torstai 25. helmikuuta 2016

Museo 1/2016

Museoliiton julkaisu jaetaan kait kaikille museoalalla työskenteleville, ainakin omasta lokerikostani työpaikkani postihuoneessa sen aina löydän. Nolosti myönnän joskus epäilleeni lukeeko sitä kukaan, joten nyt ensimmäistä kertaa elämässäni otin ja luin lehden kannesta kanteen.

Teemana oli "kokoelmat ja turvallisuus", kattaen aiheita aina Lähi-idän maailmanperintökohteiden tuhoista kotoisiin ongelmiin myrkyllisten museoesineiden tai palo- ja murtoturvallisuuden kanssa. Kovin konkreettiseen ei päästy, ovathan turvajärjestelyt muun kuin yleisöpelastautumisen osalta salaisuuksia.

Eihän tuo hullumpi läpyskä ollut. Ehkä karsastamiseen viime aikoina on ollut syynä Museoliiton erinäiset elävöityskampanjat joista olen saanut enemmän kuin tarpeekseni. Noh, yritän parantaa asennoitumistani, ja sitäpaitsi huomasin että kirjoittajista kolme kuuluu facebookkavereihini, eikä muutenkaan kai parane nyrpistellä pienen museoscenen kesken.

Ja ai niin, pääkirjoituksessa Janne Vilkuna suomii EU:n direktiivihanketta kieltää toimintakuntoiset ja jopa deaktivoidut puoliautomaatti- ja automaattiaseet (suomalainen termi taitaa kylläkin olla itselataava kerta- ja sarjatuli). Sama koskisi myös museoita. En kannata minäkään moista.

keskiviikko 24. helmikuuta 2016

Kurkistus Turun linnan Librikamareihin

Turun linnan länsipäässä sijaitsevat pienet ns. librikamarit eivät ole yleisölle auki, silti ne on nimetty metallikirjaimin suomeksi ja ruotsiksi kuten päälinnan muutkin huonetilat. Kömmänöiden ajatellaan palvelleen linnanherran arkistona/kirjastona, siitä nimi.


Paljonpa ei itse asiassa nähtävää olekaan, mutta uteliaiden tyydytykseksi kurkistamme nyt tähän salaperäiseen tilaan, joka käytännössä on viereisen (niin ikään yleisöltä suljetun) tauluvaraston lisätila kaikkine siihen liittyvine kuljetuslaatikoineen, irtokehyksineen ym.



Uloimmassa tilassa on jo ikkunoitakin, länteen merelle päin.


Tilaa käytettiin aiemmin kipsi- ja puuveistosten säilytykseen. Ne on korjattu parempiin säilytystiloihin, mutta muutama kipsipää hyllyllä vielä katselee. Ne lienevät kuuluneet historiallisia pukuja yllään kantaneille nukeille ja ovat tietysti sellaisenaan museon historiaa.


Alemmalla hyllyllä katselevat kaihoisasti ulos Minna Canth ja Kustaa Vaasa. Jälkimmäinen valmistui Kalmarin unionia käsittelevään näyttelyyn 1997.


Mutta mitä muistomerkkiä kuvaa heidän välissään oleva kipsinen pienoismalli? Jätämme sen tämänpäiväiseksi yleisötehtäväksi.


Päivitys 11.4.2016: Kipsiveistos on mitä ilmeisimmin Vapaajoukon vainovalkea -nimisen Korppoon Pensarissa sijaitsevan Skärgårdens Frikårin muistopatsaan luonnos.

tiistai 23. helmikuuta 2016

Kenkälaatikollinen dominikaaniluostaria

Aina löytyy museon nurkista jotain, tänään aiheena kenkälaatikko, jossa kannen tekstin mukaan oli "kalkkimaalauksen ja saviastioiden palasia Turun dominikaaniluostarista". Palaset oli löydetty kaivettaessa Kaskenkadulla sijaitsevan As Oy Panternin perustuksia.


(Ja koska joka tapauksessa joku kiinnostuu, mitkä kengät siinä laatikossa on ollut, niin kerrotaan että Nokian beiget kesäkengät merkkiä Stadion, mallia Alli ja kokoa 28.)


Pantern rakennettiin 1909-10, ja 100 vuotta täyttäessään talosta julkaistiin Turun museokeskuksen kustantama historiikki. Sen alaotsikkokin oli Talo luostarin raunioilla. Maalin jäänteitä mainituissa fragmenteissa tosiaan on, mutta aika kova taiteentuntija täytyy olla jos niistä vielä jonkin kuva-aiheen tunnistaa.



Keramiikka oli kaksi palaa. Oma asiantuntemukseni ei riitä kertomaan voisivatko ne olla mustainveljesten ajalta.


Yksi mysteeri on miksi esineet oli kääritty vuoden 1920 Hufvudstadsbladetiin.


Talon perustuksethan oli kaivettu jo vuosikymmen aiemmin. Nokian kenkälaatikko on vieläkin myöhäisemmältä ajalta, ilmeisesti 1930- tai 1940-luvulta. Oliko D. Sternberg otettuaan sirpaleet talteen säilyttänyt niitä ehkä parikymmentä vuotta ennen kuin raaski tuoda ne museoon?

Joka tapauksessa kesti vuosisadan eli vuoteen 2016 ennen kuin ne diarioitiin ja saivat päänumeron 23246, kuten tarkkasilmäisimmät ensimmäisestä kuvasta jo huomasivatkin.

torstai 18. helmikuuta 2016

Kuningas Fjalar alistuu jumalten tahtoon

Museon tiloissa voi vastaan tulla kaikenlaista, kuten puoliksi puhdistettu Robert Wilhelm Ekmanin (1808-73) maalaus.


Signeerausta ei etupuolella ole, mutta takaa löytyy maininta että teos on nimeltään Kung Fjalar erkänner gudarnas makt. Efter Runeberg. Merkinnän mukaan R.W. Ekman maalasi työn Turussa 1862.


Ekmanin tyyliä teos ainakin on, ja ehtaa 1800-lukua muutenkin. J.L. Runeberg kirjoitti Kuningas Fjalarin 1844 antiikin tragedioita mukaillen, sijoittaen tarinan viikinkiaikaiseen Skandinaviaan. Ja kuten tragediaan kuuluu, kaikille kävi lopulta kalpaten: tyttärelle (Gerda)...


pojalle (Hjalmar)...


ja kuninkaalle itselleen, joka rauhantahdossaan oli noussut uhmaamaan jumalia.


Mahtoiko maalauksen linnaa inspiroida Turun linna? Tiettyä näköisyyttä on. Laiva on aikamoista fantasiataidetta.


Melkoisia vaurioitakin maalaus on saanut. Milloin ja miten, en tässä vaiheessa osaa kertoa. Voimallisia ja äkillisiä ovat iskut olleet, mikä ne onkaan aiheuttanut.


Tutkijakollega kertoi että jokainen uusi Ekmanin maalaus oli omana aikanaan seurapiiritapaus. Teos asetettiin esille, yleisöä riitti ja lehdet kirjoittelivat. Jätän digitaalisen eturientolan erikoiskirjeenvaihtajien tehtäväksi selvittää millaisen somepöhinän maalaus 1862 aiheutti.

PÄIVITYS: Samainen kollega ehtikin jo saada selville että maalauksesta kerrottiin ainakin Åbo Underrättelserin numeroissa 30.8.1862 ja 9.7.1863.

Jos Fjalarin perheen traaginen tarina kiinnostaa, voi sen lukea suomeksi vaikkapa täältä.

keskiviikko 17. helmikuuta 2016

Lahjoja keisarillisilta ja keisarillisille

Pitkästä aikaa Turun museokeskukselta on ilmestynyt kulttuurihistoriallinen näyttelyjulkaisu, Keisarillisia lahjoja Pavlovskin palatsista, liittyen tietysti samannimiseen näyttelyyn. Itse asiassa kirja on ilmestynyt kahtena versiona, suomalais-ruotsalaisena sekä englantilais-venäläisenä.

Julkaisussa on kaksi Pavlovskin palatsimuseon tutkijoiden artikkelia. Aleksei Guzanov kertoo palatsin alkuperäisestä isäntäparista, keisari Paavali I:stä ja keisarinna Maria Fjodorovnasta, ja varsinkin näiden "salanimillä" (Pohjolan kreivi ja kreivitär) tekemästä matkasta Italiaan, Ranskaan ja Saksaan vuosina 1781-82. Samanlaisen grand tourin teki vähän myöhemmin (1783-84) myös Kustaa III, ja molemmilla matkoilla oli huomattava vaikutus uusklassimin leviämiseen turistien kotimaissa. Paavali oli tosin vielä tuossa vaiheessa vasta kruununperijä, ja kuten muistamme hänen keisariutensa jäi hyvin lyhyeksi, mutta Maria eli leskenä vielä pitkään saaden ja antaen lahjoja lapsilleen ja lastenlapsilleen. Kirjan kannen kuvituksena on kopio Marian itsensä valmistamasta medaljongista, jossa profiilikuvina kaksi lastenlasta, tulevat keisarit Aleksanteri I ja Nikolai I.

Paavalin ja Marian liitosta polveutuivat kaikki myöhemmät Romanovit. Heidän lahjakulttuuristaan kertoo Olga Bazenovan artikkeli. Joulukuusi oli vakiintunut Venäjän hoviin jo 1800-luvun alussa, ja kaikille perheen jäsenille laitettiin oma kuusi lahjoineen, joten Talvipalatsin Kultaiseen saliin nousi todellinen kuusimetsä. Myös nimi- ja syntymäpäivinä annettiin lahjoja.

Myös yhteisöt ja yksityiset antoivat lahjoja keisarille, tosin keisarin kanslia aina hyväksyi ne etukäteen ja antoi vastalahjaksi lahjan arvoa vastaavan esineen tai rahasumman. Lahjat saattoivat olla varsin erikoisia, kuten "kolme pulloa nestettä hiusten kasvattamiseen" tai hedelmiä puusta jonka alla filosofi Platonin kerrottiin työskennelleen.

Näyttelyluetteloon on kuvattu kaikki Pavlovskista lainatut esineet (ei siis Turun ja Lappeenrannan museoiden esineitä). Kuvat ovat jääneet kooltaan hieman pieniksi, mutta suurempikokoisina kuvina on muutama hienoimmista esineistä muualla kirjassa artikkelien yhteydessä. Tai hienoimmista ja hienoimmista, aika uskomattoman upeitahan nämä kaikki ovat. Ja mikä hämmästyttävintä, tätä julkaisua saa Turun linnan Fatabur-kaupasta kymmenellä eurolla - siis kympillä!

Näyttely on esillä Turun linnassa 3.4. saakka, ja sen jälkeen Lappeenrannassa 29.4. - 2.10.

tiistai 16. helmikuuta 2016

Maan alla -paikka

Aboa Vetus & Ars Novan nukkekotinäyttely jatkui vielä maan alla, siinä varsinaisessa "Aboa Vetuksessa". Näillä nukkekodeilla sai kuitenkin myös leikkiä.


Museon paikalla on aikoinaan ollut Auran kylpylaitos, jonka vieraita pääsi nyt asettelemaan ammeisiin tai istuttamaan (epäilemättä terveelliselle) aterialleen.



Kylpylaitosta en muistanut aiemmin nähneeni, mutta tämä keskiaikainen kaupunkitalo oli ennestään tuttu, vähän toisessa paikassa vain.


Keskiajan pikkuväkeä oli myös leikkipaikaksi tarkoitetun sokkeloisen nurkan vitriineissä.


Samaan syssyyn piti tietysti kiertää tämä muutoin jo kovinkin tuttu paikka tunnelmallisine raunioineen...





...ja esinelöytöineen.




Aboa Vetus on Turun vastine Tukholman Medeltismuseetille, Pariisin Crypte archéologiquelle  tai Vilnan suuriruhtinaiden palatsin kellarikerrokselle.  Poikani ollessa pieni kävimme siellä usein. Hänelle se oli "maan alla -paikka" (Forum Marinum puolestaan oli "laivapaikka"), jonne oli aina mieluisaa tulla uudestaan. AV&AN:n avautumisesta tuli viime vuonna kuluneeksi 20 vuotta.

maanantai 15. helmikuuta 2016

Englantilaiset miniatyyrikodit

Aboa Vetus & Ars Novan Lontoon V&A:sta tuottamaa nukkekotinäyttelyä on ehditty kommentoida mm. Marin blogissa ja kyllä se katsomisen arvoinen kokonaisuus onkin. Oma pokkarini ei salamatta juuri näistä hienouksista otetta saanut joten monta kuvaa ei ole luvassa. Yksityiskohtia voisi katsella vaikka koko päivän.




Näyttelytekstit kertoivat Englannin ja varsinkin Lontoon sosiaalihistoriasta. Tällaisessa kapeassa rivitalossa asui alempi keskiluokka, kuten Sherlock Holmes Baker Street 221B:ssä.


Toisen maailmansdoan aikana oltiin valmiudesssa, tarvittaessa vaikka kypärä päässä.


Prameiden georgiaanisten tai viktoriaanisten säätyläiskotien lisäksi oli myös sodanjälkeisten kerrostalojen...


tai 1930-luvun funkistalojen mukaan tehtyjä nukkekoteja.


Näyttely on avoinna 10.4. saakka. Sen yhteydessä on tämä Raunistulan nukkekotikerhon kokoama näyttely joka on esillä vain 6.3. saakka.


Hauskaa katseltavaa on myös siinä.




Olipa mukana myös nykyään pubina toimiva Puutorin vessa!


.

tiistai 9. helmikuuta 2016

Antiikki & Design 146 (1/2016)

Vuoden ensimmäisessä numerossa oli paljonkin mielenkiintoista, mutta aloitetaan tietysti Turussa, jossa on käyty Aboa Vetus & Ars Novan nukkekotinäyttelyssä ja haastateltu Victoria & Albert -museon näyttelypäällikköä ja kuraattoria, kysehän on V&A:n kiertonäyttelystä. Samalla hoksasin että Jouni Kuurne on jo 2010 kirjoittanut nukketaloista kirjan, jonka olen missannut, mutta joka toki on käsikirjastossamme.

Esineaiheista kiintoisia olivat vanhat kakluunit (Turun kaakelitehdas!), huonekalujen intarsiakoristelu ja miksei Kyllikki Salmenhaaran keramiikkakin, vaikka designkeramiikka ei oikein minun kupilliseni teetä olekaan. Mutta onhan ne Salmenhaaran kaulimalla tekemät teokset aika erikoisia. "Luupin alla" oli taas jotain mielenkiintoista, nimittäin nuoren naisen muotokuva biedermeierajalta. Kuvan nainen on vailla koruja ja siksi naimaton, koska "nainen alkoi saada ja käyttää arvokoruja vasta naimisissa ollessaan".

Arkeologi Pentti Koivunen oli tuttu nimi entuudestaan, hän löytyy diaarioistamme koska lahjoitti jo koulupoikana Turussa kaikenlaista löytämäänsä museolle. Vaan nytpä kävi ilmi, että hän on keräilijä ja koonnut liki miljoonan napin kokoelman, vieläpä luetteloinut ne hankintaerittäin kuin museossa ikään.

Hannu Väisänen  muistelee kolumnissaan lapsena selaamaansa ja suuren vaikutuksen tehnyttä teosta Tapiolan koteja (1963), mistä muistin että työhuoneeni hyllystä löytyy vastaavankaltainen Suomalaisia koteja, vuoden 1949 painos. Hienoa ajankuvaa, ja siitä pääsemme lehden ehdottomasti tarkimmin lukemaani tai pikemminkin katselemaani juttuun, valikoiman valokuvia suomalaisista olohuoneista 1900-luvun alusta 1970-luvulle, tulkitsijoina Helsingin kaupunginmuseon Minna Sarantola-Weiss ja lehden toimittaja Antti Kaijalainen.

Jo ensimmäisen kuvan taffelipiano saa huokaisemaan raskaasti. Sellainen kuului kai aikoinaan jokaisen säätyläiskodin kalustoon. Hienoja vanhoja esineitähän ne ovat, mutta kukaan ei niitä enää soita ja tilaakin ne vievät. Museoihin niitä on enää turha tarjota ja kaupaksikaan ne eivät mene. Vähän väliä joutuu seuraamaan somessa tai muuten jonkin taffelipianon pelastamisyrityksiä, mutta minkäs teet.

Radio ehti olla suhteellisen lyhyen aikaa kodin keskipiste ennen kuin korvautui televisiolla, jota ei tosin "sivistyneistökodeissa" kauhean näkösällä kehdattu pitää vielä 1960-luulla. Oman lapsuuskodin nostalgia astuu mukaan 1970-luvun kohdalla. Juu, TV-tuoli oli meidänkin olohuoneessamme! Paimentolaismattoa ei, mutta muistelen että kenellä sellainen oli, kutsui sitä "karvalankamatoksi".

Olohuoneiden kuvat ovat luultavasti paremmassa järjestyksessä kuin ne tavallisessa arjessa olisivat olleet, mutta silti vaikutelma on aidompi kuin museonäyttelyiden interiööreissä, jotka on huolellisesti lavastettu (tai ehkä juuri siksi). 1940-luvun funkkisolkkarissa saattoi hyvin olla uusrokokotuoli, mutta laitapa sellainen museon 1940-lukuinteriööriin!

Vielä interiööreistä sen verran, että vaikka en Antiikki & Designin kodinsisustusjuttuja juuri kommentoikaan, niin tällä kertaa on mainittava Berndt Arellin Tukholmasta hankkima asunto. Kuvissa on nimittäin ihan oikeita kirjoa, jos ei nyt hyllyssä, niin edes röykkiönä nurkassa. Ja huoneen keskelle pöydälle on aseteltu oikein komea pino kirjoja, jotka ovat päässeet vieläpä kahteenkin kuvaan. Painetulla kirjalla on toivoa?

maanantai 8. helmikuuta 2016

Superraskaassa sarjassa

Tänä vuonna, syyskuun 15. päivänä, tulee 100 vuotta panssarivaunujen ensiesiintymisestä taistelukentällä. Sen koommin panssaroituja taisteluajoneuvoja on käytetty liki jokaisesa konfliktissa, mutta nyt tarkastellaan niiden erästä sukupuuttoon kuollutta kehityslinjaa eli superraskaita (olisiko oikea suomalainen sotilastermi "järeä"?) panssarivaunuja. Niistä kertoo Ospreyn New Vanguard -sarjassa 2014 julkasitu Super-heavy Tanks of World War II, tekijöinä Kenneth W. Estes ja Ian Palmer.

Toinen maailmansota aloitettiin keveillä (n. 10 tonnin) ja keskiraskailla (n. 25 tonnin) vaunuilla, mutta itärintaman 1941 alkaneet taistelut kiihdyttivät kilpavarustelua ja taistelukentille vyöryivät raskaat (n. 50 tonnin) vaunut (joista lisää täällä). Mikään ei tuntunut riittävän ja piirustuspöydillä alettiin kaavailla superraskaiden, yli 70-tonnisten ja jopa sataan tonniin ja ylikin kasvaneita mammutteja. Kun maa-ajoneuvo kasvoi näihin lukemiin, alkoivat rajat tulla vastaan. Ilman purkamista osiinsa ne eivät mahtuneet junanvaunuihin, suunnaton paino upotti ne vähänkin pehmeään maahan, eivätkä sillat kestäneet niiden painoa.

Eipä siis ihme että useimmat jäivätkin piirustuspöydille, kuten neuvostoliittolainen KV-4, japanilainen O-I tai ranskalainen FCM F1, viimeksi mainittu tosin Ranskan sodasta putoamisen johdosta. Muutamat pääsivät protyyppiasteelle ja sittemmin panssarimuseoiden kuriositeeteiksi kuten saksalainen Maus, amerikkalainen T28 tai brittien Tortoise. Ainoa toisen maailmansodan aikana tuotantoon ja operatiiviseen käyttöön päässyt yli 70-tonninen taisteluajoneuvo oli saksalaisten Jagdtiger, vihollisaseistukselle liki haavoittumaton, mutta useimmiten teknisten vikojen vuoksi miehistönsä hylkäämäksi tullut järkäle, jota ehdittiin rakentaa vain 88 kpl.

Erikoisin tarina tulee silti Englannista, jossa toisen maailmansodan syttyessä kutsuttiin koolle tiimi, joka oli ollut suunnittelemassa ensimmäisen suursodan ja siten maailman ensimmäisiä panssarivaunuja. Nimeksikin hankkeelle tuli "The Old Gang" ja projektit tunnettiin siten nimellä TOG1 ja TOG2 (jollainen kannen suurimmassa kuvassa). Lyhyesti sanottuna ukkokööri suunnitteli keskellä toista maailmansotaa taisteluajonuevoja, jotka olisivat olleet täydellisiä ensimmäiseen maailmansotaan. Loppu hölmöilylle pantiin vasta 1943.

perjantai 5. helmikuuta 2016

Vetenalaset vehkeet

Forum Marinumissa avautui tänään näyttelys sukellusveneiden historiasta Suomessa.


Tässä vain muutama eilisiltaisen avajaistungoksen keskellä napattu kuva. Esillä oli mm. Vesikon alkuperäinen 20 mm madsen-konetykki.


Olipa näytteillä myös Vesikon käymälä. Se on poistettu varapoistumistien myötä kun alus kunnostettiin museoksi Suomenlinnan rantaan.



Venäläinen miinafregatti Ladogan upotti saksalaisen sukellusveneen ensimmäisen maailmansodan aikana laskema miina. Hylky on kuuluisa runsaista meriarkeologista löydöistään. Yllättävän hyvin oli säilynyt mm. meriupseerin juhlapuvun hattu.




Näyttelyn keskiössä olivat tietysti suomalaiset sodanaikaiset sukellusveneet, kaikkian viisi, joista kaikki paitsi yksi Turussa rakennettuja. Rakennuspaikkakin oli juuri näillä kulmilla ja yksi Aurajokeen aikoinaan telakalta lasketuista oli Iku-Turso.


Näyttely on hyvin kuva- ja tekstipainotteinen, joten jätin suosiolla enemmän perehtymisen toiseen kertaan. Mieleen jäi kuitenkin asia jota en ollut ennen tiennytkään. Saksalaisista sukellusveneistä upposi miehistöineen sodan aikana puolet, mutta Suomessa sukellusveneet olivat sodan tuvallisin aselaji: ainutkaan sukellusvenemies ei kuollut tai haavoittunut sotatoimissa

Keveympää sisältöä edusti kommodori (evp) Kai Varsion sukellusveneaiheisten postimerkkien kokoelma, lähes 500 kpl. merkit olivat esillä alkuperäisinä ja suurennoksina, ja kertoivat sukellusveneiden kehityksen historian varsin kattavasti.



Ja sitten oli ihan oikea sukellusvene, vieläpä keltainen. Trooppisille vesille tilattu turistisukellusvene Inati on valmistettu Raisiossa 1993.



Eilen vietettiin myös parin muun näyttelyn avajaisia:
Saara Ekström Alkemia, WAM
Miikka vaskola, Turun taidemuseo
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...