maanantai 24. toukokuuta 2010

Castello di Sirmione - Rocca Scaligera

Gardajärveen pistää sen eteläpäässä pitkä Sirmionen niemi, joka tunnetaan kahdesta nähtävyydestä: suuresta roomalaisaikaisesta rauniosta nimeltä Grotte di Catullo (runoilija Catulluksen kanssa sillä ei kuitenkaan liene ollut tekemistä) ja Veronan Scaligeri-suvun (tunnetaan myös nimellä della Scala) rakennuttamasta 1200-luvun linnasta. Edelliseen emme kesällä 2009 ehtineet, mutta jälkimmäiseen kyllä. Tässä kuvakavalkadi tuosta linnan ja linnoitetun sataman yhdistelmästä. (Kuvat saa suuremmiksi klikkaamalla.)


Vielä pari kuvaa linnasta Sirmionen niemelle päin, linnan juurella Sirmionen kaupunki.


Ja vielä kuva mantereelle päin, siis etelään ja kohti Po-joen tasankoa.

perjantai 21. toukokuuta 2010

Vermeerin hattu ja muita tarinoita

Jos oli Tawaststjerna paikoin uuvuttavaa luettavaa, niin Timothy Brookin kirja Vermeer's Hat: The Seventeenth Century and the Dawn of the Global World sen sijaan oli oikea page turner. Viisi Jan Vermeerin maalausta, kaksi muuta 1600-luvun hollantilaista maalausta ja delftiläinen keramiikkavati muodostavat kehyskertomuksen, jonka ympärille kanadalaishistorioitsija on kutonut koko joukon kiehtovia tarinoita 1600-luvun globalisaatiosta. Suuret löytöretket olivat takana, nyt oli vuorossa "toisen polven kontaktien" kausi, jolloin maailman kauppareitit muotoutuivat ja maailmankartta täydentyi hitaasti mutta varmasti merenkulkijoiden tuodessa retkiltään yhä uusia tiedonmuruja kartografeille. Vermeerin ajan Hollanti olikin todellinen globalisaation veturi, erityisesti kuuluisan Itä-Intian kauppakomppaniansa (Vereenigde Oost-Indische Compagnie eli VOC) ansiosta.

Materiaalisen kulttuuriperinnön parissä työskentelevänä ei voi kuin ihailla miten mielenkiintoisesti Brook pystyy kietomaan yhteen kauppatavarat ja ihmiskohtalot. Upseerin huopahatun majavankarva, kolikoiden hopea, hollantilaiskotien kiinalaisposliini ja piippumiesten tupakka tuotiin toiselta puolen maapalloa, merta ja kilpailijoiden kaapparilaivoja uhmaten. Brookin erikoisalaa on Kiinan historia, joten jesuiittojen, tupakan ja hopean vaikutus Ming-dynastian Kiinaan saavat reilun osuuden teoksesta. Ruotsin oman Itä-Intian kauppakomppanian posliinia (tosin seuraavalta vuosisadalta) on museossamme runsaasti ja hopeaesineiden raaka-aineesta ainakin osan täytyy olla Perun varakuningaskunnan kaivoksilta. Perun (tai oikeammin Bolivian) hopeaa esiteltiin taannoin Aboa Vetus & Ars Novan näyttelyssä.

Brookin motiivina on luonnollisesti ollut globalisaation ymmärtäminen ja tulkitseminen ilmiönä. Lainataan häntä itseään: If we can see that the history of any one place links us to all places, and ultimately to the history of the entire world, then there is no part of the past (...) that is not our collective heritage. Tästä olen samaa mieltä.

torstai 20. toukokuuta 2010

Kirja loppuu, sota jatkuu


Tawaststjernan teos päättyy vuoteen 1590. Jatko-osassa hän käsitteli vuodet 1590-95 ja Täyssinän rauhan, sekä vielä myöhemmässä teoksessaan Kaarle IX:n ja Sigismundin välisiä taisteluja.

Armeijan organisaatio oli sangen yksinkertainen. Ratsuväki koostui 300-miehisistä lippukunnista, jotka jakaantuivat 60-miehisiin neljänneksiin (joita siis oli viisi!), nämä taas neljään 15-miehiseen ruotuun. Jalkaväen lippukunnan määrävahvuus oli 500 miestä, se jakautui viiteen 100-miehiseen neljännekseen ja nämä viiteen 20-miehiseen ruotuun. Jalkaväki käsitti sekä keihäsmiehiä että musketöörejä kuten tapana oli.

Tawaststjernan mukaan 1500-luvun loppu oli suomalaisen aateliston loistavinta aikaa, ja Baltian ja Karjalan sotanäyttämöt todellakin vilisevät Horneja, Totteja, Flemingejä, Tawasteja ja Stålarmeja. Ruotsinmaalainen aateli käytti hyväkseen 1572 saamaansa mahdollisuutta suorittaa rahamaksu sotapalveluksen sijasta, suomenmaalainen ei. Tawaststjernan johtopäätös: Ei ole epäilemistäkään, että suurempi kunto, kyky ja miehuus silloin oli tavattavissa tällä puolen Suomenlahtea.

Renessanssiajan sodankäyntiin eri puolilla Eurooppaa palataan varmasti vielä. Kuvakevennyksenä takapihamme pöytä. Vahakankaan vaihdon yhteydessä kävi ilmi että aurinko oli polttanut kankaaseen painetun koristekuvioinnin pöydän lautoihin! :-)

perjantai 14. toukokuuta 2010

Välirauha vaan ei rauha

Vuoteen 1583 mennessä olivat niin Juhana kuin Iivanakin valmiita jos ei nyt rauhaan niin ainakin aselepoon. Puolan ja Venäjän välille rauha oli solmittu edellisenä vuonna. Rauhaa hieromaan kokoonnuttiin Narvan lähelle Pljussajoelle. Kumpikaan delegaatio ei suostunut poistumaan teltastaan, joten teltat pystytettiin uudestaan toistensa viereen ja väliin asetettiin pöytä, jonka yli neuvotteluja voitiin käydä. Välirauha saatiin aikaiseksi, mutta tulenarassa tilanteessa neuvotteluja jatkettiin Pljussajoella myöhemminkin. Pontus de la Gardie hukkui Narvajokeen paluumatkalla tallaisesta palaverista vuonna 1585.

Turun linnan kirjurintuvassa on säilynyt muistoja noilta ajoilta. Vuonna 1584 Pontus de la Gardien hovijunkkarit Nicolaus Sabell, Johan von Ungern ja veljekset Moritz ja Bernt Taube kirjoittivat nimensä huoneen seinälle odotellessaan pääsyä rauhanneuvotteluihin.

Pohjoisille rajaseuduille ei rauhaa tullut. Savolaiset taistelivat Aunuksen karjalaisia vastaan, pohjalaiset Vienan karjalaisia. Kostoiskuja tehtiin pitkin pohjoisen suuria vesiväyliä, Oulu- ja Kemijokia. Tawaststjerna keksi verrata näitä partioretkiä Pohjois-Amerikan "indiaanien" sotaretkiin ja väistämättä jotain samansuuntaisia mielikuvia näistä pohjoisen pallonpuoliskon metsävyöhykkeen yhteenotoista syntyy.

keskiviikko 12. toukokuuta 2010

Saapuu Pontus

Viisikolmattavuotisen sodan ensimmäinen vuosikymmen ei Ruotsin osalta sujunut kovinkaan hyvin, Tallinnan menestyksekästä puolustusta lukuunottamatta. Aallonpohjansa sotatoimet saavuttivat 1579, jolloin taas yksi hanke Narvan valtaamiseksi kaatui huollon ja varusteiden puutteeseen.

Tässä vaiheessa näyttämölle saapui kuitenkin Pontus de la Gardie, ranskalaisen kauppiasperheen vesa Languedocista, syntyjään Ponce d'Escouperie. Aatelisnimensä hänen kerrotaan ottaneen äitinsä suvun omistamasta maatilasta. Toisin kuin Fazer tai Sinebrychoff tämä maahanmuuttaja ei tuonut mukanaan suklaan- tai oluentekotaitoa, vaan osaamista jolla tuolloin oli huomattavasti suurempi kysyntä: sotataitoa.

Tuota taitoa Pontuksella oli ollut tilaisuus hankkia Ranskan, Skotlannin ja Tanskan palveluksessa ennen kuin joutui ruotsalaisten vangiksi ja sitä kautta heidän palvelukseensa. Ura eteni nopeasti ja hän jopa avioitui Juhana III:n ja tämän jalkavaimon Kaarina Hannuntyttären tyttären, Sofia Gyllenhjelmin kanssa.

Ruotsin joukot komentoonsa saatuaan de la Gardie valtasi Käkisalmen 1580 ja seuraavana vuonna Narvan ja koko joukon pienempiä Viron ja Inkerinmaan linnoja. Huomattavasti auttoi sekin, että Puolan valtaistuimelle noussut Stefan Batory kävi hänkin menestyksekkäästi sotaa Venäjää vastaan. Tavalliseen tapaan mukana pelissä oli myös Krimin kaanikunta, jonka lähettiläitä kävi Juhanan luona, kerrotaanpa kaanin lähettilään pysähtyneen matkallaan Turussakin. Tataarit joutuivat kuitenkin Ottomaanien vasalleina sotaan Persiaa vastaan eikä ruotsalaisten ja tataarien aseveljeys tuottanut mitään käytännön tulosta.

Pontus de la Gardie hukkui Narvajokeen vuonna 1585, mutta hänen poikansa Jacob de la Gardie, maineikas "Laiska-Jaakko" jatkoi isänsä uralla Ruotsin sotavoimien palveluksessa. Pontus ja Sofia on haudattu Tallinnan tuomiokirkkoon, jossa heidän Arent Passerin suunnittelema hautamuistomerkkinsä on yhä jäljellä.

Kuva: Wikimedia commons

maanantai 10. toukokuuta 2010

Sotaa 1500-luvun Pohjolassa

Ostin nettiantikasta Werner Tawaststjernan kirjan Pohjoismaiden viisikolmattavuotinen sota (painettu 1918-20), tarkemmin sanoen ensimmäisen osan 2-osaisesta 25-vuotista sotaa käsittelevästä järkäleestä. Paperikantinen nide oli saanut sen verran kolhuja että kursin kirjan kokoon kontaktimuovilla, tuhoten sen siis antikvaarisessa mielessä lopullisesti.

Mutta lukukappaleeksihan tuo oli ostettu ja jotain kolmannes on tähän mennessä kahlattu läpi. Kahlaaminen on todella oikea sana, sillä teos on jos mikä vanhanaikaista sotahistoriaa: tapahtumien kronikointia, jossa taistelut ja hirmuteot seuraavat toisiaan ryyditettyinä uskomattomalla määrällä "suomennettuja" henkilönnimiä.

Ei sillä ettei aihe olisi värikäs. Yhteenotto alkoi Tawaststjernan mukaan kuin Troijan sota ikään: naisesta. Nainen oli Katariina Jagellonica, jota Venäjän tsaari Iivana IV Julma himoitsi, ja jonka Ruotsin kuningas Eerik XIV oli tälle "konnamaisesti" luvannut. Eerik syöstiin kuitenkin vallasta ja ainekset Katariinan kuninkaaksi nousseen puolison, Juhana III:n, ja Iivanan väliselle katkeralle vihalle olivat valmiit.

Sodan varsinainen syy ja sen keskeinen taistelukenttä oli Baltia, josta saksalaisen ritarikunnan sorruttua tuli kaikkien naapureidensa saalistuksen kohde. Venäjä, Puola, Tanska ja Ruotsi repivät kukin vuorollaan siitä palasia virolaisen ja latvialaisen maarahvaan suunnattomien kärsimysten hinnalla. Suomeen sota laajeni väistämättä ja täällä mellastivat niin oman puolen skottilaiset palkkasoturit kuin tsaarin palvelukseen alistetut tataaritkin. Venäläisten terrori kostettiin - rajan takana asuville karjalaisille.

Jopa vihollisen haltuun tilapäisesti jääneet alueet ilmeisesti koettiin "vihollismaaksi" koskapa tallinnalaiset venäläisten toisesta piirityksestä 1577 selvittyään kävivät ryöstelemässä ympäröivää maaseutua siksi että se oli "Venäjän vallan alla". Juhana III kyllä kielsi murhat, ryöstöt ja raiskaukset "jottei Jumalan viha niiden vuoksi tulisi valtakunnan ylle", mutta raja- eli rappasodan armotonta maan tapaa oli ilmeisen mahdoton muuttaa. Edellämainittu Tallinnan piirityksen kuvaus on muuten ollut tähän asti parasta antia. Mukana ollut silminnäkijä laati kuvauksen, joka erinomaisesti valottaa aikakauden piirityssodan käytäntöjä.

Ystäviä ja vihollisia riittää yllättäviltä tahoilta. Krimin kaanikunnan tataarit polttavat Moskovan 1571 ja vetävät Iivanan huomion hetkeksi puoleensa. Elisabet I:n englantilaislaivasto tulee venäläisten Narvassa käymän kaupan turvaksi kesällä 1574. "Merikoirien" ja tulevien suuren armadan voittajien kanssa eivät Juhanan sotahaahdet lähde onneaan koettamaan, mutta "anglilaiset" häipyvät onneksi jo samana syksynä.


Werner Tawaststjerna (1848-1936) teki uran koululaitoksen palveluksessa ja toimi mm. Kuopion läänin maaherrana. Hänen historialliset julkaisunsa käsittelivät vanhemman Vaasa-ajan sotia ja sotalaitosta. Tunnettu musiikkitieteilijä Erik Tawaststjerna (1916-1993) oli hänen pojanpoikansa.

Kuva: Wikimedia commons.

lauantai 8. toukokuuta 2010

Asekehityksen suuri vuosisata

Jatketaan hieman pyssyjorinoita naislukijoiden ikävystymisen uhallakin! :-)

Leijona ja kotka olisi toki ollut hyvä näyttely esitellä 1800-luvun nopeaa asekehitystä laajemminkin, mutta valitettavasti kokoelmamme ovat tässä suhteessa melko niukat. Kun vuoden 2005 Ase miestä myöten -erikoisnäyttelyssä esiteltiin aseiden kehityskaarta, jouduttiin monia tärkeitä asetyyppejä lainaamaan yksityiskokoelmista. Sotilaskäytössä olleista ns. neulakivääreistä meiltä löytyy vain venäläinen Carle M1867, mutta sekin on lainassa Forum Marinumin perusnäyttelyssä. Neulakivääreistä puheen ollen oli Arma 2010 -messuilla tilaisuus käpälöidä niistä yhtä tunnetuinta, ranskalaista Chassepot M1866:tta. Hintapyyntö: 1500 €.

1800-luvun kehitystä voisi havainnollistaa sillä että vuosisadan alun sodat, Suomen sota mukaan lukien, käytiin piilukkomusketein, joiden toimintaperiaate ei sanottavasti ollut muuttunut vuosisatoihin. Ase ladattiin suusta kaatamalla piippuun ensin ruutia ja sullomalla sitten kuula perään, ja laukaistiin sytyttämällä sankkiruuti piipun takaosassa, josta se piippuun porattua reikää myöten sytytti varsinaisen panoksen. Keskiajalla ja uuden ajan alussa sankkiruuti sytytettiin hehkuvalla luntulla, myöhemmin iskemällä kipinä piikivellä.

1800-luvun loppuun mennessä oli kehitetty modernien tuliaseiden perusta yhdistämällä kartiomainen luoti, metallihylsy, nalli ja savuton ruuti. Keksinnön kumouksellisuutta havainnollistaa hyvin se, että Suomen aselain mukaan kaikki vuoden 1890 jälkeen valmistetut toimintakuntoiset aseet ovat luvanvaraisia - siis jopa 120 vuotta vanhat aseet. Sitäkin vanhemmat ns. mustaruutiaseet ovat luvanvaraisia, jos nillä harrastetaan ammuntaa.

Lopuksi vielä häpeilemätöntä mainontaa: Ase miestä myöten -näyttelyn yksityiskokoelmien aseet kuvattiin ja koottiin vuonna 2008 kirjaksi Drillinki ja pystykorva. Painos on tiemmä varastosta loppunut, mutta näin sitä tässä vielä taannoin pari kappaletta Turun linnan museokauppa Fataburissa, ja saattaapa sitä joku onnekas vielä muualtakin löytää.

keskiviikko 5. toukokuuta 2010

(Leijona ja) kotka on laskeutunut!

Turun linnan isossa linnantuvassa ahkeroidaan nyt täyttä päätä, sillä perjantaina 7.5. aukeaa kesän päänäyttely, Hämeenlinnan ja Savonlinnan jo kiertänyt Leijona ja kotka - autonomian aika Suomessa. Näyttely on esillä 17.10.2010 asti.

Oma panokseni tähän tuotantoon koski lähinnä autonomian ajan sotilasaseita (rakeisen utuisina kuvan vitriinin vasemmassa laidassa). Vanhempia venäläisiä aseita meillä ei monta ole, mutta 1800-luvun alun piilukkoisia ja hieman myöhempiä nallilukkoisia ampuma-aseita kuitenkin löytyi, samoin muutamia teräaseita. Rihlattu Lüttichin tussari (valmistuspaikkansa Belgian Liégen saksankielisen nimen mukaan) on todennäköisesti kuulunut Suomen kaartille, jolla oli niitä koekäytössä. Mukana on myös kaukasialaisia kindjal-tikareita, kenties suomalaisupseereiden matkamuistoja tuolta rauhattomalta alueelta? Jonkinlainen erikoisuus on myös opetuskäyttöä varten lukon kohdalta halkaistu Berdan II M1870, Venäjän armeijan ensimmäinen takaaladattavaksi alusta alkaen suunniteltu ase.

Aseiden ehdoton helmi on kuitenkin toisaalla näyttelyssä esillä oleva, turkulaisen asesepän Abraham Tillbergin keisari Aleksanteri I:lle valmistama sapeli. Tupen kuvissa on mm. kuvattu Napoleonin sotien voittajat, Itävallan keisari Frans I, Preussin kuningas Fredrik Wilhelm III ja Aleksanteri itse. Ase valmistui 1818 ja luovutettiin Aleksanterille seuraavana vuonna Pietarissa. Sapeli palautui myöhemmin keisarillisena lahjana Suomeen ja on kuulunut Turun museokeskuksen kokoelmiin vuodesta 1954. Tillbergin kerrotaan valmistaneen loistoaseita myös Ruotsin kuningas Kustaa IV Aadolfille ja itselleen Napoleon I:lle.

tiistai 4. toukokuuta 2010

Glorian antiikki 89 (4/2010)

Kolmas blogikuukausi! Selataan sen kunniaksi uusinta Glorian antiikkia, jonka teemana ovat grafiikka ja taide. Tässä omat valintani kolmeksi mielenkiintoisimmaksi jutuksi.

Anttia Kaijalaisen Taidetta laatalta, grafiikan menetelmien lyhyt esittely. Verkosta löytyy havainnollinen esitys täältä ja taidegrafiikan sanakirja täältä.

Johanna Vakkarin J.J. Tikkanen, katsaus Johan Jacob Tikkasen, Suomen taidehistorian perustajan elämään.

Pia Maria Montosen reportaasi (Maailmanhistoriaa Maastrichissa) käynnistään Maastrichin antiikkimessuilla, jotka lienevät prameinta mitä Euroopassa tältä alalta löytyy. Myytävänä oli ollut kaikkea mahdollista Talleyrandin sängystä alkaen. Jos maaliskuinen tapahtuma jäi väliin, The European Fine Arts Foundationin (TEFAF) sivuilla raksuttaa jo laskuri vuoden 2011 messuja kohden. Järjestäjän sivuilla on myös mielenkiintoisia videoita, esittelyssä mm. Napoleonin pistooli vuodelta 1802 ja Philippe Denys'n suitsutus Tapio Wirkkalan muotoilulle.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...