Suomen Keskiajan Arkeologian Seuran (SKAS) syysseminaarissa tulee käytyä turhan harvoin (kuten 2010 ja 2019), mutta tänä syksynä tuli taas lähdettyä. Teemana oli Taidetta ja käsityötä rautakaudelta uudelle ajalle.
Ja kuten tavallista, taas tultiin myöhässä vaikka ajoissa lähdettiin, ja Jenni Sahramaa oli jo ehtinyt aloittaa esitelmänsä Hollolan Untilan kylän Kirkkailanmäen pukuennallistuksesta. Koska vain fragmentteja on säilynyt, muinaispuku on aina tulkintaa. Pronssisten spiraalikoristeiden lähimmät esikuvat olivat Virosta, ja niiden toteuttaminen hevosenjouhien ympärille oli niin haastavaa, että korut valmisti lopulta niihin perehtynyt virolainen Jaana Ratas. Puvusta on tehty kolme versiot, joista yksi on esillä Lahden historiallisessa museossa.
Karl-Valter Aspön aiheena oli Esinedokumentoinnista käsityökokeisiin: nahkalöytöjä Tukholmasta ja Turusta. Olette varmasti kaikki nähneet museoissa konservoituja nahkakenkiä, mutta valokeilassa olivat nyt Slussenin uudelleenrakennuksen yhteydessä ruopatusta 130 nahkakilosta tutkittavaksi otetut rukkasten jäänteet. Näistä suurin osa oli etupistoin nahkanyörillä ommeltuja arkisia työrukkasia, mutta osa kasvikuitulangalla ommeltuja hienompia rukkasia, joissa myös koriste-elementtejä. Aspö oli opinnäytteenä tehnyt ennallistukset jälkimmäisistä. Apuna olivat Turun paremmin säilyneet löytdöt.
Janne Harjulan esitelmän otsikko oli Puu keskiajan Turun esineellisessä kulttuurissa, jossa hän lanseerasi käsitteen "puisuus" (Turku oli puinen versio Kivisistä ja Sorasista) kuvaamaan sitä miten keskiajan Turku oli puusta rakennettu, ja hyödynsi puuta monenlaisissa esinetyypeissä niin tarkoin, että vain Novgorod oli sitä puisempi (jopa kammat olivat puuta, puksipuuta). Kansatieteilijöiden osaaminen on ollut tarpeen monen esinetyypin tunnistamisessa. Suuret puuesineet, huonekalut, tynnyrit jne. puuttuvat, ne oli käyttöikänsä päätyttyä helppo hyödyntää polttoaineena. Soittimen jäänteissä Turku on sen sijaan Euroopan huippua. Puulajeista vain koivua ei tunnu käytetyn, eikä tuohivirsujakaan löydy, olihan Turku kaupunki, ei mitään tuohikulttuurimaaseutua.
Koivuteema jatkui Elina Räsäsen esityksessä Pyhä Prikitta, Priitta Kurki ja Pyhää Birgittaa esittävät keskiaikaiset puuveistokset Suomessa. Varhaisemman tutkimuksen ajatus siitä että kotimaiset pyhimysveistokset oli tehty puusta, on johtanut moniin väärinkäsityksiin - itse asiassa yksikään veistos ei ole koivua sikäli kuin tiedetään. Pyhää Birgittaa esittäviä veistoksia on Suomessa säilynyt kolmisenkymmentä, mutta vain yksi Uudeltamaalta, olisiko Viron ikonoklasmi heijastunut sinne? Ainakin Paraisten kirkon Birgitta vaikuttaa tahallisesti rikotulta. Mielenkiintoinen ajankohtainen keissi liittyi Hammarlandin alttarikaappiin: se rikottiin osiin 1888 ja myytiin kreivi Armfeltille. neljä päätyi Turun museokeskukselle ja kaksi myytiin äskettäin Hagelstamin huutokaupassa yksityishenkilölle, ja ovat tulossa esille Ahvenanmaan museoon ainakin joksikin aikaa.
Anu Varjo esitelmöi väitöskirjansa aiheesta otsikolla Seinästä pöydälle – Suomen keskiaikaisten kirkkojen kalkkimaalausten esineistö arkeologisena lähdeaineistona. Aineistona on puolen tusinan suomalaiskirkon maalauskoristelun esineellinen kulttuuri, alkuvaiheessa ateriointiin liittyvä. Kuva-aiheet tulivat maalareiden mallikirjojen mukana ja varsin suosittu oli Biblia pauperum. Monet objektit ruokapöydillä ovat vaikeasti tulkittavia, ovatko ne esineitä vai syötävää - mutta myös arkeologisesti todennettavia esineitä on vaikkapa tinaisia juomakannuja myöten. Ja miksei kynttilöitä tai muitakaan valonlähteitä ei kuvata?
Päivän päätti Saila Leskisen De objectis funeribus et sepulturis: keskiajan jatkumoita varhaismodernin ajan hautajaisesineistössä. Keskiajalla mahtimiehen hautajaisissa oli esiratsastajalla ollut vainajan hevonen, haarniska ja vaakunakilpi. 1600-luvulla hevonen oli kulkueessa ilman ratsastajaa, ja vaakunaa kannettiin erityisenä hautajaisvaakunana, jollaisia Suomen kirkoissa on paljon säilynytkin. Hautajaiset olivat vainajan viimeinen julkinen esiintyminen ja siksi niihin satsattiin. Hautajaisvaakunat kehittyivät 1600-luvun mittaan yksinkertaisista levyistä barokkisen valtaviksi puuveistoksiksi. Keskiajan värikkäämmät paarivaatteet yksinkertaistuivat valkoisella ristillä varustetuiksi mustiksi kankaiksi, joiden kuvia on painetuissa hautajaissaarnoissa. Mahtipontiset vaakunat, samoin kuin kirkkojen hautahaarniskat vaikuttavat olleen Ruotsin suurvalta-ajan omituisuus, jos oikein ymmärsin.
