Turun linnan Bryggman-salissa oli tänään esitelmätilaisuus Pyhimyslegendoista taidehistoriallisiksi legendoiksi.
Marika Räsänen kertoi Turun linnan perusnäyttelyssä esillä olevasta Legensa aureasta, Turun kaupunginmuseon kirjakokoelman vanhimmasta edustajasta, 1485 painetusta inkunaabelista eli kehtopainatteesta. Jacobus de Voraginen 1200-luvulla laatima pyhimystarinakokoelma oli aikansa suosikkilukemistoa, ja tarinat rankkoja. Päivän nimikkopyhimys Pyhä Lucia uhattiin joukkoraiskata, mutta kun ei tuhatkaan miestä pystynyt viemään häntä nurkan taakse toimitusta varten, virtsattiin hänen päälleen oikein joukolla, koska arveltiin sen tepsivän moiseen noituuteen. Loppu Lucialle tuli sitten tulessa, mutta tarinaa irtirevityistä silmistä ei Jacobuksen versiossa ole.
Keisari Konstantinuksen äitiä Helenaa pidetään arkeologian suojeluspyhimyksenä, mutta kovakouraista oli arkeologian alkukin. Jeesuksen ristiä etsinyt Helena heitätti paikan tienneen (juutalais)miehen kaivoon ja piti tätä siellä kuusi päivää nälässä ja janossa, ennen kuin sijaintipaikka heltisi. Ristejä löytyi kolme, mutta mikä oli oikea? Asia testattiin koskettamalla (tai kopauttamalla) vakavasti sairasta miestä kullakin, jolloin oikea risti paransi sairaan, ryövärien ristit eivät.
Alunperin latinankielinen Kultainen legenda on säilynyt lukuisina käsikirjoituksina, myös jo keskiajalla kansankielille käännettynä, mukaan lukien ruotsi, ei kuitenkaan suomi. Alkuperäinen kokoelma käsitti 182 tekstiä, ja keskiajan lopulla sitä vielä täydennettiin niin, että kertomuksia oli lopulta 243. Ne oli tarkoitettu erityisesti saarnaajille, joiden kansankieliset esitykset vaikuttavat olleen suosittu show, ja rankat tarinat niihin omiaan.
Turun kaupungin historiallisen museon alkuaikoina kirjakokoelma karttui vailla kunnollista dokumentointia, niinpä tämäkin Legenda aurea sukelsi esiin vasta 1981, kun kirjakokoelmaa siirrettiin Turun linnasta pois remontin tieltä. Etulehtimerkintöjen mukaan se on ollut Turussa viimeistään 1700-luvun puolivälissä, ja selvinnyt siis Turun palosta.
Katri Vuola kertoi ruotsalaisesta taidehistorioitsijasta Johnny Roosvalista, joka 1920-luvulla vieraili Turussa tutustumassa tuomiokirkon restaurointiin ja historiallisen museon kokoelmiin, ja kirjoitti jopa 3-osaisen artikkelin Studier i Finland Suomen keskiajan taiteesta (1927-28). Kirjoituksissaan Roosval totesi Suomen osaksi "baltilais-pohjoismaista taidemaailmaa". Tuon taidemaailman keskus oli Roosvalin mielestä nimenomaan Gotlanti, ja Roosval jatkoi jo Carl af Ugglasin 1915 kehittelemää ideaa tunnistaa eri "mestareita" Visbyn museossa oleville veistoksille.
Roosval kehitteli koko joukon mestareita lisää, antaen näille mm. sellaisia nimiä kuin Egypticus ja Fabulator. Turun linnan veistoksiin tutustuessaan lennokas humanisti totesi kuin Visbyhyn tulleensa. Tuomiokirkon veistokset oli 1893 tuotu historialliseen museoon, missä ne sekaantuivat museon omiin, ja itse asiassa kokoelmien omistajuus saatiin järjestykseen vasta 1960-luvulle tullessa. Roosval mm. ajatteli Sundista peräisin olevien apostolien Paavalin ja Johanneksen olevan hampurilaisen Bertram von Mindenin ateljeen tuotantoa, ja olleen osa 12 veistoksen sarjaa tuomiokirkon kuorikäytävällä. Luonnontieteellisin menetelmin on sittemmin todistettu veistosten olevan 1380-luvun Pohjois-Saksasta, mutta muutoin ei Roosvalin teoria ole kestänyt.
Arkeologi C.A. Nordman otti kuitenkin kopin mestari-ajatuksesta, mutta kehitti sen pitäjännimien ympärille, ja niinpä meillä sitten on ollut viimeistään Medeltida skulptur i Finland (1965) -teoksesta lähtien näitä Liedon ym. mestareita, joista on tullut suorastaan paikallisidentiteen rakennuspuita. Toinen, jo useasti mainittu myytti oli ajatus koivusta "kotimaisten mestareiden" materiaalina. Materiaalianalyysit viittaavat siihen, ettei ainuttakaan veistosta ole tehty koivusta, sen sijaan mm. lehmus on ollut suosittua.
Kuva Turun linnan Nunnakappelista.
