvat.

Tämä rikollinen veljeskunta syntyi Bahaman saarilla, mutta vasta nyt minulle valkeni, että sen syntyyn oli osansa vuoden 1715 espanjalaisen aarrelaivaston haaksirikolla Floridan rannikolla. Espanjalaiset yrittivät pelastaa hylyistä mitä pelastettavissa oli, mutta brittiläiset merimiehet keksivät ilmestyä paikalle ryöstelemään nostettuja aarteita. Koska Espanjan kanssa oli solmittu vähän aikaisemmin rauha, jamaikan brittiläinen siirtomaahallinto sanoutui irti alamaistensa puuhista, jolloin nämä hakeutuivat New Providencen satamaan Bahamalla. Kyseessä olivat usein edellisen sodan jälkeen viratta jääneet kaapparit, jotka jatkoivat nyt hyökkäyksiään kaikkien maiden laivoja vastaan.

Amerikan vesien laiton meno ei Brittiläiselle imperiumille enää sopinut, vaan se nujersi tämän rikollisuuden lajin kovin ottein. Eräässä mielessä oli kyseessä myös työrauhan varmistaminen työnantajan näkökulmasta. Merimiehen ura piraattina lähti usein liikkeelle kapinasta kauppalaivaston ankaraa kuria ja huonoja palkkoja kohtaan. Merirosvoihin on liitetty paljon katteetonta romantiikkaa, mutta ilmeisesti heidän yhteisönsä todella olivat huomattavasti egalitaarisempia kuin länsimaissa yleensä oli tapana.

Kirjan varsinaisena pointtina on kuitenkin ollut jäljittää merirosvojen ulkonäkö kaiken kuvallisen fiktion takaa. Ja kas, merirosvotkin olivat ensisijaisesti merimiehiä ja työ edellytti käytännöllistä vaatetusta. Kaiken todistusaineiston mukaan Karibian hirmuisten merirosvojen vaatetus (muutamaa originellia kapteenia lukuun ottamatta) vastasi tavallista työväestön vaatetusta 1700-luvun alun Euroopassa..

Kiintoisampaa on sen sijaan, mistä nykyinen käsitys merirosvojen ulkonäöstä on syntynyt, ja tässä vastuu on yhdellä ainoalla miehellä. Amerikkalainen Howard Pyle (1853-1911) oli taiteilija, joka antoi kasvot (ja varsinkin vaatteet) merirosvoille. Pään peitoksi sidotut huivit, kultaiset korvarenkaat tai mielettömän kokoiset kangasvyöt (engl. sash) eivät taatusti kuuluneet 1700-luvun alun merimiehen vaatetukseen, mutta sellaisilla Pyle heidät varusti, kuten tässä Wikimedian kuvassa:

Mutta mistä hän ne keksi? Mitä ilmeisimmin esikuvana olivat Pylen oman ajan espanjalaiset kansanpuvut, varsinkin maan romaniväestön käyttämät. Itse asiassa, kun tarkemmin ajattelee, myös Goscinny antoi albumissa Asterix Hispaniassa ko. maan asukkaille samantyyppisen asustuksen. Pylen tapauksessa lienee vaikuttanut assosiaatio Espanjan Karibianmeren rantojen siirtokuntiin. Toisaalta Pylen piirtämät hukarit kuuluivat nekin enemmän Amerikan sisällissodan aikaisiin kuin 1700-luvun alun laivoihin.

Ja kätketyt aarteet sitten? Merirosvomiehistö saattoi kohtuudella olettaa pysyvänsä vapaalla jalalla (ja pois hirsipuusta) korkeintaan pari vuotta. Kullan hautaaminen pitkin hiekkarantoja olisi ollut täysin järjetöntä.

Konstamin kirjan kannessa on muuten kuvattu todellisten merirosvojen kulttuuriin kuulunut tapa eli "mahtailu" (engl. vapouring). Saalista lähestyttäessä laivan kannella tanssittiin suurella joukolla musiikin tahdissa. Pääkallolipun tavoin tämänkin oli tarkoitus pelotella uhri antautumaan taistelutta. Merirosvot eivät useimmiten vahingoittaneet valtaamiensa laivojen miehistöä eivätkä halunneet kaatua taistelussa itsekään. Poikkeuksena olivat saalislaivojen kapteenit, jotka saattoivat saada runtua mikäli olivat kohdelleet miehistöään huonosti. Päinvastaisessa tapauksessa miehistön kehut kapteenistaan saattoivat hyvinkin pelastaa tämän pahoinpitelyltä.

Se todellisista merirosvoista. Fiktion puolella olen usein ihmetellyt, miksi merirosvoleffat olivat vuosikymmenien ajan takuuvarmoja floppeja aina Kurkunleikkaajien saareen asti. Vasta Pirates of the Caribbean -sarjasta tuli todellinen kultakaivos aina vastaavia Lego-tuotteita myöten.

IWM - Bagdadin kotka

2011-11-06T10:40:00.005+02:00

Monien Imperial War Museumin esineiden tavoin tämäkin on brittien sotasaalista. Keraamisista tiilistä koottu Saksan keisarillinen vaakuna koristi aikoinaan saksalaisasunnon ("German residence") seinää Bagdadissa. Brittien vallattua kaupungin 11. maaliskuuta 1917 kotka irroitettiin joukkoja komentaneen Sir William R. Marshallin käskystä ja lähetettiin Englantiin.

Ensimmäisen maailmansodan aikana britit kävivät keskusvaltoihin kuulunutta Turkkia vastaan nykyisen Irakin alueella taisteluja, joita sikäläisessä sotahistoriassa kutsutaan Mesopotamian sotaretkeksi. Muista ns. sivusotanäyttämöistä poiketen tämä rintama oli Intian armeijan komennossa, olivathan joukotkin sieltä peräisin. Brittiläisellä Intialla oli siirtomaakaudella omat Britanniasta erilliset asevoimansa, joissa kuitenkin palveli myös Brittein saarilta kotoisin olevia yksiköitä.

Brittien alkuperäinen tarkoitus oli suojata Abadanin öljynjalostamoa ja sille Persian öljykentiltä johtavaa putkea. Tämän jälkeen edettin ylös Eufratia ja Tigristä, kunnes sotaonni kääntyi ja armeijan etujoukko joutui piiritetyksi ja lopulta antautumaan Kutissa keväällä 1916. Loppuvaiheissa turkkilaisten komentajaa yritettin jopa lahjoa kullalla (operaatio, johon "Arabian Lawrencekin" otti osaa), mutta mikään ei auttanut.

Rökäletappio pani imperiumiin puhtia. Alueen infrastruktuuria parannettiin huoltovaikeuksien voittamiseksi. Vuoden 1916 lopulla liikkeelle lähdettiin reilummin resurssein ja Bagdad kukistui seuraavan vuoden maaliskuussa.

Nettikirjakauppojen valikoimasta huomaa, että sotaretkestä on viime vuosina ilmestynyt useita julkaisuja. Epäilemättä "unohtuneen rintaman" on unohduksesta nostanut vuoden 2003 sotaretki, jolloin britit saivat kaksoisvirtojen suussa sijaitsevan Basran vastuulleen. Sehän oli ollut heidän huoltotukikohtansa vuosina 1914-18.

Myös strategiapelejä aiheesta on tehty, niistä toiste.

IWM - Zero vaiko Zeke?

2011-11-05T12:07:00.000+02:00

Imperial War Museumin ylemmässä kerroksessa löytyi myös tämmöinen hylky: ohjaamo, joka joskus oli ollut osa legendaarista japanilaista Mitsubishi A6M Reisen eli Zero -hävittäjää. Mutta mitä tarkoittaa koneen kylkeen maalattu ATAIU? Kaikentietävä internet kertoo sen olevan lyhenne sanoista Allied Technical Air Intelligence Unit. Yksikön tehtävä oli kerätä saaliiksi saatuja tai alasammuttuja japanilaiskoneita ja analysoida niitä kaikin mahdollisin tavoin.

Samainen instanssi muuten kehitti japanilaiskoneille lyhyet englanninkieliset koodinimet, siis nämä Bettyt, Frankit, Nellit, Tonyt jne. Nimeämisessä oli oma logiikkansa: koulutuskoneet saivat nimensä puiden, hävittäjät miesten, monimoottoriset koneet naisten ja liitokoneet lintujen mukaan. Yhdessä tapauksessa nimi vain ei tarttunut, ja se oli kuvamme kone. Pitemmältä nimeltään hävittäjä oli Mitsubishi Navy Type 0 Carrier Fighter, ja vaikka ATAIU antoi sille koodin Zeke, on kone aina kulkenut tuon "tyyppi nollan" mukaan nimellä Zero.

Tässä hylky vielä suoraan edestä.

Mutta mikäs kotka siellä takana oikealla on? Siitä lisää huomenna.

Terra Australis Incognita

2011-11-04T16:07:00.001+02:00

Perjantaiesineenä karttapallo, joka esittää planeettaamme sellaisena kuin se tunnettiin 1648, Westfalenin rauhan vuonna. Eurooppalaiset merenkulkijat olivat tarmokkaasti kartoittaneet eri maanosien rannikoita ja niiden ääriviivat alkoivatkin jo muistuttaa meidän tuntemiamme. Tyynenmeren eteläosassa näyttää kuitenkin olevan jotain outoa:

Terra Australis Incognita, "tuntematon eteläinen maa", säilyi karttapalloilla, vähin erin pienentyen, kunnes se 1700-luvulla James Cookin matkojen myötä katosi kokonaan. Jäljelle jääneen Etelämantereen löysi Viron Saarenmaan saksalaisaateliin kuulunut Fabian Gottlieb von Bellingshausen vuonna 1820. Tämän fiktiivisen maanosan oletettu olemassaolo perustui antiikin aikana kehitettyyn teoriaan, jonka mukaan maapallon pohjois-ja eteläpuoliskolla piti tasapainon vuoksi olla yhtä paljon kuivaa maata.

Karttapalloja valmistettiin usein pareittain tähtikarttapallon kanssa, ja luultavasti tämänkin parina on sellainen ollut joskaan se ei ole säilynyt. Pallo on peräisin Armfelt-suvun omistamasta Wiurilan kartanosta ja tullut museon kokoelmiin 1901.

Karttapallo on esillä Turun linnan Kuu paistaa, kuollut ajaa -näyttelyssä 25.3.2012 saakka.

Kuvat: TMK

Kleopatran neula maailmansodan melskeissä

2011-11-03T18:15:00.000+02:00

Lontoossa Thamesin rantakadulla on yksi monista Eurooppaan kautta aikain raijatuista muinaisen Egyptin obeliskeista. Sille on leikkisästi annettu nimi Kleopatran neula, vaikka se yhdessä New Yorkiin päätyneen parinsa kanssa on ajalta kaukaa ennen Kleopatraa, n. v. 1450 eKr. Ne pystytettiin alunperin Heliopolikseen, mutta siirrettiin v. 12 eKr. Aleksandriaan, Kleopatran rakennuttamaan Caesareumiin. Tämä tapahtui vasta Kleopatran kuoltua, mutta voihan asiassa jonkinlaisen yhteyden häneen nähdä.

Britit saivat obeliskin Egyptin silloiselta hallitsijalta muistoksi Napoleonista 1798 merellä ja 1801 maalla saavuttamistaan voitoista. Kiven toimittaminen Englantiin onnistui kuitenkin vasta joltistenkin meriseikkailujen jälkeen vuonna 1878. Sijoituspaikaksi tuli Thamesin ranta ja seurakseen "neula" sai kaksi tuolloin valettua pronssista sfinksiä.

Jälkimmäinen sfinksi näyttää saaneen reikiä itseensä ja näin todella onkin.

Arvet ovat ensimmäisen maailmansodan saksalaispommituksesta, kuten kyltti kertoo.

Ospreyn Campaign-sarjan kirjasessa London 1917-18: The Bomber Blitz on käsitelty vauriot aiheuttanutta tapahtumaa. Ennallistuskuva on päässyt kirjan kanteenkin:

Lontoon yli yöllä 4.-5. syyskuuta 1917 lentänyt Gotha-pommikone pudotti rantakadulle 50 kg pommin, joka surmasi ohi ajavan raitiovaunun kuljettajan ja kaksi matkustajaa. Kuten Ian Castle kirjassaan huomauttaa, muistolaatassa on pieni virhe. Kyseessä ei suinkaan ollut saksalaisten ensimmäinen pommmituslento, vaan ensimmäinen yöpommitus.

Castlen kirja, samoin kuin sen sisarteos London 1914–17: The Zeppelin Menace ilmalaivojen pommitusretkistä sisältää todella pikkutarkkaa tietoa. Jokaisen pommitusretken reitti on sijoitettu kartalle, samoin se mihin pommit osuivat ja mitä tuhoja syntyi! Kuten arvata saattaa, ei näillä varhaisilla strategisilla pommituksilla juuri strategista merkitystä ollut. Lontoon puolustamiseen jouduttiin jonkin verran sijoittamaan resursseja ja sotatarviketuotanto sai joskus niiden tuotantoon vaikuttaneita osumia. Suurin "tulos" oli yli tuhanteen henkeen noussut siviiliuhrien määrä ja lopulta ehkä se, että britit havahtuivat kehittämään ilmapuolustustaan, joka sitten olikin valmiina kun vuoden 1940 pommitukset koittivat.

Mammuttipeli Normandian taisteluista

2011-11-02T20:43:00.003+02:00

Tämänkertainen peli edustaa erästä strategialautapelien kehityksen huipentumaa ja samalla umpikujaa, 1970-luvun "mammuttipelejä". Avalon Hillin The Longest Day vuodelta 1979 mallintaa pataljoonatasolla (!) Normandian taistelut D-päivästä elokuun lopulle 1944. Mammoth game tämä on todella joka merkityksessä. Kartta koostuu seitsemästä osasta ja vaatii 127 x 135 cm kokoisen alueen. Countereita on kaikkiaan yli 1500 kpl!

1970-luku oli myös saksalaisihailun kulta-aikaa, jolloin kerta kaikkiaan mikään ei vetänyt vertoja Saksan armeijalle toisessa maailmansodassa. Sotapeleissä oli käytetty ns. NATO-symboleja, mutta tämän pelin countereihin suunnittelijat hakivat mallia saksalaisten sodanaikaisista taktisista merkeistä. Tuloksena oli sekava kokoelma vaikeasti tulkittavia vänkyröitä eikä käytäntö jäänyt tavaksi.

Kartta on jälleen Avalon Hillin tapaan mounted ja grafiikka kohtuullisen tyylikästä, tässä näyte amerikkalaisten maihinnousurannoista.

Detaljina vielä Pelastakaa sotamies Ryanista tuttu "Bloody Omaha". Pointe du Hoc jäi historiaan amerikkalaisten sissipataljoonien (rangers) rynnäköstä ylös pystysuoraa rantakalliota. Kuvan set-up hexeissä muuten noita em. taktisia merkkejä.

Peli käsittää viisi skenariota ja kampanjan. Jokin skenarioista, muistaakseni Cherbourgin valtaus, tuli aikanaan pelattua, mutta kampanjaa ei edes harkittu. Counter clutterin ja valtavan pöytätilatarpeen vuoksi peli on pelattavuuden pohjanoteeraus. Oikeastaan koko hökötys on omiaan vain todella intohimoiselle sotahistorian harrastajalle, joka haluaa tietää missä jokaikinen saksalainen ilmatorjuntapatteri oli 6.6.1944. Tietokonepelien kehitys toi mahdollisuuden hallita suuriakin kokonaisuuksia ja tappoi tämän kehityslinjan siltäkin osin. Mutta ehkäpä harmaantuvat strategialautapelien veteraanit tätä vielä kellareissaan pelaavat, kukapa tietää.

EDIT 19.1.2012: ...pelaavathan ne, ja laittavat Youtubeen videoita:

Sitä en osaa sanoa, miksi mukana oleva noppa ei takakannen mukaan ole a die, vaan six-sided random number generator ("6-sivuinen satunnaislukugeneraattori") - saksalaisen täsmällisyyden tavoittelua tässäkin vaiko kieli-poskessa-huumoria?

Musée de l'Armée

2011-11-01T18:56:00.000+02:00

Les Invalidesissa sijaitsee Pariisin sotamuseo, Musée de l'Armée. Ulkosalla ei ole paljon nähtävää, ainoa tankki esiteltiin täällä, tässä rivi tykkejä suustaladattavien aikakaudelta.

Käytävillä, sateelta suojassa, oli myös ammusvaunuja samalta aikakaudelta...

...ja lisää tykinputkia.

Legendaarista seiskavitosta oli myös ulkokäytävillä (sisältä löytyviä esiteltiin täällä).

Koruttomilla käytävillä oli runsaasti muistolaattoja sotien uhreille. Ranskalaisen 329. jalkaväkirykmentin kerretaan menettäneen ensimmäisessä maailmansodassa kaatuneina 2097 miestä eli lähes koko sodan alun määravahvuutensa (2240).

Mutta sisällä, niin, siellä oli tuhottomasti kaikkea: haarniskoja...

...sotilaspukuja...

...ja aseita.

Varsinainen karkkikauppa militariafriikille siis, kuten Imperial War Museumkin. Yksittäisistä esineistä mahdollisesti lisää tulevaisuudessa.